Suurin motiivi lähteä "oikeaan" seikkailukisaan oli hauskan puuhastelun löytäminen suunnistuksen ohelle - onhan metsissä rymytty jo kolmisenkymmentä vuotta kilpailumielessäkin. En siis laittanut hanttiin, kun Jattaa kertoi löytäneensä netistä Jyväskylässä järjestettävät kekkerit, joissa taivallettaisiin ihan kohtuu reilu matka eri tyyleillä. Ja mikä parasta, ei rullaluistimilla tai skikeillä...
Joukkueemme piti olla kolmihenkinen, johon Jatalla oli jo ehdokas valmiina: melontakyvykäs Ulla. Muistin Ullan jo aiemmista kertomuksista, joissa Santiago de Compostellat oli kävelty yksin kolmessa viikossa, täys-Pirkka hiihdetty "kylmiltään" vapaalla ja niin edelleen. Kandidaatti läpäisi siis kirkkaasti karsinnan, jossa kriteereinä kohtuullisen kunnon lisäksi oli varmuus siitä, että henkilö vikisee ja ruikuttaa voi vasta siiten, kun sattuu oikeasti ja kovaa. Ainoa epävarmuustekijä oli Ullan kolme viikkoinen "korkeanpaikan leiri" juuri ennen kisaa eli vaellusreissu Annapurnalle. Se kun olisi ollut oiva paikka kolata esimerkiksi ärhäkkä vatsatauti itselleen. Ulla kuitenkin kotiutui hyvissä sielun ja ruumiin voimissa, joten vapun jälkeen naputtelin osallistumismaksun sisään.
Ennakkospekulaatio oli suhteellisen hillittyä, koska käsityksemme seikkailukisoista oli vain huhupuheiden ja yksittäisten nettikirjoitusten varassa. Suurimman hymyn kasvoilleni ennen kisaa nosti oivallus siitä, että saan kiikuttaa kisan "varikolle" sen himoitsemani lootan eli muovilaatikon omia rojuja varten. Jatta ja Ulla panostivat kisaan omalta osaltaan hommaamalla lainaksi huipputason maastopyörät, itse kävin huollattamassa oman kekkulitason fillarini, jotta tässä kisassa olisi käytettävissä enemmänkin kuin kolme vaihdetta...
Siirryin Jyväskylään hyvissä ajoin edellisenä päivänä, koska kisakanslia aukeaisi jo klo 6.00 aamulla startin pamahtaessa klo 8. Hotellitason majoitus Kahelinin residenssissä ansaitsi tähtensä. Anne kokkaili grillissä ulkofileet tankoparsan ja hollandaise-kastikkeen kera, jotta meikäläiselläkin olisi mitä kuluttaa seuraavana päivänä. Kun perikunta oli saatu puolen yön aikaan rauhoittumaan unilleen ummistin minäkin silmäni muutamaksi tunniksi heräten viideltä aamulla pakkailemaan autoa ja valmistautumaan kisaan tämäyttämällä tuoreet kahvit koneeseen (antikofeinistille se on aika kova juttu). Puoli kuuden aikoihin lähdin ulos siirtääkseni pyöräni auton telineeseen. Laitoin avaimen pyöräni U-lukkoon ja kiersin. Ei kierry. Uusi yritys. Ei. Mitä hittoa? Väännän kevyesti, väännän painamalla avainta, rassaan avainta edestakaisin. Ei mitään. Lukko pysyy kiinni. Otin tähtäimeeni baarista palaavan (selvänoloisen) nuorukaisen ja pyysin kokeilemaan. Eipä onnistunut häneltäkään. Aloin tutkia avainta ja huomasin, että avaimen lieriömäisestä kärkiosasta on murtunut pala pois. Shit! Nuorukaisen paikallistuntemus ei yltänyt ympäri vuorokauden avoinna oleviin bensa-asemiin, ja niinpä päästin polon pälkähästä. Anne oli kuullut puheeni sisälle (mainittakoon, että avoimesta ikkunasta) ja ilmestyi ulko-ovelle tarjoamaan ratkaisua: Ota Jonesin huonompi maastopyörä. No, kiitos kyllä! Eikun pyörä tarakalle ja kohti Vaajakosken stadionia. Unenrippeet olivat tässä kohtaa kaikonneet lopullisesti!
Kisapaikalla kävin hoitamassa pakolliset jutut kansliassa ja palasin autolle odottamaan Ullaa ja Jattaa. Ilma alkoi olla jo linnunmaitoa eli lähennellä +20 astetta, joten pakkailin laatikkooni myös lyhythihaista ja useampia juomapulloja. Tiimin ollessa kasassa Jatta lähti kapteenien palaveriin ja minä ja Ulla tutkailimme reittikirjaa sekä karttoja. Homma näytti aika selkeältä ja suunnistukset helpoilta. Viereisen auton poikiin tutustuimme muutamaan otteeseen meisselintarpeessa - karttatelineissämme kun ei ollut pikalukituksia eikä meillä työkalupakkia autoissa. Puoli tuntia ennen lähtöä aloimme roudata kamaa katsomon varikkoalueelle, säädimme karttoja telineisiin, juomareppuja selkään ja niin edelleen.
Lähtöä varten ryhmityimme urheilukentälle ja lähtölaukauksen kajahtaessa käänsimme esiin "tuntemattoman" kartan eli ensimmäisen tehtävän, niin sanotun prologin. Kyseessä oli viipalekartta ja siinä sinällään helppo suunnistus aivan urheilukentän viereisessä maastossa. Jatta otti homman ohjaimiinsa, oma roolini oli olla se ulvahteleva ajokoira, joka päästettiin (kuvitteellisista) kahleistaan aina sata metriä ennen rastia hakemaan koodina ollut kirjain ja palaamaan tieto käpälissään muun joukkueen luokse. Työnjako oli toimiva ja sain päästettyä suurimman hösötyksen ulos jo heti alkuvaiheessa. Tästä tehtävästä selvisimme hyvissä asemissa noin kolmantena, mutta gps-seurannasta voi päätellä, että varikolla nutasimme senkin edestä. Älkää kysykö, että mitä... Pyörän satulaa nyt oli ainakin säädettävä ja käytettävä se seitsemän sekuntia vessassa. Esimerkiksi samaan aikaan varikolle tullut Team Heeki sai etumatkaa kilometrin verran meihin nähden. Huh.
Lähdimme laskettelemaan pyörillä kohti Kanavuorta, jossa edessä oli pyöräilyosuus teillä. rastin jälkeen tulimme kanoottipysäkille, jossa Ulla ehti vaihtaa tuoreet kuulumiset rastimiehen kanssa. Mittailtuamme sopivat melat kipitimme rantaan ja hyppäsimme kanootin kyytiin. Ulla meloi ainoana osaavana takana, Jatan ja minun sohiessa keskellä ja edessä. Saimme hyviä ohjeita puutteellisen (olemattoman) tekniikan parantamiseksi, mutta niistä huolimatta touhuun jäi edelleen erinäisiä puutteita. Ehkä siveinä tyttöinä häkellyimme "mela pystyssä" -ohjeesta sen verran että muut kaikuivat kuuroille korville... Muistelin jostain Retki-lehden jutusta lukeneeni, kuinka kanootti lipuu ääneti pitkin tyyntä joen pintaa ainoastaan linnun siiven läiskähdyksen rikkoessa hiljaisuuden. Meidän kanoottikuntamme kärkikaksikon tauoton melojen pauke kanootin kylkeen karkotti kaikki karhua pienemmät nisäkkäät rantapusikoista ja sai aikaan kollektiivista pakokauhua kaislikkojen pesivissä vesilinnuissa. Mutta yritys oli kova, ja kiitos Ullan, gps-viivamme kulki optimaalisesti rastilta toiselle! Noin tunnin kestäneen melonnan jälkeen rantauduimme ja kannoimme kanoottimme parkkiin sekä puhdistimme sen annetuilla sienillä, ehkä vähän turhankin tarkkaan ja aikaavievästi. Tämän jälkeen karautimme pyörillä muutaman rastin kautta takaisin varikolle. Seurannasta on hyvin nähtävissä, että oikealta radan kautta reitinvalintamme oli hitaampi kuin tuttu, vasemmalta kiertävä reitti. Tässä kohtaa Sportian tytöt pääsivät meistä ohi, mutta hämmästyttävää kyllä, nopsan varikkotoimintamme ansiosta saimme hyvän etumatkan.
Seuraavan pyörälenkin päässä oli tehtävärasti, jossa Jatta räiski lasertrappia olan takaa. Sakkoina osumattomuudesta oli punnerruksia, jotka sai jakaa kaikille jäsenille. Vaikka meille sakkoa kertyikin, niin silti tuollaiset nimelliset sakot ovat aika höpönpöpöä, kun tilalla voisi olla jotain hieman enemmänkin aikaa vievää, jolla olisi oikeasti merkitystä kisasijoitusta ratkottaessa. Toinen tehtävä rastilla oli solmun tekeminen mallin mukaan, jonka minä kävin esittämässä rastimiehelle. Tästä jatkoimme ilman pyöriä suunnistustehtävän parissa.
Työnjako oli samanlainen kuin aikaisemminkin eli ajokoira irtaantui sääntöjen salliman sadan metrin hajuraon päähän leimaamaan ja palasi hajuaistilla takaisin kartan luokse. Jatan pyöräilystä rasittuneet jalat kokivat taas odotetunlaisen ihmetoipumisen suunnistuksen aikana, eikä TCC:n kaltaisista kramppitouhuista ollut puhettakaan. Suunnistuksen aikana saimme mykäistyä selvän kaulan Sportiaan, "pampula" lähti kuin tykin suusta metsämaastoon tultaessa! Tämän rastin jälkeen palasimme taas päävarikolle tutuksi tulleesta suunnasta. Katupyöräilyosuudet olisivat voineet olla hieman "haastavampia" tai ainakin lähteä joka kerran eri suuntiin, nyt Vaajakoski Cityn liikenneympyrä ja alas laskeva tie alkoi olla vähän turhankin tuttu ja jopa kyllästyttävä.
Viimeisellä varikkopysähdyksellä otimme lisää nestettä mukaan viettäen touhuillessa muutenkin aikaa ihan reippaanlaisesti (yli viisi minuuttia) ja lähdimme jälleen laskettamaan kohti Kanavuorta. Jätimme pyörät niille varattuun vartioituun parkkiin vuoren juurelle ja lähdimme nousemaan huipulle jyrkkää luontopolkua pitkin. Yhden läpijuoksurastin ja sitä seuranneen polkutunaroinnin jälkeen oli vuorossa quest eli laskeutuminen kallioseinää pitkin. Sain itse kunnian suoriutua tästä ja se menikin ilman kummempia naatiskeluita takana tulevan Sportian huohottaessa niskaan. Alas tullessani muut joukkueen jäsenet eivät olleet vielä pyöräparkkiin saapuneet, joten aloin roudata pyöriä tienvarteen valmiiksi. Jatta ja Ulla pistivät juoksuksi nähtyään minut, joten pikapikaa hyppäsimme pyörien selkiin Jatan sihistessä :"Oon lukenut seuraavan välin muistiin, seuratkaa mua!" Hyvin oli Jatta lukenutkin, koska oivan, oikealta kiertävän alun ansiosta saimme taas etumatkaa Sportiaan nähden.
Edessä oli kisan (onneksi) ainoa teknisempi pyöräilyosuus, joka siis piti myös suunnistaa. Tämän pätkän kartta oli oman pyöräni telineessä, joka viimehetken teippivirittelyn ansiosta pysyi kasassa, mutta nousi aina tärinässä tai vastatuulessa pystyyn. Kun tähän lisätään tekninen tunarityyli yhdistettynä yltiövarovaisuuteen, voidaan todeta, että ei ihan ollut "mun juttu". Suunnistus oli vähän tökkivää, joskaan mitään varsinaista virhettä ei kuitenkaan saatu aikaiseksi. Jostain käsittämättömästä syystä myös kirjainkoodien muistiin merkitseminen käsittämättömässä paikassa vetskarillisessa perstaskussa olevaan paperiin samassa paikassa olevalla kynällä oli minun heiniäni. Kumma kyllä tämä tuli mieleen vasta jälkikäteen, sillä olisihan kisan aikana ollut mahdollisuus muuttaa tehtävänjakoa! Teknisen osuuden toisella rastilla takaamme alkoi kuulua kauheaa mäikäämistä, kun kannoillamme ollut Sportia lähestyi meitä hurmoksellisessa kilpailuhengessä. Meistä ei kuitenkaan ollut vastaanpyristelijöiksi pyörän satulasta mutaisilla ja kuoppaisilla pikkupoluilla (itse uskalsin tässä vaiheessa pyöräillä enää yhdellä vaihteella eliminoidakseni pyörän totaalisen toimimattomuustilan), joten ilman suurempia kiristyksiä annoimme heidän mennä menojaan välin pyöräilyrastien 2 - 3 jälkeen. Tosin seurannasta on nähtävissä, että olemme olleet useassa paikassa vain noin 100 metrin päässä toisistamme!
Tämän viimeisen legin kirjaimista piti muodostaa jotain järkevää ja ilmoittaa se lopussa rastimiehelle. Logiikkataiturimme Jatta ratkaisi "ylämäki flow" -arvoituksen jo reilusti ennen viimeistä rastia, joten pääsimme kahden viimeisen tehtävän kimppuun heti suorilta. Ensin piti sytyttää annettu paperinpala tuleen omilla tulentekovälineillä (pointtina liene oli tarkistaa, olivatko pakolliseksi määrätyt välineet mukana) ja toisena tehtävänä ampua puhallusputkella nuolia tauluun, kaksi per kilpailija. Ulla osui yhdellä, Jatta menetti molemmat ehkä millillä ja minä tuikkasin molemmat tauluun. Niinpä jouduimme juoksemaan yhden sakkokierroksen tartanilla, jonka päätteeksi totesimme kisan tulleen päätöspisteeseensä ajalla 6.08,30.
Yllättävän hyvävoimaisina ja odotetun hyväntuulisina keräilimme tavarat katsomosta ja lähdimme Jatan toivomuksesta heti syömään. "Tukka hyvin, kaikki hyvin" ei tällä kertaa ollut ihan kärkimottomme. Kaikki muu oli hyvin, paitsi tukka. Massut pastaa pullollaan köpsimme Vaajakosken uimahalliin, joka suht karusta ulkoasustaan huolimatta oli oikein viihtyisä kokemus. Lopuksi keräsimme pyörät autoihin ja (muka) jaoimme roinat lootasta oikeisiin osoitteisiin.
Ja mitä tästä kaikesta opimme:
- Välineiden säätämiseen (kuten karttatelineet ja pyörät ylipäänsä) kannattaa varata aikaa reilusti ja jopa testata ne kertaalleen jo kotona.
- Työnjakoa on syytä miettiä etukäteen, samoin muistiinpanovälineiden ja emitin sijoittelua.
- Melontaa ja maastopyöräilyä voi yrittää harrastaa nollaa enemmän.
- Suunnistustehtävissä kannattaa iskeä kipinät käpälissä ja saada siten vielä enemmän etua itselleen.
- Valmiit juomakanisterit ja/tai -sekoitukset on hyvä olla valmiina varikolla, niin ei tarvitse etsiä hanoja tai lorotella kauheasti pullosta a pulloon b.
- Never give up. Edessä oleva joukkue voi olla vain yhden kuusipuskan päässä täysin tavoitettavissa!
Kertaus on opintojen äiti, joten seuraavaa kertaa kiihkeästi odotellen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti