Kesämekossa ja korkkareissa kai vedetään: neitikeli tulossa...
torstai 27. lokakuuta 2011
maanantai 10. lokakuuta 2011
Käpälän väpätystä Kolilla: Vaarojen maraton 2011
Aamu armas se aukeni ylhäisessä yksinäisyydessä, huonetoverini Krisse kun oli startannut "varmuuden vuoksi" jo klo 7. Pikavilkaisu ikkunasta ulos ja toinen lämpömittariin. Pilvistä +6C. Erittäin hyvä,
vaikka olinkin salaisissa unelmissani toivonut kaatosadetta tai pakkasta/enhän ole mikään synnynnäinen hellejuoksija/ellei täydellinen.
Asu- ja varustevalinnan teko on nykyisin jo
naurettavan helppoa/ylen yksinkertaista/selvää pässinlihaa,
johtuen
erinäisistä kokemuksista tällä saralla/ lukuisista kantapäänkautta oppimisista/iän tuomasta henkisestä kypsymisestä ja viisaudesta/siitä, että silloin kun lähtee matkaan yksin, kaikki on helppoa - myös pakkaaminen.
Niinpä ylhäältä alas lueteltuna 1/3 putkihuivi päähän, alusvaatteet Nike ja Shock absorber, aluspaidaksi lyhythihainen Reima-paita (tuo reittiviivapalkinnoksi saatu ajaton klassikko vuodelta 1981), hieman paksumpi juoksupaita, Nonamen polvitrikoot, kompressiosukat ja jalkaan Inovin mudrocit omilla pohjallisilla. Inovin kenkiin ei mahdu kaksia sukkia, kuten yli-isoihin Asicseihini, mutta arvelin, että Inovin valintaa puoltaa mahdollinen polkujen pehmeys/erittäin todennäköinen maaston vetisyys etenkin rantaa lähestyttäessä ja notkoissa/märkien kallioiden liukkaus/jo ennalta tiedetty polkujen ns. teknisyys eli se, että pikkupolku ei ole sama asia kuin latupohja ja että metsässä on yleensä sekä kiviä että puita (ja puilla on juuret), eivätkä polkujen paikat tee tästä poikkeusta.
Jalkaterät teippasin huolella ihovaurioiden välttämiseksi, rakonestopuikon totesin viime vuonna täydeksi huuhaaksi. Leukoplastia tuli vedellyksi seitsemän siivua myös oikeaan nilkkaan, koska parin viime kuukauden aikana juoksua (ja välillä myös ns. normaali elämää) on haitannut kipeytyvä kantapää, joka on jollain tavalla yhteydessä rasittuvaan nilkkaan. Deuterin pieneen juomareppuun latasin täyden (!) juomapussin Dexalia ja pari geeliä. Loput geelit, pari patukkaa ja Krisseltä saadut elektrolyyttitabut sulloin Islannin Laugavegurilta saatuun erittäin pieneen ja näppärään vyötäröpussukkaan. Henkiseksi tueksi mukaan tuli vielä pari buranaa.
Siirryin Annen ja Marjan kanssa lähtöalueelle/ Sitten olikin lähdönhetki lähellä /Tunsin lähdön lähestyvän. Tämä porrastettu lähtö oli järjestäjiltä mainio keksintö! Annoimme alle viiteen tuntiin tähtäävien mennä menojaan ja lähdimme muutamia minuutteja heidän jälkeensä sopivan tyhjässä välissä. Olin päättänyt jo etukäteen, että tänä vuonna en hölmöile vauhdinjaon kanssa, kuten viimeksi. Tämä tarkoitti siis sitä, että lähdin juoksemaan itselleni sopivaa lenkkivauhtia, jotta lopun tielläkin olisi jäljellä vielä jotain millä juosta. Viime vuonna jäljellä olivat vain krampit.
Alussa ohittelin muutamia ja tulin muutaman kerran ohitetuksi, mutta hämmästyttävän pitkiä pätkiä tuli juostua myös aivan ylhäisessä yksinäisyydessä. Ennen Kiviniemeä piti oikein jo vilkaista karttaa, kun alkoi olla niin hiljaista. Pursi lipui siis joutuisasti ilman odottelua veden yli ja pääsin nauttimaan juottoaseman antimista. Joinkin ruhtinaalisesti koko mukillisen, vaikka olin hörppinyt (mielestäni jo kovinkin paljon) juomaletkusta. Varvassukkien puuttuminen konkretisoitui jossain näillä main: huomasin kahden viereisen varpaan teippien tarttuneen toisiinsa ja aiheuttaneen jonkinlaisen hiertävän systeemin. Muuten fiilis oli hyvä ja varustepuoli pelasi.
Ryläyksen nousun alussa sain ilokseni myös seuraa Tommista, joka oli lähtenyt matkaan muutaman minuutin minun jälkeeni. Niinpä matka taittui iloisesti rupatellessa ja muistan katselleeni myös maisemia (luontoa siis, juoksin "letkan" ekana). Jossain tasamaalla
sain heitettyä ruhonikin tantereeseen/vedettyä kunnon lipat/heittäydyin kyljelleni kuraan, josta minua ihan juomarepusta nostaen autettiin ylös. Esittelin neitsytmatkallaan olevalle Tommille myös paikallisia nähtävyyksiä, kuten "Näiden puiden kohdalla mulla kramppasi viime vuonna sisäreisi ihan sikana". Ensi vuonna samaa lausetta ei voi käyttää, koska alamäkiosuuskin sujui varsin jouhevasti.
Tielle tultaessa Tommi lähti kuin jänö makuulta/hauki rannasta, enkä nähnyt sen koommin vilaustakaan koko juoksun aikana. Oli ilmeisesti saanut sopivasti palauteltua kyydissäni Ryläyksellä.
Viimeisellä juomapisteellä join pari mukia ja jatkoin matkaa. Viime vuodesta totaalisesti poiketen juoksin lähes koko tiepätkän ja onnistuin saavuttamaan kaikki näkyvissä olevat selät ennen maalia. Pikkunousussa Kolin rinteille nivunen ja sisäreisi sitten kramppasivat, mutta kuittasin sen parhaaksi kokemallani taktiikalla eli jatkoin etenemistä väkisin jalkaa raahaten. Ennen alamäkeä kramppi olikin jo poissa, joten laskeutuminen sujui juosten. Kolin nousu meni suurimmaksi osaksi kävelyn puolelle, mutta maali tuli silti vastaan. Loppuaika 5.43.xx oli kolme minuuttia huonompi kuin viimeksi, mutta henkinen ja fyysinen olotila ainakin kolme kertaa parempi! Juomapussista oli kulunut 3 desiä (ja silti kaksi tyhjennystaukoa matkan varrella...) ja geelejä syöty neljä. Elektrolyyttitabuja otin kai neljä, buranalevy jäi korkkaamatta, patukat siirtyivät taas vuosikertakokoelmiin. Kaksi ennalta-arvattua rakkoa varpaissa, kantapää ja nilkka ok.
Illan ohjelmassa oli muikkuja ja muuta kevyttä verryttelyä viime vuoden bankettibändiä, Suklaamunia, ikävöiden. Ryläyksen ystävien perinteiseen yöjuoksuun osallistui tänä vuonna 14 jäsentä, joukossa ilahduttava määrä uusia kasvoja! Mediapäällikön ominaisuudessa olin pakotettu käymään Ukko-Kolin huipulla kahdesti, kun piti tuurata vatsavaivaista puheenjohtajaakin.
Suuret kiitokset kisaorganisaatiolle mainioista järjestelyistä ja hyvähenkisestä tapahtumasta! Muulle maailmankaikkeudelle kiitos siitä, että tästä maasta löytyy vielä alueita, joita ei ole peitetty kivituhkalla tai asvaltilla. Ensi vuonna taas/Merkitään vuoden 2012 kisakalenteriin/Näkemisiin Kolilla!
vaikka olinkin salaisissa unelmissani toivonut kaatosadetta tai pakkasta/enhän ole mikään synnynnäinen hellejuoksija/ellei täydellinen.
Asu- ja varustevalinnan teko on nykyisin jo
naurettavan helppoa/ylen yksinkertaista/selvää pässinlihaa,
johtuen
erinäisistä kokemuksista tällä saralla/ lukuisista kantapäänkautta oppimisista/iän tuomasta henkisestä kypsymisestä ja viisaudesta/siitä, että silloin kun lähtee matkaan yksin, kaikki on helppoa - myös pakkaaminen.
Niinpä ylhäältä alas lueteltuna 1/3 putkihuivi päähän, alusvaatteet Nike ja Shock absorber, aluspaidaksi lyhythihainen Reima-paita (tuo reittiviivapalkinnoksi saatu ajaton klassikko vuodelta 1981), hieman paksumpi juoksupaita, Nonamen polvitrikoot, kompressiosukat ja jalkaan Inovin mudrocit omilla pohjallisilla. Inovin kenkiin ei mahdu kaksia sukkia, kuten yli-isoihin Asicseihini, mutta arvelin, että Inovin valintaa puoltaa mahdollinen polkujen pehmeys/erittäin todennäköinen maaston vetisyys etenkin rantaa lähestyttäessä ja notkoissa/märkien kallioiden liukkaus/jo ennalta tiedetty polkujen ns. teknisyys eli se, että pikkupolku ei ole sama asia kuin latupohja ja että metsässä on yleensä sekä kiviä että puita (ja puilla on juuret), eivätkä polkujen paikat tee tästä poikkeusta.
Jalkaterät teippasin huolella ihovaurioiden välttämiseksi, rakonestopuikon totesin viime vuonna täydeksi huuhaaksi. Leukoplastia tuli vedellyksi seitsemän siivua myös oikeaan nilkkaan, koska parin viime kuukauden aikana juoksua (ja välillä myös ns. normaali elämää) on haitannut kipeytyvä kantapää, joka on jollain tavalla yhteydessä rasittuvaan nilkkaan. Deuterin pieneen juomareppuun latasin täyden (!) juomapussin Dexalia ja pari geeliä. Loput geelit, pari patukkaa ja Krisseltä saadut elektrolyyttitabut sulloin Islannin Laugavegurilta saatuun erittäin pieneen ja näppärään vyötäröpussukkaan. Henkiseksi tueksi mukaan tuli vielä pari buranaa.
Siirryin Annen ja Marjan kanssa lähtöalueelle/ Sitten olikin lähdönhetki lähellä /Tunsin lähdön lähestyvän. Tämä porrastettu lähtö oli järjestäjiltä mainio keksintö! Annoimme alle viiteen tuntiin tähtäävien mennä menojaan ja lähdimme muutamia minuutteja heidän jälkeensä sopivan tyhjässä välissä. Olin päättänyt jo etukäteen, että tänä vuonna en hölmöile vauhdinjaon kanssa, kuten viimeksi. Tämä tarkoitti siis sitä, että lähdin juoksemaan itselleni sopivaa lenkkivauhtia, jotta lopun tielläkin olisi jäljellä vielä jotain millä juosta. Viime vuonna jäljellä olivat vain krampit.
Alussa ohittelin muutamia ja tulin muutaman kerran ohitetuksi, mutta hämmästyttävän pitkiä pätkiä tuli juostua myös aivan ylhäisessä yksinäisyydessä. Ennen Kiviniemeä piti oikein jo vilkaista karttaa, kun alkoi olla niin hiljaista. Pursi lipui siis joutuisasti ilman odottelua veden yli ja pääsin nauttimaan juottoaseman antimista. Joinkin ruhtinaalisesti koko mukillisen, vaikka olin hörppinyt (mielestäni jo kovinkin paljon) juomaletkusta. Varvassukkien puuttuminen konkretisoitui jossain näillä main: huomasin kahden viereisen varpaan teippien tarttuneen toisiinsa ja aiheuttaneen jonkinlaisen hiertävän systeemin. Muuten fiilis oli hyvä ja varustepuoli pelasi.
Ryläyksen nousun alussa sain ilokseni myös seuraa Tommista, joka oli lähtenyt matkaan muutaman minuutin minun jälkeeni. Niinpä matka taittui iloisesti rupatellessa ja muistan katselleeni myös maisemia (luontoa siis, juoksin "letkan" ekana). Jossain tasamaalla
sain heitettyä ruhonikin tantereeseen/vedettyä kunnon lipat/heittäydyin kyljelleni kuraan, josta minua ihan juomarepusta nostaen autettiin ylös. Esittelin neitsytmatkallaan olevalle Tommille myös paikallisia nähtävyyksiä, kuten "Näiden puiden kohdalla mulla kramppasi viime vuonna sisäreisi ihan sikana". Ensi vuonna samaa lausetta ei voi käyttää, koska alamäkiosuuskin sujui varsin jouhevasti.
Tielle tultaessa Tommi lähti kuin jänö makuulta/hauki rannasta, enkä nähnyt sen koommin vilaustakaan koko juoksun aikana. Oli ilmeisesti saanut sopivasti palauteltua kyydissäni Ryläyksellä.
Viimeisellä juomapisteellä join pari mukia ja jatkoin matkaa. Viime vuodesta totaalisesti poiketen juoksin lähes koko tiepätkän ja onnistuin saavuttamaan kaikki näkyvissä olevat selät ennen maalia. Pikkunousussa Kolin rinteille nivunen ja sisäreisi sitten kramppasivat, mutta kuittasin sen parhaaksi kokemallani taktiikalla eli jatkoin etenemistä väkisin jalkaa raahaten. Ennen alamäkeä kramppi olikin jo poissa, joten laskeutuminen sujui juosten. Kolin nousu meni suurimmaksi osaksi kävelyn puolelle, mutta maali tuli silti vastaan. Loppuaika 5.43.xx oli kolme minuuttia huonompi kuin viimeksi, mutta henkinen ja fyysinen olotila ainakin kolme kertaa parempi! Juomapussista oli kulunut 3 desiä (ja silti kaksi tyhjennystaukoa matkan varrella...) ja geelejä syöty neljä. Elektrolyyttitabuja otin kai neljä, buranalevy jäi korkkaamatta, patukat siirtyivät taas vuosikertakokoelmiin. Kaksi ennalta-arvattua rakkoa varpaissa, kantapää ja nilkka ok.
Illan ohjelmassa oli muikkuja ja muuta kevyttä verryttelyä viime vuoden bankettibändiä, Suklaamunia, ikävöiden. Ryläyksen ystävien perinteiseen yöjuoksuun osallistui tänä vuonna 14 jäsentä, joukossa ilahduttava määrä uusia kasvoja! Mediapäällikön ominaisuudessa olin pakotettu käymään Ukko-Kolin huipulla kahdesti, kun piti tuurata vatsavaivaista puheenjohtajaakin.
Suuret kiitokset kisaorganisaatiolle mainioista järjestelyistä ja hyvähenkisestä tapahtumasta! Muulle maailmankaikkeudelle kiitos siitä, että tästä maasta löytyy vielä alueita, joita ei ole peitetty kivituhkalla tai asvaltilla. Ensi vuonna taas/Merkitään vuoden 2012 kisakalenteriin/Näkemisiin Kolilla!
maanantai 3. lokakuuta 2011
Vuosaaren X-Kaato: Lahna ja Pässi nostavat rumia pikku päitään
Enne. Käynnistän auton ja tuutista tulvahtaa Norah Jonesin kähisevä ääni: "Help me... Help me pleaseee..." Kurvaan kuitenkin Mäkkärin kautta ja tilaan sikäläisen klassikkokerroksen aamiaiseksi. Kello on 02.50. Rakas paatti lepää Oittaalla, Nisse tönöttää terhakkaana auton takaosassa ja Kulkunen koisaa perjantai-illan yökisansa päätteeksi jo Vuosaaressa.
Reittikirja ja kartat näyttivät varsin erilaisilta kuin olin ajatellut. Ei siis puuduttavia pyöräilypätkiä, ei yösuunnistusta sanan varsinaisessa merkityksessä. Pääkopassa, sen paremmin omassa kuin Kulkusenkaan versiossa, ei hälytysvalo paljoa vilkkunut, kun selvisi, että alussa toinen parista meloisi ja toinen kuljettaisi molemmat pyörät seuraavalle rastille. Fiksuimmat olivat lukeneet tämän "uuden lajin" jo tietysti kilpailuohjeista aikaisemmin ja jopa pohtineet tai harjoitelleet asiaa.
Virittelimme ohjeiden mukaisia punaisia vilkkuvaloja kypäriimme. Kulkunen tekniikan miehenä avasi oman valonsa jollain linkkarilla patterin laittamista varten. Sen säätämisessä meni sen verran aikaa, että avasin omani kierteitä käyttäen. Valtavan paljon nopeampi tapa. Etenkin, kun lamppua ei tarvitse operaation jälkeen kursia Leukoplastilla kokoon. Sitten alkoi olla tietysti kiire ja huomasin numeroliivini hävinneen, eikä mustien vaatteiden myllääminen pimeässä ei tuottanut tulosta löytymisen suhteen. Saatuani uuden liivin lähtöpaikalta havaitsinkin omani sopivasti erään nuorukaisen päältä. Siinä paljon taktiikkaa pohdiskeltu, hyvä että Kulkunen ehti melontaliiviinsä ennen lähtökäskyä.
Aivojen sumeudesta jotain kertoo myös se, että lähdin matkaan pyöräilykengin. Tommi kuittaili ohi ajaessaan jotain kivasta korkokenkä-äänestä, minä se vaan naureskelin... Kakkosrastilla aloin sitten katsella muiden jalkoja ja tempaisin Inovit repusta. Loppumatkan haudoinkin pyöräilykenkiä tiiviisti repussa yhdessä sen vaijerilukon ja patukoiden kanssa.
Tässä siis oma melontavälini, rastit 2 - 3, tosin päivänvalossa kuvattuna.
Aloin aavistella pahaa seuratessani muiden sujuvaa ajoa kahden pyörän kanssa. Itse juoksin. Sepä ei haitannut vielä parilla ensimmäisellä välillä, koska melojia piti odotella, mutta viimeisellä välillä homma niin sanotusti kusi.
Tajusin, että juosten tässä hommassa ei nyt tulla ja yritin nousta Nissen ratsaille. Hopsankeikkaa! Eikun läjään tantereeseen. Jatkoin juosten ja taluttaen päästäen ehkä puoli miljoonaa paria ohitseni. Siinä vaiheessa, kun horisonttikin alkoi olla kanssakilpailijoista tyhjä, totesin, että vanhan koiran on nyt kertakaikkisesti opittava uusi temppu ihan vaan pakon edessä. Ja oppihan se. Kulkus-parka värjötteli rannassa laihana koirana kintut väristen kuin whippetillä lumihangessa.
Sitten jatkoimme pyörillä rastit 6 - 12 sekä juosten rastit 16 ja 18. Päivä oli jo valjennut ajat sitten, joten Kulkusen yösuunnistustaito ja Lupine menivät täysin hukkaan tässä kisassa. S**t happens.
Rastilla 19 oli tuo surullisen kuuluisa melontaquest. Sekasarjan kärki oli kasaantunut jonon keulille odottamaan paattejaan, joita oli käytössä yhteensä viisi kappaletta. Totesimme varsin nopeasti, että tähän jäi meidän osaltamme letkan kiinnisaaminen, koska me joutuisimme odottamaan kanoottia pitkään vielä kärjen saapumisenkin jälkeen ja lisäksi olisi vielä melottava tuo quest. Kun meloimme meille osoitetulla jalkakylpyammeella lahdekkeen päähän tuolle rastina olevalle ympäristötaiteen kruunulle, huomasimme loppujonon juoksevan samaiselle rastille. Hyi, mitä sanoja käytimmekään... Tässä kohtaa teimme suurimman virheen eli heitimme hanskat tiskiin.
...Sillä seurauksella, että kun Kulkunen kömpi seuraavan rastin bunkkerista maanpinnalle, huomasimme edellisen paikan vaihtoleiman jääneen ottamatta. Siis takaisin rantaan ja taas takaisin bunkkeriin. Mitäpä näitä laskemaan. Ripustauduin Tiukus-vetoon ja Kulkunen polki ilman pyöräilykenkien vaihtoa reitensä tukkoon. Siitä taas seurasi se, että kun lähdimme täyttömäen questilla lehmärastilta seuraavalle rastille, Kulkunen jäi taapertamaan rinteeseen ja minä porhalsin aikani kuluksi ylös. Ja koska Kulkunen ei nähnyt minua rinteen alapuolelta, hänkin tuli ylös, kun taas minä ihmettelin jo seuraavalla rastilla, että miten tässä nyt näin pääsi käymään. Täyttömäen teemana oli siis "ihan sama". Alamäen lopuksi täräytin ohitustilanteessa vielä johonkin monttuun ja luulin Nissen päivät jo luetuiksi.
Rastin 24 questissa laskimme sentään muurin kolot oikein ja jatkoimme fiilis edes hieman kohonneena hauskalle juoksuhautaquestille. Vauhti oli aluksi verkkaista, mutta lisääntyi muiden (mies-) joukkueiden näkemisen myötä. Alkoi viimein löytyä sitä kisan tuntua. Viimeisellä rastilla Kulkunen meinasi tehdä (taas) Akut: hypyssä juoksuhaudan yli ponnistava jalka hieman lipesi ja polo täräytti itsensä niukin naukin vastapuolelle sillä seurauksella, että huulesta valui vähän verta ja sääri sekä peukalon seutu saivat reippaasti iskua.
Jatkoimme pyörillä rastit 27 - 30. Rastia 29 pummasimme, koska se ei tainnut aivan sijaita kartan osoittamassa paikassa. Löytyi kuitenkin. Lopun sai päästellä RaVi teamin ja muutaman muunkin kanssa kilpaa, maalirastilla oli oikein ruuhkanpoikastakin. Loppuaika oikeutti neljänteen tilaan noin viisi minuuttia keulasta, cupissa 3. sija.
Kulkunen pyysi kuvat lähettäessään, että minun pitäisi "rajata lurpsahtanut vetohärpäke kuvaksi". Ei kertonut tarkempia ohjeita, joten päättäkää itse, mitä haluatte rajailla. Kyllä ihminen tottavie osaakin olla hauska näin työpäivän jälkeen!
Hauska kisa, vaikka menikin vähän poskelleen meidän osaltamme (ks. parikuvan ilmeet). Juoksuhauta- ja bunkkerirastit olivat harvinaisuudessaan kisan suola ja pyöräily vaihteeksi nopeatempoista suunnistusta. Sen verran jäi kisa kaivelemaan, että piti käydä seuraavalla viikolla melomassa lähdöstä melontaquestille ja takaisin. Kertaus kun on opintojen äiti.
Sunnuntaina kävin tilaisuuden tullen Luukissa köpöttelemässä nelosen, pitkästä aikaa. Illalla pääsin vielä islanninhevosen selkään (ilman satulaa, kääk!) puolentoista tunnin maastolenkille. Hyvinhän se töltti ja laukka sujuivat toisen jaloilla. Talli Fageräng olikin niin kiva paikka, että vein lapsetkin visiitille seuraavalla viikolla.
Reittikirja ja kartat näyttivät varsin erilaisilta kuin olin ajatellut. Ei siis puuduttavia pyöräilypätkiä, ei yösuunnistusta sanan varsinaisessa merkityksessä. Pääkopassa, sen paremmin omassa kuin Kulkusenkaan versiossa, ei hälytysvalo paljoa vilkkunut, kun selvisi, että alussa toinen parista meloisi ja toinen kuljettaisi molemmat pyörät seuraavalle rastille. Fiksuimmat olivat lukeneet tämän "uuden lajin" jo tietysti kilpailuohjeista aikaisemmin ja jopa pohtineet tai harjoitelleet asiaa.
Virittelimme ohjeiden mukaisia punaisia vilkkuvaloja kypäriimme. Kulkunen tekniikan miehenä avasi oman valonsa jollain linkkarilla patterin laittamista varten. Sen säätämisessä meni sen verran aikaa, että avasin omani kierteitä käyttäen. Valtavan paljon nopeampi tapa. Etenkin, kun lamppua ei tarvitse operaation jälkeen kursia Leukoplastilla kokoon. Sitten alkoi olla tietysti kiire ja huomasin numeroliivini hävinneen, eikä mustien vaatteiden myllääminen pimeässä ei tuottanut tulosta löytymisen suhteen. Saatuani uuden liivin lähtöpaikalta havaitsinkin omani sopivasti erään nuorukaisen päältä. Siinä paljon taktiikkaa pohdiskeltu, hyvä että Kulkunen ehti melontaliiviinsä ennen lähtökäskyä.
Tässä siis oma melontavälini, rastit 2 - 3, tosin päivänvalossa kuvattuna.
Aloin aavistella pahaa seuratessani muiden sujuvaa ajoa kahden pyörän kanssa. Itse juoksin. Sepä ei haitannut vielä parilla ensimmäisellä välillä, koska melojia piti odotella, mutta viimeisellä välillä homma niin sanotusti kusi.
Tajusin, että juosten tässä hommassa ei nyt tulla ja yritin nousta Nissen ratsaille. Hopsankeikkaa! Eikun läjään tantereeseen. Jatkoin juosten ja taluttaen päästäen ehkä puoli miljoonaa paria ohitseni. Siinä vaiheessa, kun horisonttikin alkoi olla kanssakilpailijoista tyhjä, totesin, että vanhan koiran on nyt kertakaikkisesti opittava uusi temppu ihan vaan pakon edessä. Ja oppihan se. Kulkus-parka värjötteli rannassa laihana koirana kintut väristen kuin whippetillä lumihangessa.
Sitten jatkoimme pyörillä rastit 6 - 12 sekä juosten rastit 16 ja 18. Päivä oli jo valjennut ajat sitten, joten Kulkusen yösuunnistustaito ja Lupine menivät täysin hukkaan tässä kisassa. S**t happens.
Rastilla 19 oli tuo surullisen kuuluisa melontaquest. Sekasarjan kärki oli kasaantunut jonon keulille odottamaan paattejaan, joita oli käytössä yhteensä viisi kappaletta. Totesimme varsin nopeasti, että tähän jäi meidän osaltamme letkan kiinnisaaminen, koska me joutuisimme odottamaan kanoottia pitkään vielä kärjen saapumisenkin jälkeen ja lisäksi olisi vielä melottava tuo quest. Kun meloimme meille osoitetulla jalkakylpyammeella lahdekkeen päähän tuolle rastina olevalle ympäristötaiteen kruunulle, huomasimme loppujonon juoksevan samaiselle rastille. Hyi, mitä sanoja käytimmekään... Tässä kohtaa teimme suurimman virheen eli heitimme hanskat tiskiin.
...Sillä seurauksella, että kun Kulkunen kömpi seuraavan rastin bunkkerista maanpinnalle, huomasimme edellisen paikan vaihtoleiman jääneen ottamatta. Siis takaisin rantaan ja taas takaisin bunkkeriin. Mitäpä näitä laskemaan. Ripustauduin Tiukus-vetoon ja Kulkunen polki ilman pyöräilykenkien vaihtoa reitensä tukkoon. Siitä taas seurasi se, että kun lähdimme täyttömäen questilla lehmärastilta seuraavalle rastille, Kulkunen jäi taapertamaan rinteeseen ja minä porhalsin aikani kuluksi ylös. Ja koska Kulkunen ei nähnyt minua rinteen alapuolelta, hänkin tuli ylös, kun taas minä ihmettelin jo seuraavalla rastilla, että miten tässä nyt näin pääsi käymään. Täyttömäen teemana oli siis "ihan sama". Alamäen lopuksi täräytin ohitustilanteessa vielä johonkin monttuun ja luulin Nissen päivät jo luetuiksi.
Rastin 24 questissa laskimme sentään muurin kolot oikein ja jatkoimme fiilis edes hieman kohonneena hauskalle juoksuhautaquestille. Vauhti oli aluksi verkkaista, mutta lisääntyi muiden (mies-) joukkueiden näkemisen myötä. Alkoi viimein löytyä sitä kisan tuntua. Viimeisellä rastilla Kulkunen meinasi tehdä (taas) Akut: hypyssä juoksuhaudan yli ponnistava jalka hieman lipesi ja polo täräytti itsensä niukin naukin vastapuolelle sillä seurauksella, että huulesta valui vähän verta ja sääri sekä peukalon seutu saivat reippaasti iskua.
Jatkoimme pyörillä rastit 27 - 30. Rastia 29 pummasimme, koska se ei tainnut aivan sijaita kartan osoittamassa paikassa. Löytyi kuitenkin. Lopun sai päästellä RaVi teamin ja muutaman muunkin kanssa kilpaa, maalirastilla oli oikein ruuhkanpoikastakin. Loppuaika oikeutti neljänteen tilaan noin viisi minuuttia keulasta, cupissa 3. sija.
Kulkunen pyysi kuvat lähettäessään, että minun pitäisi "rajata lurpsahtanut vetohärpäke kuvaksi". Ei kertonut tarkempia ohjeita, joten päättäkää itse, mitä haluatte rajailla. Kyllä ihminen tottavie osaakin olla hauska näin työpäivän jälkeen!
Sunnuntaina kävin tilaisuuden tullen Luukissa köpöttelemässä nelosen, pitkästä aikaa. Illalla pääsin vielä islanninhevosen selkään (ilman satulaa, kääk!) puolentoista tunnin maastolenkille. Hyvinhän se töltti ja laukka sujuivat toisen jaloilla. Talli Fageräng olikin niin kiva paikka, että vein lapsetkin visiitille seuraavalla viikolla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)