Aamu armas se aukeni ylhäisessä yksinäisyydessä, huonetoverini Krisse kun oli startannut "varmuuden vuoksi" jo klo 7. Pikavilkaisu ikkunasta ulos ja toinen lämpömittariin. Pilvistä +6C. Erittäin hyvä,
vaikka olinkin salaisissa unelmissani toivonut kaatosadetta tai pakkasta/enhän ole mikään synnynnäinen hellejuoksija/ellei täydellinen.
Asu- ja varustevalinnan teko on nykyisin jo
naurettavan helppoa/ylen yksinkertaista/selvää pässinlihaa,
johtuen
erinäisistä kokemuksista tällä saralla/ lukuisista kantapäänkautta oppimisista/iän tuomasta henkisestä kypsymisestä ja viisaudesta/siitä, että silloin kun lähtee matkaan yksin, kaikki on helppoa - myös pakkaaminen.
Niinpä ylhäältä alas lueteltuna 1/3 putkihuivi päähän, alusvaatteet Nike ja Shock absorber, aluspaidaksi lyhythihainen Reima-paita (tuo reittiviivapalkinnoksi saatu ajaton klassikko vuodelta 1981), hieman paksumpi juoksupaita, Nonamen polvitrikoot, kompressiosukat ja jalkaan Inovin mudrocit omilla pohjallisilla. Inovin kenkiin ei mahdu kaksia sukkia, kuten yli-isoihin Asicseihini, mutta arvelin, että Inovin valintaa puoltaa mahdollinen polkujen pehmeys/erittäin todennäköinen maaston vetisyys etenkin rantaa lähestyttäessä ja notkoissa/märkien kallioiden liukkaus/jo ennalta tiedetty polkujen ns. teknisyys eli se, että pikkupolku ei ole sama asia kuin latupohja ja että metsässä on yleensä sekä kiviä että puita (ja puilla on juuret), eivätkä polkujen paikat tee tästä poikkeusta.
Jalkaterät teippasin huolella ihovaurioiden välttämiseksi, rakonestopuikon totesin viime vuonna täydeksi huuhaaksi. Leukoplastia tuli vedellyksi seitsemän siivua myös oikeaan nilkkaan, koska parin viime kuukauden aikana juoksua (ja välillä myös ns. normaali elämää) on haitannut kipeytyvä kantapää, joka on jollain tavalla yhteydessä rasittuvaan nilkkaan. Deuterin pieneen juomareppuun latasin täyden (!) juomapussin Dexalia ja pari geeliä. Loput geelit, pari patukkaa ja Krisseltä saadut elektrolyyttitabut sulloin Islannin Laugavegurilta saatuun erittäin pieneen ja näppärään vyötäröpussukkaan. Henkiseksi tueksi mukaan tuli vielä pari buranaa.
Siirryin Annen ja Marjan kanssa lähtöalueelle/ Sitten olikin lähdönhetki lähellä /Tunsin lähdön lähestyvän. Tämä porrastettu lähtö oli järjestäjiltä mainio keksintö! Annoimme alle viiteen tuntiin tähtäävien mennä menojaan ja lähdimme muutamia minuutteja heidän jälkeensä sopivan tyhjässä välissä. Olin päättänyt jo etukäteen, että tänä vuonna en hölmöile vauhdinjaon kanssa, kuten viimeksi. Tämä tarkoitti siis sitä, että lähdin juoksemaan itselleni sopivaa lenkkivauhtia, jotta lopun tielläkin olisi jäljellä vielä jotain millä juosta. Viime vuonna jäljellä olivat vain krampit.
Alussa ohittelin muutamia ja tulin muutaman kerran ohitetuksi, mutta hämmästyttävän pitkiä pätkiä tuli juostua myös aivan ylhäisessä yksinäisyydessä. Ennen Kiviniemeä piti oikein jo vilkaista karttaa, kun alkoi olla niin hiljaista. Pursi lipui siis joutuisasti ilman odottelua veden yli ja pääsin nauttimaan juottoaseman antimista. Joinkin ruhtinaalisesti koko mukillisen, vaikka olin hörppinyt (mielestäni jo kovinkin paljon) juomaletkusta. Varvassukkien puuttuminen konkretisoitui jossain näillä main: huomasin kahden viereisen varpaan teippien tarttuneen toisiinsa ja aiheuttaneen jonkinlaisen hiertävän systeemin. Muuten fiilis oli hyvä ja varustepuoli pelasi.
Ryläyksen nousun alussa sain ilokseni myös seuraa Tommista, joka oli lähtenyt matkaan muutaman minuutin minun jälkeeni. Niinpä matka taittui iloisesti rupatellessa ja muistan katselleeni myös maisemia (luontoa siis, juoksin "letkan" ekana). Jossain tasamaalla
sain heitettyä ruhonikin tantereeseen/vedettyä kunnon lipat/heittäydyin kyljelleni kuraan, josta minua ihan juomarepusta nostaen autettiin ylös. Esittelin neitsytmatkallaan olevalle Tommille myös paikallisia nähtävyyksiä, kuten "Näiden puiden kohdalla mulla kramppasi viime vuonna sisäreisi ihan sikana". Ensi vuonna samaa lausetta ei voi käyttää, koska alamäkiosuuskin sujui varsin jouhevasti.
Tielle tultaessa Tommi lähti kuin jänö makuulta/hauki rannasta, enkä nähnyt sen koommin vilaustakaan koko juoksun aikana. Oli ilmeisesti saanut sopivasti palauteltua kyydissäni Ryläyksellä.
Viimeisellä juomapisteellä join pari mukia ja jatkoin matkaa. Viime vuodesta totaalisesti poiketen juoksin lähes koko tiepätkän ja onnistuin saavuttamaan kaikki näkyvissä olevat selät ennen maalia. Pikkunousussa Kolin rinteille nivunen ja sisäreisi sitten kramppasivat, mutta kuittasin sen parhaaksi kokemallani taktiikalla eli jatkoin etenemistä väkisin jalkaa raahaten. Ennen alamäkeä kramppi olikin jo poissa, joten laskeutuminen sujui juosten. Kolin nousu meni suurimmaksi osaksi kävelyn puolelle, mutta maali tuli silti vastaan. Loppuaika 5.43.xx oli kolme minuuttia huonompi kuin viimeksi, mutta henkinen ja fyysinen olotila ainakin kolme kertaa parempi! Juomapussista oli kulunut 3 desiä (ja silti kaksi tyhjennystaukoa matkan varrella...) ja geelejä syöty neljä. Elektrolyyttitabuja otin kai neljä, buranalevy jäi korkkaamatta, patukat siirtyivät taas vuosikertakokoelmiin. Kaksi ennalta-arvattua rakkoa varpaissa, kantapää ja nilkka ok.
Illan ohjelmassa oli muikkuja ja muuta kevyttä verryttelyä viime vuoden bankettibändiä, Suklaamunia, ikävöiden. Ryläyksen ystävien perinteiseen yöjuoksuun osallistui tänä vuonna 14 jäsentä, joukossa ilahduttava määrä uusia kasvoja! Mediapäällikön ominaisuudessa olin pakotettu käymään Ukko-Kolin huipulla kahdesti, kun piti tuurata vatsavaivaista puheenjohtajaakin.
Suuret kiitokset kisaorganisaatiolle mainioista järjestelyistä ja hyvähenkisestä tapahtumasta! Muulle maailmankaikkeudelle kiitos siitä, että tästä maasta löytyy vielä alueita, joita ei ole peitetty kivituhkalla tai asvaltilla. Ensi vuonna taas/Merkitään vuoden 2012 kisakalenteriin/Näkemisiin Kolilla!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti