Vuosaaren X-Kaato: Lahna ja Pässi nostavat rumia pikku päitään

Enne. Käynnistän auton ja tuutista tulvahtaa Norah Jonesin kähisevä ääni: "Help me... Help me pleaseee..." Kurvaan kuitenkin Mäkkärin kautta ja tilaan sikäläisen klassikkokerroksen aamiaiseksi. Kello on 02.50. Rakas paatti lepää Oittaalla, Nisse tönöttää terhakkaana auton takaosassa ja Kulkunen koisaa perjantai-illan yökisansa päätteeksi jo Vuosaaressa.

Reittikirja ja kartat näyttivät varsin erilaisilta kuin olin ajatellut. Ei siis puuduttavia pyöräilypätkiä, ei yösuunnistusta sanan varsinaisessa merkityksessä. Pääkopassa, sen paremmin omassa kuin Kulkusenkaan versiossa, ei hälytysvalo paljoa vilkkunut, kun selvisi, että alussa toinen parista meloisi ja toinen kuljettaisi molemmat pyörät seuraavalle rastille. Fiksuimmat olivat lukeneet tämän "uuden lajin" jo tietysti kilpailuohjeista aikaisemmin ja jopa pohtineet tai harjoitelleet asiaa.

Virittelimme ohjeiden mukaisia punaisia vilkkuvaloja kypäriimme. Kulkunen tekniikan miehenä avasi oman valonsa jollain linkkarilla patterin laittamista varten. Sen säätämisessä meni sen verran aikaa, että avasin omani kierteitä käyttäen. Valtavan paljon nopeampi tapa. Etenkin, kun lamppua ei  tarvitse operaation jälkeen kursia  Leukoplastilla kokoon. Sitten alkoi olla tietysti kiire ja huomasin numeroliivini hävinneen, eikä mustien vaatteiden myllääminen pimeässä ei tuottanut tulosta löytymisen suhteen. Saatuani uuden liivin lähtöpaikalta havaitsinkin omani sopivasti erään nuorukaisen päältä. Siinä paljon taktiikkaa pohdiskeltu, hyvä että Kulkunen ehti melontaliiviinsä ennen lähtökäskyä.

 Aivojen sumeudesta jotain kertoo myös se, että lähdin matkaan pyöräilykengin. Tommi kuittaili ohi ajaessaan jotain kivasta korkokenkä-äänestä, minä se vaan naureskelin... Kakkosrastilla aloin sitten katsella muiden jalkoja ja tempaisin Inovit repusta. Loppumatkan haudoinkin pyöräilykenkiä tiiviisti repussa yhdessä sen vaijerilukon ja patukoiden kanssa.

Tässä siis oma melontavälini, rastit 2 - 3, tosin päivänvalossa kuvattuna.

Aloin aavistella pahaa seuratessani muiden sujuvaa ajoa kahden pyörän kanssa. Itse juoksin. Sepä ei haitannut vielä parilla ensimmäisellä välillä, koska melojia piti odotella, mutta viimeisellä välillä homma niin sanotusti kusi.

Tajusin, että juosten tässä hommassa ei nyt tulla ja yritin nousta Nissen ratsaille. Hopsankeikkaa! Eikun läjään tantereeseen. Jatkoin juosten ja taluttaen päästäen ehkä puoli miljoonaa paria ohitseni. Siinä vaiheessa, kun horisonttikin alkoi olla kanssakilpailijoista tyhjä, totesin, että vanhan koiran on nyt kertakaikkisesti opittava uusi temppu ihan vaan pakon edessä. Ja oppihan se. Kulkus-parka värjötteli rannassa laihana koirana kintut väristen kuin whippetillä lumihangessa.

Sitten jatkoimme pyörillä rastit 6 - 12 sekä juosten rastit 16 ja 18. Päivä oli jo valjennut ajat sitten, joten  Kulkusen yösuunnistustaito ja Lupine menivät täysin hukkaan tässä kisassa. S**t happens.



Rastilla 19 oli tuo surullisen kuuluisa melontaquest. Sekasarjan kärki oli kasaantunut jonon keulille odottamaan paattejaan, joita oli käytössä yhteensä viisi kappaletta. Totesimme varsin nopeasti, että tähän jäi meidän osaltamme letkan kiinnisaaminen, koska me joutuisimme odottamaan kanoottia pitkään vielä kärjen saapumisenkin jälkeen ja lisäksi olisi vielä melottava tuo quest. Kun meloimme meille osoitetulla jalkakylpyammeella lahdekkeen päähän tuolle rastina olevalle ympäristötaiteen kruunulle, huomasimme loppujonon juoksevan samaiselle rastille. Hyi, mitä sanoja käytimmekään... Tässä kohtaa teimme suurimman virheen eli heitimme hanskat tiskiin.

...Sillä seurauksella, että kun Kulkunen kömpi seuraavan rastin bunkkerista maanpinnalle, huomasimme edellisen paikan vaihtoleiman jääneen ottamatta. Siis takaisin rantaan ja taas takaisin bunkkeriin. Mitäpä näitä laskemaan. Ripustauduin Tiukus-vetoon ja Kulkunen polki ilman pyöräilykenkien vaihtoa reitensä tukkoon. Siitä taas seurasi se, että kun lähdimme täyttömäen questilla lehmärastilta seuraavalle rastille, Kulkunen jäi taapertamaan rinteeseen ja minä porhalsin aikani kuluksi ylös. Ja koska Kulkunen ei nähnyt minua rinteen alapuolelta, hänkin tuli ylös, kun taas minä ihmettelin jo seuraavalla rastilla, että miten tässä nyt näin pääsi käymään. Täyttömäen teemana oli siis "ihan sama". Alamäen lopuksi täräytin ohitustilanteessa vielä johonkin monttuun ja luulin Nissen päivät jo luetuiksi.

Rastin 24 questissa  laskimme sentään muurin kolot oikein ja jatkoimme fiilis edes hieman kohonneena hauskalle juoksuhautaquestille. Vauhti oli aluksi verkkaista, mutta lisääntyi muiden (mies-) joukkueiden näkemisen myötä. Alkoi viimein löytyä sitä kisan tuntua. Viimeisellä rastilla Kulkunen meinasi tehdä (taas) Akut: hypyssä juoksuhaudan yli ponnistava jalka hieman lipesi ja polo täräytti itsensä niukin naukin vastapuolelle sillä seurauksella, että huulesta valui vähän verta ja sääri sekä peukalon seutu saivat reippaasti iskua.




Jatkoimme pyörillä rastit 27 - 30. Rastia 29 pummasimme, koska se ei tainnut aivan sijaita kartan osoittamassa paikassa. Löytyi kuitenkin. Lopun sai päästellä RaVi teamin ja muutaman muunkin kanssa kilpaa, maalirastilla oli oikein ruuhkanpoikastakin. Loppuaika oikeutti neljänteen tilaan noin viisi minuuttia keulasta, cupissa 3. sija.

Kulkunen pyysi kuvat lähettäessään, että minun pitäisi "rajata lurpsahtanut vetohärpäke kuvaksi". Ei kertonut tarkempia ohjeita, joten päättäkää itse, mitä haluatte rajailla. Kyllä ihminen tottavie osaakin olla hauska näin työpäivän jälkeen!

Hauska kisa, vaikka menikin vähän poskelleen meidän osaltamme (ks. parikuvan ilmeet). Juoksuhauta- ja bunkkerirastit olivat harvinaisuudessaan kisan suola ja pyöräily vaihteeksi nopeatempoista suunnistusta. Sen verran jäi kisa kaivelemaan, että piti käydä seuraavalla viikolla melomassa lähdöstä melontaquestille ja takaisin. Kertaus kun on opintojen äiti.

Sunnuntaina kävin tilaisuuden tullen Luukissa köpöttelemässä nelosen, pitkästä aikaa. Illalla pääsin vielä islanninhevosen selkään (ilman satulaa, kääk!) puolentoista tunnin maastolenkille. Hyvinhän se töltti ja laukka sujuivat toisen jaloilla. Talli Fageräng olikin niin kiva paikka, että vein lapsetkin visiitille seuraavalla viikolla.