perjantai 23. joulukuuta 2011

Rauhallista joulua






Potiessa on aikaa vaikka tehdä piparitaloja, -linnoja, -koirankoppeja... Ja kirjoittaa kirje pukille:

"Rakas joulupukki,

Toisitko minulle uuden akillesjänteen ja toiseen jalkaan kantakalvon. Ja jos et katso aiheelliseksi tahi ansaituksi, niin sitten ainakin personal venyttäjän ja kanta-asiakaskortin FysioFoxin hierojalle. Ja jos nämäkin ovat liikaa, niin anna nyt hyvä mies sen lumen jo sataa!

Lupaan olla kiltti ja venytellä melkein joka ilta, sekä panostaa myös korvaaviin harjoitteisiin (uintitekniikkakurssille olenkin jo ilmoittautunut).

Suklaarasiat olisit voinut jättää (välillisesti) toimittamatta, oppilaatkin jo totesivat pinon nähtyään, että "nyt sun pitää juosta enemmän maratoneja". Niinpä.

torstai 24. marraskuuta 2011

Marraskuu


 Tasan vuosi sitten Karhusuolle ajettiin yhdysladut Nuuksiosta. Tänä vuonna lumesta ei ole tietoakaan, joten sukset pysyvät vielä visusti varastossa.


Ajankuluksi on lähinnä juostu ja melottu, Jyväskylässä kävin juoksemassa myös sprinttiradan ja olipa se taas mukavaa. Pakkasta oli tuona aamuna lähemmäs kymmenen astetta, mutta aurinko paistoi täydeltä terältä heti aamusta. Krissen/Anun/Helin/STM:n kanssa olen juoksennellut seurasta riippuen joko Nuuksion maisemissa tai Tampereella, yhden pitkän lenkin Annen kanssa Laajavuoren ympäristössä. Krissen kanssa meloimme upeassa täysikuun kajossa Pitkäjärvellä ja Kulkusen kanssa Poikkipuoliaisella iltapäivän hämärissä. Kiitos seurasta, jatketaan...




keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Solum certum est nihil esse certi (Varmaa on vain se, ettei mikään ole varmaa): Mammuttimarssi 2011

Ilmassa oli suuren kaistapäisyyden tuntua, kun monikymmenpäinen lauma kilpailijoita odotti lamput päässä malttamattomina Iin Puhurin kuuluttamaa lähtökäskyä. Tunsin samaan aikaan sekä suurta innostusta että haikeutta - olihan tämä jälleen kerran kauden päättävä ja paljon odotettu iloittelu.


Nātūrālia nōn sunt turpia (Luonnolliset asiat eivät ole häpeällisiä.)

Pääjoukko ravasi sen verran ripeää tahtia, että päätimme jäädä ns. oman suorituksen -periaatteen turviin lauman hännille. Ykkösellä leimaaminen oli vielä vallatonta massatapahtuman hurmaa. Annella meni onneksi ylimääräistä aikaa Samsungin räpläämiseen, joten sain nipistettyä hetken työntyäkseni mäntytaimikkoon tyhjentämään rakkoani. Illalla juotu Red Bull toimi (diureettina) ilmeisen hyvin, koska toimitus oli toistettava jokaisella rastivälillä ainakin 50 km:n matkalla. Anne, tuo Kutajärven Koirakuiskaaja, manasikin, että "aivan kuin olisi hirvikoiran kanssa lenkillä". Toimituksen tiheys ja nopeus vastasi kyllä kieltämättä rutinoituneen uroskoiran merkkaamistyyliä, letkasta ei jääty koskaan sen takia. Fabricando fit faber (Harjoitus tekee mestarin).

Pöräyksen lopulla alkoi jo hieman uni luppasta silmäluomea ja ihmettelin jo ihan ääneen, että miten sitä nyt näin väsynyt on, että ei meinaa nähdä enää tien kuoppia. Katuvaloihin pääseminen kuitenkin auttoi ja piristi, joten lähestyimme uintirastia pirteinä ja iloisina. Paikallisen anniskelupisteen ohittaessamme saimme myös kannustushuutoja ja vastasimme niihin, että "enää 60 kilometriä jäljellä"! Anne harmitteli, että olisi pitänyt tilata kannustajilta tuopit odottamaan parinkymmenen minuutin päästä tapahtuvaan uuteen ohijuoksuun.

Perillä saunalla odotti yllätys: yksi terassillinen enemmän ja vähemmän alastonta kilpailijakansaa! Yllätys oli siis se, että pääjoukkokin oli vasta tässä. Riisuin itseni uintikuntoon ja teippasin muovipussit jalkoihini suojelemaan varvassukkia ja teippejä kastumiselta ja hiekalta. Sitten mereen. Vesi oli viileää, mutta etukäteisarveluitteni mukaan kehoon juostu lämpö teki suorituksesta melkein miellyttävän. Kymmenen sekuntia ennen poistumiskäskyä huomasin, että muovipusseihin alkoi valua vettä... Tämä johti sitten siihen, että jouduin repimään Injinjit pois jaloista ja paikkailemaan muutamia teippejä. Sukkien laitto vei suurinpiirtein ikuisuuden. Pakkasin reppuun ruisleipiä ja Snickersit sekä varatakin. Päälle latasin kuivat alusvaatteet, villakerrastonpaidan (Devold) sekä TuKiksen juoksuliivin. Sisätilojen lämmössä söin vielä hieman pastakinkkusekoitusta termoksesta.

Kun lähdimme jatkamaan matkaa, viritin lampun päälle onneksi jo majoitustalojen luona ja huomasin, että paristot olivat aivan finaalissa. Eikun takaisin saunalle vaihtamaan varaparistoja. Fiat lux! (Tulkoon valkeus!)

Matka sujui leppoisasti. Jossain rastin 31 molemminpuolin oli jotain säätöä ja etenimme vastoin etukäteissuunnitelmia myös sähkölinjaa ja silkkaa metsää pitkin. Rastilla 32 saavutimme Eka Vekaran lauman, joka juosta laputti varsin hyvävoimaisen näköisenä. Rastille 36 saakka meininki oli sellaista, että miehet juoksivat ja me kävelimme, mutta olimme silti rastilla samaan aikaan. Hangon keskustan liepeillä teimme eri reitinvalinnan (miehet keskustan kautta ja me liepeitä pitkin) ja tiemme erkanivat lopullisesti.

Jossain rastin 33 paikkeilla aloin tuntemaan outoa lonkka-/pakarakipua. Se paheni pikkuhiljaa, ja jo Hopeaniemen kohdalla yritin hieroa kankkua tai vaihtoehtoisesti painaa kipupisteitä juostessani. Kun taapersimme hiekkaa kohti rastia 37 suureksi yllätykseksemme kauhea lauma marssijoita juoksi meitä vastaan. Olimme kuvitelleet olevamme ainakin tunnin jäljessä. Kun eräs laumalaisista kuittaili, että "teidänhän piti juosta" ajattelin siinä näennäisen hyvävoimaisena, että kyllä täältä tullaan, kisahan on vasta alussa! Rastilla 37 kankkusärky oli kamala ja isuimme tovin hietikolla. Annea kuulemma oksetti. Päätimme yhteistuumin heittää Annen epämääräistä kasvustoa kasvavan juomapussin kisan jälkeen roskiin.

 

Empora aspera vīvimus, amīce bone! (Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä!)

Vesitornille kiipeäminen pisti pakaran koville. Kipu oli suoraan sanoen helvetillistä, eikä mikään operaatio tuonut siihen enää minkään sortin helpotusta. Anne oli myös hieman vaisu. Yököttävä olo jatkui siis edelleen. Päätimme poiketa paikalliselle terveysasemalle tai mikälie hoivakoti nyt olikaan. Ikkunoiden takana näkyi joitain hahmoja ja katselin ovisummeria jo sillä silmällä. Mutta ovet aukesivatkin ihan itsekseen! Menimme sisään ja suuntasimme suoraan invavessoihin. Annen juomisoperaation päättymistä odotellessani tulinkin jo eteiseen ja naureskelin mielessäni sitä taltioituvaa turvakameran kuvaa, jossa nappailen minigrip-pussista erilaisia nappeja tukka pörrössä ja silmät sopivasti lupassa. Fluctuat, nec mergitur (Vaappuu, vaan ei uppoa).

"Tosta oikeelle!" En laittanut hanttiin, en edes vilkaissut karttaa matkalla rastille 40. Anything goes. Laskettelimme takapuolillamme pitkin rantakallioita ja väistelimme kurtturuusupusikkoja. Kun viimein, suurella työllä ja tuskalla, olimme päässeet kallioilta alas hiekalle, aloin katsoa karttaa. "Se on tuolla niemen kärjessä", ilmoitti Anne. Missä %&¤/:n nimen kärjessä?! Totuus oli kohdattava, vaikka se ei ollut varsinaisesti miellyttävä: olimme lahden toisella puolella, omakotitalojen ja rannan välissä. Siis takaisin ylös ja kasinolta oikealle. Gutta cavat lapidem non vi, sed saepe cadendo (Pisara kovertaa kiveä, ei voimalla vaan usein putomalla).

Invavessan vesi oli tehnyt Annelle ihmeitä ja hän alkoikin kertoa (painokelvottomia) muistelmia riehakkailta opiskeluajoiltaan ja erinäisistä tapahtumista kasinon ympäristössä. Normaalisti tämä kaikki olisi hauskuuttanut minua kovasti, mutta en pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin etenemiseen ja viiltävän kankkukivun tuomiin hetkellisiin oksennuspuistatuksiin. Jotta kärsimys saatiin maksimoitua, kipusin hiidenkirnulle ihan huipun kautta ja liukastelin märillä sammalilla oikein urakalla.

Olin varsin huonoa seuraa seuraavat rastivälit. Hangonniemen hiekkarannat olivat hienoja, mutta en voinut kuvitellakaan kameran kaivamista repusta. Rastin 43 jälkeen sain vihdoin suustani ulos se, mitä olin jo muutaman kilometrin ajan miettinyt: raatotaksi. Tiesin jarruttavani Annen menoa, tosin se olisi ollut ratkaistavissa ainoastaan lauseella "anna mennä". Pointti oli siinä, että punniskelin vaihtoehtojen "viikko telakalla" ja "koko talvi telakalla" välillä. En ole varsinaisesti keskeyttäjätyyppiä ja tiedän kokemuksesta, että tämän tyyppisiin taivalluksiin kuuluu sarja eri tyyppisiä ja asteisia kipuja, mutta nyt painittiin ihan eri sarjassa. Oli henkisesti todella kova paikka soittaa Verkonpainolle ja tilata pirssi... Kuin tätä alennustilaa paikatakseni sanoin ontuvani rastilta 44 kohti maantietä, josta minut voisi poimia. Homō sibī jūdex dūrissimus (Ihminen on itselleen ankarin tuomari).



Varium et mutabile semper femina (Nainen on aina häilyvä ja oikullinen)

Fiilis oli tilanteeseen nähden hyvä. Energiat tapissa. Kroppa ja vasen jalka toimintakunnossa. Jos jättää laskuista oikean kannikan, olo oli oikein mainio. Raatotaksin lähestyessä keksin oivan suunnitelman: auto menköön hakemaan yhtä paria Hangosta ja poimikoot minut sitten myöhemmin. Yritin olla ripeä ja reipas, mutta pakara pisti rajusti vastaan. Availin karttaa jo toiveikkaana ja mittailin matkaa maaliin. Päätin, että jos taksi ei saavuta minua isolla tiellä, jätän lopullisen päätöksen myöhempään, numero 45 jälkeiseen elämään. Dum spiro, spero (Niin kauan kuin hengitän, toivon).

Suunnitelmani oli vähällä onnistua. Käännyin jo maantieltä rastille johtavalle väylälle. Peltoaukealla nilkuttaessani kuulin takaani auton tööttäyksen: raatotaksi. Damn! Jäykistyin paikalleni ja himmeissä aivoissani risteili erinäisiä toimintamalleja. Jospa vain aivan hitaasti vajoan alaspäin ja piiloudun huomaamattomasti heinien sekaan? Jos seison tässä edelleen suolapatsaana, minua ei ehkä erota peltotien jalopuista? Känny pirisi taskussa. Käry kävi. "No mitä nyt aiot tehdä? Jos menet rastille 45, niin sieltä kestää ainakin puolituntia Svinvikin mutkaan."  Se oli sitten siinä - Nec plus ultra (Ei enää edemmäksi).


Plenus venter facile de ieiuniis disputat (Vatsa täynnä on helppo puhua paastosta)
 
Aika kultasi muistot supernopeasti. Jo illalla saunaan taapertaessamme olin melkein sitä mieltä, että eihän tässä mikään ole. Pakarakipu muka... Naurettavaa pelleilyä! Tosin samalla jo suunnittelin soittoa FysioFoxiin hierontaan ja Kyyrälle aikaa askelanalyysiin. Lisävolyymia itseruoskintaan toi epäilemättä muuten varsin hyväkuntoinen ja pirteä olotilani. Kroppa oli hieman piestyn tuntuinen ja jalkaterien Leukoplasteja irroitellessani alta paljastui 2 - 3 irtoamistilassa olevaa kynttä (eivät olleet vielä täysin parantuneet viime vuoden marssista...) ja pari rakkoa, mutta yhtä kaikki olin päässyt hyvin pienellä. Päiväunien jälkeen virtaakin olisi ollut vaikka muille jaettavaksi.

Henkinen kidutus jatkui luonnollisesti koko seuraavan viikon, kun lueskelin ihmisten blogeja ja katselin tulosluettelon UTMB-pisteiden saajien nimiä. Ja sitten: "Karhusolan Tiukunen - kesk." Vae victis! (Voi voitettuja!)

Ensi vuonna lupaan maksaa nämä kolmen marssin potut pottuina. Luvassa on suunnistusta, korkeuskäyriä ja kylmää vettä - taattua Mammuttimarssia siis. Be there!
 
  

torstai 27. lokakuuta 2011

"Come away with me tonight..."



Kesämekossa ja korkkareissa kai vedetään: neitikeli tulossa...

maanantai 10. lokakuuta 2011

Käpälän väpätystä Kolilla: Vaarojen maraton 2011

Aamu armas se aukeni ylhäisessä yksinäisyydessä, huonetoverini Krisse kun oli startannut "varmuuden vuoksi" jo klo 7. Pikavilkaisu ikkunasta ulos ja toinen lämpömittariin. Pilvistä +6C. Erittäin hyvä,
vaikka olinkin salaisissa unelmissani toivonut kaatosadetta tai pakkasta/enhän ole mikään synnynnäinen hellejuoksija/ellei täydellinen.

Asu- ja varustevalinnan teko on nykyisin jo
naurettavan helppoa/ylen yksinkertaista/selvää pässinlihaa,
johtuen
erinäisistä kokemuksista tällä saralla/ lukuisista kantapäänkautta oppimisista/iän tuomasta henkisestä kypsymisestä ja viisaudesta/siitä, että silloin kun lähtee matkaan yksin, kaikki on helppoa - myös pakkaaminen.

Niinpä ylhäältä alas lueteltuna 1/3 putkihuivi päähän, alusvaatteet Nike ja Shock absorber, aluspaidaksi lyhythihainen Reima-paita (tuo reittiviivapalkinnoksi saatu ajaton klassikko vuodelta 1981), hieman paksumpi juoksupaita, Nonamen polvitrikoot, kompressiosukat ja jalkaan Inovin mudrocit omilla pohjallisilla. Inovin kenkiin ei mahdu kaksia sukkia, kuten yli-isoihin Asicseihini, mutta arvelin, että Inovin valintaa puoltaa mahdollinen polkujen pehmeys/erittäin todennäköinen maaston vetisyys etenkin rantaa lähestyttäessä ja notkoissa/märkien kallioiden liukkaus/jo ennalta tiedetty polkujen ns. teknisyys eli se, että pikkupolku ei ole sama asia kuin latupohja ja että metsässä on yleensä sekä kiviä että puita (ja puilla on juuret), eivätkä polkujen paikat tee tästä poikkeusta.

Jalkaterät teippasin huolella ihovaurioiden välttämiseksi, rakonestopuikon totesin viime vuonna täydeksi huuhaaksi. Leukoplastia tuli vedellyksi seitsemän siivua myös oikeaan nilkkaan, koska parin viime kuukauden aikana juoksua (ja välillä myös ns. normaali elämää) on haitannut kipeytyvä kantapää, joka on jollain tavalla yhteydessä rasittuvaan nilkkaan. Deuterin pieneen juomareppuun latasin täyden (!) juomapussin Dexalia ja pari geeliä. Loput geelit, pari patukkaa ja Krisseltä saadut elektrolyyttitabut sulloin Islannin Laugavegurilta saatuun erittäin pieneen ja näppärään vyötäröpussukkaan. Henkiseksi tueksi mukaan tuli vielä pari buranaa.

Siirryin Annen ja Marjan kanssa lähtöalueelle/ Sitten olikin lähdönhetki lähellä /Tunsin lähdön lähestyvän. Tämä porrastettu lähtö oli järjestäjiltä mainio keksintö! Annoimme alle viiteen tuntiin tähtäävien mennä menojaan ja lähdimme muutamia minuutteja heidän jälkeensä sopivan tyhjässä välissä. Olin päättänyt jo etukäteen, että tänä vuonna en hölmöile vauhdinjaon kanssa, kuten viimeksi. Tämä tarkoitti siis sitä, että lähdin juoksemaan itselleni sopivaa lenkkivauhtia, jotta lopun tielläkin olisi jäljellä vielä jotain millä juosta. Viime vuonna jäljellä olivat vain krampit.

Alussa ohittelin muutamia ja tulin muutaman kerran ohitetuksi, mutta hämmästyttävän pitkiä pätkiä tuli juostua myös aivan ylhäisessä yksinäisyydessä. Ennen Kiviniemeä piti oikein jo vilkaista karttaa, kun alkoi olla niin hiljaista. Pursi lipui siis joutuisasti ilman odottelua veden yli ja pääsin nauttimaan juottoaseman antimista. Joinkin ruhtinaalisesti koko mukillisen, vaikka olin hörppinyt (mielestäni jo kovinkin paljon) juomaletkusta. Varvassukkien puuttuminen konkretisoitui jossain näillä main: huomasin kahden viereisen varpaan teippien tarttuneen toisiinsa ja aiheuttaneen jonkinlaisen hiertävän systeemin. Muuten fiilis oli hyvä ja varustepuoli pelasi.

Ryläyksen nousun alussa sain ilokseni myös seuraa Tommista, joka oli lähtenyt matkaan muutaman minuutin minun jälkeeni. Niinpä matka taittui iloisesti rupatellessa ja muistan katselleeni myös maisemia (luontoa siis, juoksin "letkan" ekana). Jossain tasamaalla
sain heitettyä ruhonikin tantereeseen/vedettyä kunnon lipat/heittäydyin kyljelleni kuraan, josta minua ihan juomarepusta nostaen autettiin ylös. Esittelin neitsytmatkallaan olevalle Tommille myös paikallisia nähtävyyksiä, kuten "Näiden puiden kohdalla mulla kramppasi viime vuonna sisäreisi ihan sikana". Ensi vuonna samaa lausetta ei voi käyttää, koska alamäkiosuuskin sujui varsin jouhevasti.

Tielle tultaessa Tommi lähti kuin jänö makuulta/hauki rannasta, enkä nähnyt sen koommin vilaustakaan koko juoksun aikana. Oli ilmeisesti saanut sopivasti palauteltua kyydissäni Ryläyksellä.

Viimeisellä juomapisteellä join pari mukia ja jatkoin matkaa. Viime vuodesta totaalisesti poiketen juoksin lähes koko tiepätkän ja onnistuin saavuttamaan kaikki näkyvissä olevat selät ennen maalia. Pikkunousussa Kolin rinteille nivunen ja sisäreisi sitten kramppasivat, mutta kuittasin sen parhaaksi kokemallani taktiikalla eli jatkoin etenemistä väkisin jalkaa raahaten. Ennen alamäkeä kramppi olikin jo poissa, joten laskeutuminen sujui juosten. Kolin nousu meni suurimmaksi osaksi kävelyn puolelle, mutta maali tuli silti vastaan. Loppuaika 5.43.xx oli kolme minuuttia huonompi kuin viimeksi, mutta henkinen ja fyysinen olotila ainakin kolme kertaa parempi! Juomapussista oli kulunut 3 desiä (ja silti kaksi tyhjennystaukoa matkan varrella...) ja geelejä syöty neljä. Elektrolyyttitabuja otin kai neljä, buranalevy jäi korkkaamatta, patukat siirtyivät taas vuosikertakokoelmiin. Kaksi ennalta-arvattua rakkoa varpaissa, kantapää ja nilkka ok.

Illan ohjelmassa oli muikkuja ja muuta kevyttä verryttelyä viime vuoden bankettibändiä, Suklaamunia, ikävöiden. Ryläyksen ystävien perinteiseen yöjuoksuun osallistui tänä vuonna 14 jäsentä, joukossa ilahduttava määrä uusia kasvoja! Mediapäällikön ominaisuudessa olin pakotettu käymään Ukko-Kolin huipulla kahdesti, kun piti tuurata vatsavaivaista puheenjohtajaakin.

Suuret kiitokset kisaorganisaatiolle mainioista järjestelyistä ja hyvähenkisestä tapahtumasta! Muulle maailmankaikkeudelle kiitos siitä, että tästä maasta löytyy vielä alueita, joita ei ole peitetty kivituhkalla tai asvaltilla. Ensi vuonna taas/Merkitään vuoden 2012 kisakalenteriin/Näkemisiin Kolilla!

maanantai 3. lokakuuta 2011

Vuosaaren X-Kaato: Lahna ja Pässi nostavat rumia pikku päitään

Enne. Käynnistän auton ja tuutista tulvahtaa Norah Jonesin kähisevä ääni: "Help me... Help me pleaseee..." Kurvaan kuitenkin Mäkkärin kautta ja tilaan sikäläisen klassikkokerroksen aamiaiseksi. Kello on 02.50. Rakas paatti lepää Oittaalla, Nisse tönöttää terhakkaana auton takaosassa ja Kulkunen koisaa perjantai-illan yökisansa päätteeksi jo Vuosaaressa.

Reittikirja ja kartat näyttivät varsin erilaisilta kuin olin ajatellut. Ei siis puuduttavia pyöräilypätkiä, ei yösuunnistusta sanan varsinaisessa merkityksessä. Pääkopassa, sen paremmin omassa kuin Kulkusenkaan versiossa, ei hälytysvalo paljoa vilkkunut, kun selvisi, että alussa toinen parista meloisi ja toinen kuljettaisi molemmat pyörät seuraavalle rastille. Fiksuimmat olivat lukeneet tämän "uuden lajin" jo tietysti kilpailuohjeista aikaisemmin ja jopa pohtineet tai harjoitelleet asiaa.

Virittelimme ohjeiden mukaisia punaisia vilkkuvaloja kypäriimme. Kulkunen tekniikan miehenä avasi oman valonsa jollain linkkarilla patterin laittamista varten. Sen säätämisessä meni sen verran aikaa, että avasin omani kierteitä käyttäen. Valtavan paljon nopeampi tapa. Etenkin, kun lamppua ei  tarvitse operaation jälkeen kursia  Leukoplastilla kokoon. Sitten alkoi olla tietysti kiire ja huomasin numeroliivini hävinneen, eikä mustien vaatteiden myllääminen pimeässä ei tuottanut tulosta löytymisen suhteen. Saatuani uuden liivin lähtöpaikalta havaitsinkin omani sopivasti erään nuorukaisen päältä. Siinä paljon taktiikkaa pohdiskeltu, hyvä että Kulkunen ehti melontaliiviinsä ennen lähtökäskyä.

 Aivojen sumeudesta jotain kertoo myös se, että lähdin matkaan pyöräilykengin. Tommi kuittaili ohi ajaessaan jotain kivasta korkokenkä-äänestä, minä se vaan naureskelin... Kakkosrastilla aloin sitten katsella muiden jalkoja ja tempaisin Inovit repusta. Loppumatkan haudoinkin pyöräilykenkiä tiiviisti repussa yhdessä sen vaijerilukon ja patukoiden kanssa.

Tässä siis oma melontavälini, rastit 2 - 3, tosin päivänvalossa kuvattuna.





Aloin aavistella pahaa seuratessani muiden sujuvaa ajoa kahden pyörän kanssa. Itse juoksin. Sepä ei haitannut vielä parilla ensimmäisellä välillä, koska melojia piti odotella, mutta viimeisellä välillä homma niin sanotusti kusi.

Tajusin, että juosten tässä hommassa ei nyt tulla ja yritin nousta Nissen ratsaille. Hopsankeikkaa! Eikun läjään tantereeseen. Jatkoin juosten ja taluttaen päästäen ehkä puoli miljoonaa paria ohitseni. Siinä vaiheessa, kun horisonttikin alkoi olla kanssakilpailijoista tyhjä, totesin, että vanhan koiran on nyt kertakaikkisesti opittava uusi temppu ihan vaan pakon edessä. Ja oppihan se. Kulkus-parka värjötteli rannassa laihana koirana kintut väristen kuin whippetillä lumihangessa.

Sitten jatkoimme pyörillä rastit 6 - 12 sekä juosten rastit 16 ja 18. Päivä oli jo valjennut ajat sitten, joten  Kulkusen yösuunnistustaito ja Lupine menivät täysin hukkaan tässä kisassa. S**t happens.



Rastilla 19 oli tuo surullisen kuuluisa melontaquest. Sekasarjan kärki oli kasaantunut jonon keulille odottamaan paattejaan, joita oli käytössä yhteensä viisi kappaletta. Totesimme varsin nopeasti, että tähän jäi meidän osaltamme letkan kiinnisaaminen, koska me joutuisimme odottamaan kanoottia pitkään vielä kärjen saapumisenkin jälkeen ja lisäksi olisi vielä melottava tuo quest. Kun meloimme meille osoitetulla jalkakylpyammeella lahdekkeen päähän tuolle rastina olevalle ympäristötaiteen kruunulle, huomasimme loppujonon juoksevan samaiselle rastille. Hyi, mitä sanoja käytimmekään... Tässä kohtaa teimme suurimman virheen eli heitimme hanskat tiskiin.


...Sillä seurauksella, että kun Kulkunen kömpi seuraavan rastin bunkkerista maanpinnalle, huomasimme edellisen paikan vaihtoleiman jääneen ottamatta. Siis takaisin rantaan ja taas takaisin bunkkeriin. Mitäpä näitä laskemaan. Ripustauduin Tiukus-vetoon ja Kulkunen polki ilman pyöräilykenkien vaihtoa reitensä tukkoon. Siitä taas seurasi se, että kun lähdimme täyttömäen questilla lehmärastilta seuraavalle rastille, Kulkunen jäi taapertamaan rinteeseen ja minä porhalsin aikani kuluksi ylös. Ja koska Kulkunen ei nähnyt minua rinteen alapuolelta, hänkin tuli ylös, kun taas minä ihmettelin jo seuraavalla rastilla, että miten tässä nyt näin pääsi käymään. Täyttömäen teemana oli siis "ihan sama". Alamäen lopuksi täräytin ohitustilanteessa vielä johonkin monttuun ja luulin Nissen päivät jo luetuiksi.

Rastin 24 questissa  laskimme sentään muurin kolot oikein ja jatkoimme fiilis edes hieman kohonneena hauskalle juoksuhautaquestille. Vauhti oli aluksi verkkaista, mutta lisääntyi muiden (mies-) joukkueiden näkemisen myötä. Alkoi viimein löytyä sitä kisan tuntua. Viimeisellä rastilla Kulkunen meinasi tehdä (taas) Akut: hypyssä juoksuhaudan yli ponnistava jalka hieman lipesi ja polo täräytti itsensä niukin naukin vastapuolelle sillä seurauksella, että huulesta valui vähän verta ja sääri sekä peukalon seutu saivat reippaasti iskua.




Jatkoimme pyörillä rastit 27 - 30. Rastia 29 pummasimme, koska se ei tainnut aivan sijaita kartan osoittamassa paikassa. Löytyi kuitenkin. Lopun sai päästellä RaVi teamin ja muutaman muunkin kanssa kilpaa, maalirastilla oli oikein ruuhkanpoikastakin. Loppuaika oikeutti neljänteen tilaan noin viisi minuuttia keulasta, cupissa 3. sija.

Kulkunen pyysi kuvat lähettäessään, että minun pitäisi "rajata lurpsahtanut vetohärpäke kuvaksi". Ei kertonut tarkempia ohjeita, joten päättäkää itse, mitä haluatte rajailla. Kyllä ihminen tottavie osaakin olla hauska näin työpäivän jälkeen!


Hauska kisa, vaikka menikin vähän poskelleen meidän osaltamme (ks. parikuvan ilmeet). Juoksuhauta- ja bunkkerirastit olivat harvinaisuudessaan kisan suola ja pyöräily vaihteeksi nopeatempoista suunnistusta. Sen verran jäi kisa kaivelemaan, että piti käydä seuraavalla viikolla melomassa lähdöstä melontaquestille ja takaisin. Kertaus kun on opintojen äiti.

Sunnuntaina kävin tilaisuuden tullen Luukissa köpöttelemässä nelosen, pitkästä aikaa. Illalla pääsin vielä islanninhevosen selkään (ilman satulaa, kääk!) puolentoista tunnin maastolenkille. Hyvinhän se töltti ja laukka sujuivat toisen jaloilla. Talli Fageräng olikin niin kiva paikka, että vein lapsetkin visiitille seuraavalla viikolla.


sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Veden äärellä

Ensin mr Skeletonin ja hänen oranssiksi tynnyriksi varustetun siskonsa kanssa Porkkalassa soutelemassa mato-ongen kanssa. Muistini hämäristä syövereistä palautui muistikuva viime vuoden APAn soutu-questista ja patjailusta samoissa maisemissa. Tällä kertaa oli vähän kiirettömämpi fiilis ainakin siihen saakka kun alkoi sataa ja kuulua ukkosen jyrinää...




Samana päivänä ennätin vielä Kulkusenkin kanssa kaksikoimaan Pikkalasta pohjoiseen. Vältimme niukasti metallisen giljotiinin kalahtamisen niskaamme, kuten myös joessa vaanivat alligaattorit ja mustan mamban (vai mikä otus sitä Jennifer Lopezia kerran vainosi?). Tuulisella järvellä saimme aukkopeitteistä huolimatta vettä paattiin ihan riittävästi, mutta siihenhän on jo totuttu.



















Jo ennen X-kaadon kilpailukutsua ja päivityksiä näin muuten (ehkä enne-) unen siitä, kuinka prologissa oli etsittävä 50 rastia, joissa oli runon tai lorun muotoon tehdyt arvoitukset, joiden perusteella piti löytää varsinaiset rastit. Muistan ajatelleeni jo unessa, että kylläpä ovat arvon järjestäjät olleet nokkelalla tuulella. Että saas nähdä. Eikös jotain vaivannäköä rastin löytämisessä lupailtu?

perjantai 26. elokuuta 2011

Archipelago Adventure 2011

Joskus viime vuosituhannen puolella tuli aamuauringon säteet muutamaankin kertaan todistettua paikallisella snägärillä. Niinpä ajattelin vähän verestää muistoja ja matkalla tämän vuoden meriseikkailuun, Archipelago Adventureen, kaarsin Lommilan 24 h -kaistan kautta ja tilasin Big Mac mealin aamiaiseksi. En näes viitsinyt alkaa herättää koko muuta talon väkeä keittiökolisteluillani klo 05 aamulla. Fiilis oli kohillaan Tracy Chapmanin laulaessa radiossa "...run, run, run, run, run, run..." ja Norah Jonesin jatkaessa " ...you humble me Lord...".

Kulkunen oli passitettu Kopparnäsin rantaan jo edelllisenä iltana, koska unista kollia ei lukkojen takaa saisi hereille millään ilveellä. Annoin kuitenkin vartin armonaikaa parkkiin saapumiseni jälkeen ja vasta kun Jaani(kin) karautti paikalle, menin heiluttelemaan teltan keppejä. Pääsimmekin aika nopeasti tositoimiin: hakemaan materiaaleja, kantamaan kajakkia (ja niitä pitkiä meloja, se parhaiten nauraa...) ja virittelemään muita varustuksia. Homma oli ihan peruskauraa, mitä nyt Kulkunen rakenteli karttatelineen jostain muovinpalasta ja nippusiteistä, koska hänen herkkä hipiänsä ei kestä ostettavia perustelineitä. Kiirehän tietysti tuli, mutta niin vain sai armas parini kengännauhansa solmittua ja suoritettua koivennostonsa jopa muutama sekunti ennen lähtömerkkiä. Alankohan jo tottua tähän?



Ensimmäinen legi oli lyhyt suunnistus, joka meni hieman kankeilla koivilla ihan ok. Seuraavaksi otettiin esille suosikkini uimapatja ja suunnattiin coastaleering/packrafting -osuudelle merelle. Unohdimme innostuksissamme kypärät vaihtopaikalle, joten ne oli palattava vielä hakemaan ihan reilun matkan päästä. Sää ei ollut varsinaisesti huono, mutta vesilajeja ajatellen merenkäynti oli melkoista. Aallot löivät paikkapaikoin korkeina ja tuuli oli luonnollisesti navakkaa. Etenemistä avitti kuitenkin muutamat treenit, kuten myös viime APA:n kokemus patjan puhkaisemisesta nastarilla, hyvä patja ja aqua glovesit (kukaan itseään kunnioittava ei voi puhua vesihanskoista tai käsiräpylöistä, sehän on selvää). On kuitenkin sanottava, että patjailua sai ihan koko rahalla. Etenkin toiseksi viimeisellä välillä sain kauhoa vasurilla koirakroolia ihan todenteolla, jotta en olisi ajautunut saarten välistä ns. väljemmille vesille.

 
Viimeisellä patjailurastilla mäen päällä päästimme patjoista hieman ilmaa pois (eläköön rikotut takaiskuventtiilit!) ja Kulkunen otti ne herrasmiesmäisesti kantaakseen. Matka maaliin vei jostain kallioiden päältä ja kieloviidakosta, mutta kaiketi ihan kohtuu suoraviivaisesti.

Vaihdossa tuuppasin kuivan paidan ja takin päälleni sekä hörppäsin hieman juotavaa. Nälkä ei mahassa kurninut riittävän aamiaisen ansiosta, joten kerrytin tämänkin kisan osalta vuosikertageelivarastojani. Siitäpä sitten kannoimme paatin vesille ja lähdimme kokeilemaan miltä rapiat 15 m/sekunnissa puhaltava tuuli tuntuu livenä. Vitsailimme Kulkusen kanssa suoritetuista merimelontakursseistamme (= 0) vaahtopäissä kauhoessamme. Rakas sininen kaksikkomme osoitti jälleen luotettavuutensa ja vei meidät suoraan rastilta rastille, ja vaikka eteneminen oli paikka paikoin hieman raskaanpuoleista, täytyy sanoa, että kokemus oli hauska! Enpä olisi tätäkään uskonut koskaan lausuvani, mutta tällä kertaa meille olisi ollut perin edullista, että melontaa - tai vesilajeja ylipäätään - olisi ollut tuplasti enemmän.


Vaihtoalueen saumatonta yhteistyötä

Vaihdossa otin märän takin ja hanskat pois ja lähdimme testaamaan toista kertaa Kulkusen uusinta Pelle Peloton -viritystä eli Tiukusen vetolaitetta. Tämä kyseinen laite oli rakenneltu aurausputkesta, urheiluteipistä, sähköjohdosta kaivetusta rautalangasta sekä Kulkusen vanhoista kalsareista revitystä kuminauhasta. No ei nyt ihan... Viimeksi mainittu oli kuitenkin Etolasta ihan vartavasten hankittua vahvaa kuminauhaa. Olimme harjoitelleet Tiukus-vetoa edellisiltana noin kilometrin verran, joten homma oli vankalla pohjalla. Niinpä tiellä minä sain lepäillä vedossa hampaat kylmästä kalisten ja Kulkunen sai polkea omien sanojensa mukaan "koko ajan pienillä hapoilla". Epätasaisella irrottauduin vedosta (yksi pyöräturmassa reisiluunsa katkaissut pyörätuolipotilas perheessämme riittää toistaiseksi), enkä yrityksistäni huolimatta saanut ammuttua Kulkusta koukulla takalistoon.


Quest numero yksi oli hiekkakuopalla olevalla lammella. Tehtävänä oli löytää kolme rastia veden alta. Seurasin Kulkusen esimerkkiä ja otin pyöräilykengät pois jalasta, mikä ei kylläkään ollut kovinkaan viisasta juoksua ajatellen. Haimme rastit hieman kummallisessa järjestyksessä lisäten juoksumatkaamme ja lisäksi jouduimme etsimään hetken kauimmaisena sijainnutta kohdetta, mutta suurempaa tötöilyä onnistuimme vielä välttämään. Se nimittäin odotti vuoroaan seuraavalla questilla.

Meille haasteellisen luetunymmärtämistehtävän jälkeen saimme fillarit liikkeelle kohti enduropätkää. Hieman epäselväksi kuitenkin jäi, oliko rasti krepatulla pätkällä ja jos oli, niin missä kohtaa (ts. oliko rasti piilossa). Tämän vuoksi Kulkunen palasi viitoitetun pätkän alkuun vielä tarkistamaan tilannetta. Ei rastia, joten päästelimme kivaa pikkupolkua eteenpäin, kunnes huomasimme kreppien loppuneen jokunen hetki aikaisemmin. Ajoimme takaisin ihmettelemään. Päätimme tehdä taas täyskäännöksen ja ajaa polkua reilusti edellistä edemmäksi. Toteutimme suunnitelman ja Kulkunen kolasi vielä jotain mäkeä. Vaan ei krepin kreppiä... Kun jälleen palasimme takaisin viimeiselle merkille, siellä laidunsivat niin Roiniset kuin Tepi teamkin, lisäksi paikalle porhalsivat kaksikko Kettunen & Putkuri. Hetken keskustelun jälkeen Putkuri avasi puhelinyhteyden kilpailun johtoon ja sai sävelet kääntyä krepeiltä 90 astetta kallioille ja jatkaa sieltä vainulla jonkinmoista polkua rastille.  Näin teimme ja rasti löytyi. Kreppeihin oli siis iskenyt aamulla kaksijalkainen nisäkäs, jonka kannattaisi niin sanotusti hankkia itselleen elämä...

Sitten etenimme eri tyyleillä pyöräilyosuuden loppuun. Jonkinlaista luetunymmärtämisharjoitusta kannattaisi tehdä, sillä reittikirja olisi tarjonnut aiheeseen joitakin vinkkejä: kas Nishiki-polo kun ei ole parhaimmillaan olalla, mäenrinteen kattavassa, sammaloituneessa kivikossa. Muuten pyöräni toimi ihan hyvin (huolimatta vääntyneestä takavanteesta, löysistä ketjuista, vaihtosuosituksen saaneesta takapakasta, toimimattomasta etujoustosta ja noin puolen millin vahvuisista etujarrupaloista). Pääsimme siis suosiolla kisan viimeiseen osuuteen eli suunnistukseen, joka ei tarjonnut yllätyksiä miltään osin. Maalia kohti juostessamme luin vielä vauhdissa reittikirjaa ja opastin Kulkusta leimaamaan myös sen paljon puhutun "viitoituksen päässä olevan rastin". Leimojentarkistuksessa saimme iloksemme kuulla kaiken olevan kunnossa, joten pääsimme juhlistamaan hopiaa parilla käristemakkaralla ja Snickerseillä. Toivottavasti lahna ja pässi malttavat pitää päänsä piilossa vielä syyskuun kisassakin.


Kiitokset siis erinomaisesta kisasta järjestäjille, Vaanon Krisselle kuvista ja rogaining.fi -miehille oma-aloitteisesta, sydäntä lämmittävästä ja herrasmiesmäisestä avusta paatin nostossa:)

maanantai 15. elokuuta 2011

Packrafting-treenit Nuuksiossa

Ilahduttavat viitisentoista innokasta uimapatjailijaa kirmasi Nuuksion metsissä kahdenkymmenen rastin perässä viime viikolla. Keli oli jo vähän viilentynyt, mutta eipä tuo tuntunut tahtia haittaavan - ainakaan Doggy Bagilla:



Radan alku oli heti sitä ittiään: kaksi rastia Kattilajärvessä, kolme Urjassa ja kaksi Kolmperässä. Väliin neljä rastia kuivalla maalla, joista viimeinen kammilla Karjakaivon rannan tuntumassa. Tänään, hakiessani rasteja pois, kammi oli tämän näköinen:


Kammin jälkeen pulahdettiin Karjakaivoon hakemaan yksi rasti pieneltä turvelautalta ja yksi ulpukkaisen, kapean salmen pohjoisrannalta. Sää oli tänään sateinen, mutta omalla tavallaan viehättävä, ja esteettistä iloa lampi tänäänkin tarjosi:



Karpaloita oli kypsymässä niin, ettei tiennyt, mihin olisi jalkansa työntänyt!


Karjakaivon jälkeen reitti vei taas Urjan eteläpäähän ja sieltä Valkialammelle ja Häränsilmään. Kun nostin tänään Valkialammen rastin ankkuria ylös vedestä, niin pohjan syvyyslukemat oli helppo havaita kirjaimellisesti näppituntumalta. Pienessä muovipussissa ollut ankkurikivi oli todella kylmän tuntuinen ja narun kerimisessäkin oli ihan tekemistä.


Häränsilmän rasti jäi vielä paikoilleen, kun en viitsinyt enää mennä turvekylpyyn ennen päiväkotiin menemistä... Loput kolme suunnistusrastia oli onneksi nykäisty pois jo treeni-iltana, joten sain mennä autolle viettämään pitkän tovin vaatteidenvaihdon merkeissä - riisuminen on helppoa, mutta uusien pukeminen todella työlästä pienessä tihkusateessa. Onneksi viereisen auton omistajat saapuivat parkkiin vasta minuutti operaation päättymisen jälkeen...

Lisää kuvia luvassa, kunhan Kulkunen saa ne kamerastaan koneelle.

tiistai 26. heinäkuuta 2011

Laugavegur Ultra Marathon 2011




Pari vuotta sitten olin kolmen päivän lomalla Islannissa muutaman kollegan kanssa. Olin tuolloin 24. viikolla raskaana, joten kuntoilu rajoittui kävelyretkiin ja parin tunnin ratsastukseen. Mondon matkaoppaasta luin, että "todellisille reikäpäille" (suora siteeraus) olisi tarjolla 55 km:n ultra maraton Landmannalaugar - Thórsmörk -välillä - matkalla, johon ns. normaalit ihmiset kuluttavat aikaa nelisen päivää. Nyt kun Aurora on lähes pari vuotias ja kyllin iso jäämään veljensä kanssa mummin hellään huomaan muutamaksi päiväksi, Johanna Raunosdottir otti ja lensi Icelandairin siivellä kohti Reykjavikia. Rob de Köykäsenäkin tunnettu Petteri Arisson osoitti reipasta urheilumieltä ja ilmoittautui hänkin mukaan koitokseen.

Saavuimme Islantiin torstaina ja matkustimme julkisilla (myös P!) Reykjavikin paikallisbussiasemalle ja siitä dösällä majataloomme Mosfellsbaeriin. Majatalo sijaitsi todella rauhallisella omakotialueella noin 10 km:n päässä Reykjavikin keskustasta. Alueella oli muutama kauppa, erittäin hyvä leipomo, pizzeria, kalatori ja jäätelöbaari perusislantilaisten vaatimusten eli ratsastustallin ja ulkouimahallin lisäksi. Majatalo itsessään oli omatoimisuunnistusmatkailua harrastaneelle ihan hyvä ja normaalitasoinen, mutta muutamille muille asukeille pienoinen järkytys. Majatalo oli kaksikerroksinen omakotitalo, joten wc/kylppäriyhdistelmä oli yhteinen suurimmalle osalle asiakkaista. Tuo ei ollut meille suurikaan ongelma periaatteessa, mutta kieltämättä teinien yli puolen tunnin suihkut alkoivat ottaa "kriittisiin" aamu- ja ilta-aikoihin hieman pattiin...

Perjantaina jatkoimme P:n menestyksekästä uraa julkisenliikenteen kuninkaana ja köröttelimme taas bussilla viemään race pacage -pussit luisteluhalliin kuljetusta varten sekä hakemaan kisasälän samaisesta paikasta. Siitä jatkoimme jalan muutaman kilometrin päähän Reykjavikin keskustaan viettämään turistipäivää hengaillen, syöden ja shoppaillen. Tapasimme myös Islannin suunnistustoiminta-aktiivin, Gíslin, sekä kartoittajana työskentelevän virolaisen Markuksen. Oli mukava kuunnella poikain juttuja Islannin suunnistuksesta, maastoista ja kartottajan ongelmista (esim. Islannissa jyrkänne voi olla tavallaan tasaisella maalla). Ostimme myös muutaman suunnistuskartan, joita ajattelimme käyttää kisan jälkeen, sunnuntaina. Perjantaina söimme myös kaksi lämmintä ruokaa välipalojen lisäksi, koska arvelimme, että tankit olisi syytä täyttää ennen kisaa.





Lauantaina kisabussi starttasi klo 4.30 Laugavegurin pihalta. Aloin teipata heti jalkateriä ja varpaita, sekä syödä mukaan ottamaani aamupalaa (mysliä ja jugurttia). Bussi oli perillä Landmannalaugarissa jo klo 8. Lämpöasteita oli enintään viisi ja tuuli oli jokseenkin voimakasta. Päätin startata pitkillä trikoilla ja kahdella juoksupaidalla. Päähän laitoin putkihuivista leikatun siivun, jonka toinen puolikas tuli kaulaan hiekka-ja tuhkapöllytyksen varalle (suun eteen laitettavaksi siis, järjestäjien suositus). Jalkineiksi pomminvarma vaihtoehto eli Pippi Långström Asicsit, Injinjin varvassukat, kompressiopolvisukat ja suojiksi Dirtygirl gaitersin käpäläkuosit. Repussa kulki puoliksi täytetty vesipussi ja Haglöfsin Oz-takki. Kameraa en viitsinyt ottaa, koska tiesin, että väsyneenä en jaksa tehdä mitään ylimääräistä ja koska tiesin Petterin kuvaavan vähintään alkumatkan.

Me lähdimme kolmannen eli viimeisen aallon takarivistä, mikä oli tietysti virhe. Aalto oli järjestäjien määräämä, mutta järjestys sen sisällä oli vapaa. Petteri veti lähdöstä heti off road -ohituskaistalle ja oli jo päässyt lähes koko ensimmäisen jyrkän nousun ylös kun minä vielä jonottelin ensimmäisellä pikkupuron ylityksellä. Itse ajattelin, että näillä reisillä on turha yrittää moista etenkin kun matkamittari näytti vasta lukemia 0,1.

Koko kisan korkein kohta saavutettiin 10 kilometrin kohdalla, Hrafntinnuskerissa, jonka jälkeen ylhäällä jatkettiin vielä viisi kilometriä ennen pitkää ja jyrkkää  Jökultungurin laskua. Gísli oli jo edellisenä päivänä varoitellut, että keväällä lunta oli ollut huomattavasti enemmän kuin tavallisesti, ja se tieto näytti pitävän paikkansa myös kisareitillä. Lumessa oli kuitenkin suhteellisen hyvä juosta, eikä pohja upottanut kauheasti kuin vain muutamassa paikassa, jossa aurinko oli lämmittänyt lumialueen reunan sulaksi, pohkeeseen yltäväksi hyyhmäksi.  Huomasin myös, että parhaimpia ohituspaikkoja olivat juuri nuo lumialueille tulot, joissa monet jarruttelivat jo hyvissä ajoin ennen lumelle hyppäämistä.










Vähän ennen Jökultungurin laskua vaihdoin muutaman sanan erään tanskalaisen naisen kanssa ja juoksimme yhdessä muutaman kilometrin. Alftavatniin johtavalla tasaisella tiellä jäin kuin eno veneestä, mutta tuumailin, että koska matkaa on jäljellä vielä yli 30 kilometriä, en anna asian häiritä. Sekä kympin että 22 kilometrin huoltomökeillä käväisin juomisen ja banskun syönnin lisäksi myös puuteroimassa.

Hieman ennen Bláfjallakvislin drop bag -pistettä oli myös leveimmän joen ylitys. Saatavilla oli myös kalastajan saappaita omien kenkien ja jalkojen varjelemiseksi, mutta siirryin suoraan kahluuhommiin - olivathan jalat kastuneet pohjetta myöden jo useampaan kertaan niin sulaneissa lumisohjoissa kuin matalampien jokien ylityksissä. Reippaasti virtaavaa vettä oli puoleen reiteen ja se vilvotti ihanasti. Varikolla vaihdoin hikiset juoksupaidat pois ja vedin tilalle Kari Tran kerrastonpaidan. Jätin myös kaikki turhat härpäkkeet, kuten takin, hanskat ja varabuffin, repusta pois. Tilalle latasin geelejä, kaksi Snickersiä (jäivät syömättä), sekä täytin juomapussin pullosta. Operaatio oli kaikkinensa nopea ja pääsin taas lähtemään samaa matkaa tanskalaisen kanssa. Sain samalla kiinni myös kolme islantilaisneitosta.

Seuraava etappi oli todella puuduttava henkisesti ja fyysisesti: kilometri tolkulla jatkuva tasainen laavahiekkaerämaa. Aurinko paistoi taivaan täydeltä ja arvelin (aivan oikein) sen käristävän kasvojen ihoa. Eipä ollut tullut mieleen laittaa aurinkorasvaa, vaikka muutama sikäläinen sitä lähdössä näkyi sivelevänkin... Muutaman kilometrin päästä oli ilahduttavasti ylimääräinen vesiasema, johon tanskalaisnainen jäi täyttämään juomapussiaan. Nitkutin eteenpäin, kunnes pelätty asia tapahtui: hätä. Luonnollisesti alueella, jossa ainoat näkösuojat ovat yksi metrin korkuinen kivi/viisi hehtaaria. No ei muuta kuin kyseisen kiven taakse, annoin jopa lauseen mittaisen selvityksen yksin juoksevalle islantilaisneidolle, joka naurahti. Nopean toimituksen jälkeen huomasin islantilaisen menneen menojaan, mutta tanskalainen käveli kaivellen juomapulloa. Tämä olikin viimeinen havainto hänestä kisan aikana, lopputuloksissakaan ei näkynyt yhtään tanskalaista naisten sarjassa.

Ennen Emstrurskália (38 km) oli muutamia ylä- ja alamäkiä, jotka alkoivat tuntua jo aika raskailta. Henkisesti raskainta juoksun kannalta olivat avoimet maisemat, jolloin saattoi jo kaksi kilometriä ennen ylämäkeä alkaa voivotella tulevaa koitosta. Emstrurskálissa oli viimeinen "iso" huoltopiste, joka siis tarkoitti vessaa ja ensiapupistettä "noutopöydän" lisäksi. Hämmästyksekseni näin mökillä muutamia aiempien lähtöaaltojen nuorehkoja miehiä, joiden olin ajatellut juoksevan ihan toista vauhtia. Yhdelle jampalle ensiapuhenkilö yritti neuvoa ilmeisesti krampanneen lonkan koukistajan venytystä, mutta neuvot eivät tuntuneet uppoavan kovinkaan hedelmälliseen maaperään. Iloisella mielellä lähdin hölkkäilemään eteenpäin. Kaksi kolmesta Bláfjallakvislin varikolla tapaamistani naisista ottivat etumatkaa tasaisen tappavasti, itse en etenkään tasaisella kyennyt siihen vauhtiin, vaikka mitään täsmävaivaa ei reissussa ollut tullutkaan. Näitä pinkkipolvisukkaisia juoksijoita, niin miehiä kuin naisiakin, oli kisassa useita. Muutamat kantoivat päällään myös juoksuseuransa paitaa, mutta en saanut tekstistä selvää.

En muistanut ulkoa lopun reittiä ja karttakin oli jäänyt bussiin. Niinpä matka tuntui päättymättömältä taaperrukselta, vaikka huomasin kasvillisuuden pikkuhiljaa muuttuvan matalien vaivaiskoivupuskikkojen sävyttämäksi laavamaisemaksi. Kápan juottoasema tuli kuin taivaanlahjana ja sen enkelit sanoivat maaliin olevan matkaa enää viisi kilometriä. Join pari mukia kokista ja katsoin lähtösuuntaan: Ei voi olla totta... edessä kohosi vielä reissun toiseksi viimeinen selkeä nousupätkä. Ytimekkään mäen jälkeen luonnollisesti laskimme saman verran alaspäin ja ylitimme viimeisen kunnon joen oikein käsi kädessä avustajamiehen kanssa, toisella kädellä pidin vielä kiinni köydestä. Apu olikin tarpeen, koska joessa oli voimakas virtaus ja vettäkin riittävästi.

Pari viimeistä kilometriä olivat uskomattoman kauniit polun kiemurrellessa kolme metriä korkeassa koivupensaikossa violettien ja keltaisten kukkien (niittyleinikki ja niittyhanhikki?) värittäessä pohjan matalaa heinikkoa kuin satukirjojen kuvissa. Ohitin hämmästyksekseni erään nuoren miehen, jonka olin viimeksi nähnyt parikymmentä kilometriä aikaisemmin. Miehen meno oli aika himmeää, jos se ei nyt minullakaan hääviä ollut. Kilpailuvietti nosti kuitenkin päätään sen verran, että piti ihan muutamaan otteeseen vilkuilla taakseen ja varmistaa ettei "ratkaisu" mene loppuviitoitukselle. Parin viimeisen kilometrin aikana ehdin tehdä myös mentaaliharjoitusta maaliviitoitusta varten. Ei siksi, että tarkoituksena olisi ollut saada koneesta irti jotain ylimaallista, vaan siksi, että en kokisi erinäisistäkin kisoista tuttua tunnehyökyä, joka toisi kohtuullisen hallitsemattoman kyynelvyöryn mukanaan. Nieleskelin ja hoin lauseet "älä viitsi nyt alkaa tätä hommaa, kamala juostakin nenä tukossa" ja "lopeta jo" siis hyvissä ajoin ja kirmasin maaliviitoituksen iloisin mielin yleisön kannustaessa. 

Loppuaika oli vähän pettymys, mutta tunne lievittyi hieman huomatessani, että myös naisten voittajan aika oli 40 minuuttia huonompi kuin edellisenä vuonna. Liekö syynä alun lumimäärä vai mikä. Maalissa harteilleni käärittiin fleecehuopa ja ohjattiin suoraa kreppikaistaa pitkin huoltotelttaan, jossa pöydät notkuivat monenmoista suupalaa. Huomasin suorastaan himoitsevani erilaisia tuoreiden hedelmien paloja ja päätin ottaa vastaavia "jälkieväiksi" tuleviinkin kisoihin. Ajatus suklaista tai energiapatukoista ällötti, limsaakaan ei tehnyt mieli. Järjestäjät kävivät myös selkeästi jututtamassa jokaista maaliintulijaa, jotta tajunnantaso tuli tarkistettua. Petteri Arisson tuli yllätyksekseni huoltotelttaan huopa hartioillaan, silmät "tihrukiilussa". Olin hävinnyt Petterille odotettua vähemmän, vain 25 minuuttia, ja senkin luultavimmin jo ensimmäisen parinkympin nousuissa ja laskuissa. Halien ja pusien jälkeen siirryimme pesulle (naiset sisälle, miehet ulos) ja syömään todella herkullista grillilammasta lisukkeineen ravintolatelttaan.

Paluumatkan aluksi ylitimme bussilla useita jokia, mikä oli tietysti kokemus sinänsä. Rupattelin myös vieressä istuvan amerikkalaisnaisen kanssa, jolla kokemusta olikin kertynyt useista pitkistä etappiultrista eri puolilla maailmaa. Lapsiakin naisella oli viisi, joten ei voinut kuin hattua nostaa.

Mainio pätkä kisasta löytyy täältä , tuli melkein tippa silmään kaihosta takaisin! Nopeasti se aika kultaa takareiden pakotukset ja muut ikävät tuntemukset.



Sunnuntaina kävimme verrytelemässä kävellen eräällä suunnistuskartalla (kuvassa ns. still-suunnistus eli juoksun imitointi) ja ajoimme myös Thingvelliriin sekä syömään ihanaan Lindinin ravintolaan ja lojumaan kuumaan altaaseen uuteen geotermiseen ulkokylpylään, Fontanaan. Yhtäkään rakkoa tai muuta vammaa en juoksussa ollut saanut, joten tämä lepopäivä teki jo ihmeitä palautumisen suhteen.






Maanantaina ajoimme ensin Aláfossin pienelle ruukkialueelle vaateostoksille (kyllä, heppakuivioinen villapaita) ja jatkoimme matkaa Snefellsnesin niemimaalle, parisataa kilometriä Reykjavikistä pohjoiseen. Minä olin varannut kolmen tunnin ratsastuksen Lysuhollin tallilta ja Petteri meni sillä aikaa golfaamaan. Kuriositeettina mainittakoon, että Islannissa hevosia on noin 240 000 ja golfkenttiä 88 (asukkaita 330 000, että mietihän suhdetta!). Ratsastusreissu oli aivan mielettömän hieno ja maisemat henkeäsalpaavat! Tölttiä oli ensin hieman vaikea löytää, mutta sitten tajusin tammani liikkeet kyseisessä askellajissa hieman hitaanpuoleisiksi, jonka vuoksi aina tölttipätkän lopuksi laukkasimme muut kiinni. Minua (tai muitakaan) se ei haitannut, hieman jopa sympatiseerasin tuota tasaisella hidasta tyttöä, heh.



Heitimme haikeat jäähyväiset Islannille tiistai-aamuna. Toivottavasti pääsen pian uudestaan!