sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Synttärilahjaksi 75 kilometriä

Helmikuun 27. päivä tulee kuluneeksi 38 vuotta siitä, kun pieni 3050 grammainen Johanna-vauva parkaisi Tampereen keskussairaalassa. Tänä armon vuonna 2011 sain etukäteen nautittavaksi synttärilahjaksi vietää päivän Utissa Kaukopartiohiihdossa.

Lähdin ajelemaan silmä kirkkaana Uttiin aamulla klo 04, joten perillä varusteiden säätämiseen jäi hieman vajaa tunti. Muuten homma oli suhteellisen selvä, mutta suksivalinta oli tekemättä: intin sukset vai edesmenneen vaarin Järvisen Lapponiat easy grip -siteillä? Päädyin putiikin omaan kalustoon ja talvikumisaappaisiin. Kyseisiin suksiin sisältyi kuitenkin pieni riski: olen noin 25 kg liian kevyt (haarukka 80 - 100 kg). Potkun pitäisi siis olla "kohillaan", jos mielisi päästä ylämäet ylös. Sauvoiksi otin eräversiot, koska halusimme Annen kanssa kunnioittaa tapahtuman henkeä vetämällä pikamatkan (75 km) ns. perinteisin välinein. Reittikartta löytyy tästä.

Tuon suksivalinnan kanssa pähkäillessä muutama muu asia, kuten eväsleivät ja kännykkä, jäivätkin sitten autoon odottamaan paluuta. No, hyvin pärjäsin ilmankin. Päähän vielä Akun veljenpoikien sudenpentulakki ja ladulle noin klo 7.15.

Yhtä aikaa kanssamme starttasi myös letkallinen "laskuvarjopoikia". Keli oli lähes täydellinen, -7C ja pouta, latu-urat olivat kuin tehdyt näillekin suksille ja tunnelma lähes kiireetön. Mikä siinä olikaan hiihdellessä!

Ensimmäinen huoltopiste, Paaskosken hiihtomaja, saavutettiin nopeasti. Majalle laskevassa jyrkässä alamäessä eräs kanssahiihtäjä aiheutti minulle melkoisia sydämen tykytyksiä kaatumalla aivan edessäni. Tunnettuna koordinaatioihmeenä sain kuin sainkin tuon kasan alun väistettyä ja liu'uttelin hyvin luistavilla suksillani joen ylittävälle sillalle. Majalla nautimme pikaisesti ruisleivät ja kaakaot, sekä kuittasimme itsemme kirjoihin ja kansiin.

Seuraavaan huoltoon Lappalan majalle matka sujui kivuttomasti. Huoltotoimet olivat samat kuin edellisessäkin, lisäksi hankasin pohjiin hieman terva -2 -7C -voidetta. Toimenpide vähensi lähinnä luistoa, mutta tulipahan ainakin yritettyä. Lähdimme majalta Snowflakes adventuresta(kin) tutun Team Sherpan Tommin ja Tuomaksen beesiin. Meillä kulki hämmästyttävän hyvin ja avasimmekin muutaman kilometrin päässä pitkää peltolatua hivenen etunenässä. Joen ylittävän toisen sillan jälkeen lähdimme melkein 90 astetta väärään suuntaan, mutta korjasimme onneksi nopeasti. Poijjaat saivat kuitenkin kiinni.


Anhavan majalle kulkeva latu tuntui kestävän ikuisuuden ja ehkä vielä toisenkin sellaisen. Noukin mukaani myös ladulla makaavan KPH:n reittikartan, joka oli pudonnut Tommilta hetkistä aikaisemmin. Palauttaessani kartan omistajalleen pääsin tekemään vastapalveluksen: Team Sherpa nimittäin informoi meitä väärästä leimauksesta melontarastilla Snowflakes-kisassa.

Anhavan majalla söimme kanakeittoa ja leipää, vaihdoimme kuivia vatteita ja täytimme termokset. Palasimme takaisin samaa latua kuin olimme tulleetkin. Fiilis oli huoltotoimista johtuen sen verran hyvä, että Anhavan latu meni hujauksessa. Tuomas jäi odottelemaan Tommia Voikkaan uimahallin risteykseen, me jatkoimme juomatauon jälkeen matkaa. Jano oli ehkä ruuastakin johtuen kova, ja huomasin termoksen olevan jo lähes tyhjä. Mietin, että millähän ihmeellä selviän puolella desillä nestettä Paaskoskelle saakka... Peltoaukean nitkuttaminen lisäsi janontunnetta entisestään. Kuin suorastaan johdatuksesta hevosaitaukseen oli kiinnitetty käsintehty pahvikyltti "Lauran kahviosta". Erään omakotitalon pihassa alakouluikäiset tytöt vanhempiensa avustuksella pitivät ulkoilmakahviota ja huutelivat meitä piipahtamaan. Eipä tarvinnut kahdesti houkutella! Joimme kaffet ja täytin termarini. Juuri kun kaarsimme pihasta takaisin tielle, Tommi ja Tuomas hiihtelivät myös paikalle, mutta eivät käväisseet kuppilassa. Jatkoimme siis matkaa yhteistuumin.

Isoa tietä lähestyttäessä kysyin Annelta näkikö hän saman näyn kuin minä: aivan tien töyrään sivuun oli pystytetty sotilasteltta ja sen edessä vahti kaunis saksanpaimenkoira. Anne sanoi näkevänsä saman, joten päättelimme, että joko teltta ja koira todella olivat olemassa tai sitten asiaan vaikuttivat samasta pussista napatut napit. Teltasta kömpi esiin maastopukuinen mies ja kutsui meitä mehulle. Kieltäydyimme kohteliaasti, mutta hörppäsimme kuitenkin omista pulloistamme, jonka jälkeen jatkoimme matkaa "sakemannin" (siis se nelijalkainen) jäädessä vinkumaan kaihoisasti peräämme.

Seuraavat mäet imivät meistä mehut aika totaalisesti. Latu oli kapeaa uraa, eikä suksen avaaminen haarakäyntiin ollut aina mahdollista. Koska suksi kuitenkin lipsui, eikä isolla sommalla ylämäkeen työntäminen ole kovin tehokasta, meno oli todella vaivalloista ja hidasta. Väsyminen vaikutti myös kohtalokkaasti kartanlukuun. Se siis unohtui. Hälytyskellot kilkattivat päässäni, mutta en silti jaksanut vaivautua tutkimaan asuinalueen liepeillä menevien latujen risteyksiä. "Paaskoski 4,8"... hiihtoa vartti: "Paaskoski 5,1". Mitä ihmettä? Eikun eteenpäin. Miksi järvi on vasemmalla eikä oikealla? Fiilis ei ollut kovin korkealla lähtiessämme kapuamaan ylös Tykkimäen leirintäalueelta... Tulosuuntamme Paaskoskelle oli siis etelä eikä pohjoinen, kuten olisi pitänyt. Purimme hammasta ja nitkutimme majaa kohti metri metriltä. Kauas on pitkä matka, joskus jopa lähelle.

Majalla otimme vielä leivät ja kaakaot, jotka siivittivät meidät tuskaisen pitkään haaranousuun kohti Uttia. Loppulatu oli onneksi helppo ja suksi mahtui uraan, mutta siitä huolimatta positiivisia ajatuksia sai kaivamalla kaivaa. Otsalamppujen loisteessa, lonkan koukistajien huutaessa hoosiannaa, suihkimme viimeiset kilometrit Uttihallille. Kolmetoista hiihtotuntia rikkaampina suunnittelimme suosittelevamme järjestäjille, että laittaisivat meidät jollekin mustalle listalle, jotta osallistumisemme tulevina vuosina osattaisi estää.

Pesun jälkeen, ennen pipojen painamista päähän, nostimme niitä kuitenkin Tuomakselle ja Tommille, jotka olivat juuri lähdössä seuraavalle kierrokselle. Ei olisi ollut minusta siihen. Vaikka se mustasta listasta tiedottaminen sitten unohtuikin.

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Mammuttimarssin (2010) kartat viimein esillä!

Eipä tuo kauaakaan vienyt... Löytyvät siis kyseisen jutun lomasta!

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

@ Copenhagen




Onko Tanskassa kylmempi kuin Suomessa vai ovatko suomalaiset köyhempiä kuin tanskalaiset? Kas siinäpä kysymys, joka nousi esiin laskettaessa vastaan tulevien Canada Goose -takkien kantajia viikonlopun aikana Kööpenhaminan keskustassa. Se oli huima. Keskimäärin joka seitsemännellä oli tuo nuttu päällään taistelussa meriviimaa ja pakkasta vastaan. Pieni merenneito sen sijaan oli perinteisessä asussaan:


Lauantai päivä tuli käveltyä kaupungilla suht päämäärättömästi ilman "rasti ruutuun" -mentaliteettia.


Viiden aikoihin starttasimme lenkille ja juoksentelimme ydinkeskustan liepeiltä sillan yli Christianshavnin puolelle.




"Tois puol" juoksimme kuulun Christianian sisäänmenoportin ohitse ja hetken mielijohteesta teimme uparit ja juoksimmekin alueen sisäpuolelle.


Olin aikaisemmin lukenut alueesta lyhyesti: sen itsehallinnosta ja vapaamielisestä huumepolitiikasta. Siitä huolimatta olin kuvitellut alueen muistuttavan enemmän Puu-Käpylää kuin... no, slummia. Pikainen silmäys heti portin jälkeen olevalla aukiolla (sen free kannabis -paitoja myyvän kojun luona) ei kallistanut vaakaa Käpylän puoleen. Katselmus jäi kuitenkin varsin lyhytkestoiseksi, sillä kolmen metallitynnyrin ympärillä häärivät miehet huutelivat meitä kääntymään ja poistumaan alueelta saman tien. Ei alettu vängätä.

Jatkoimme matkaa koilliseen Refshalevejtä pitkin. Olin kuvitellut tuon alueen Suomenlinnan valleja muistuttavaksi, idylliseksi ulkoilualueeksi, mutta Christiania jatkui - kuten myöhemmin luin - tuonne saakka. Koko matkalle oli rakennettu harvakseltaan epämääräistä asutusta, eikä tieltä tehnyt mieli poiketa erkaneville poluille.


Refshalevejn päätyttyä käänsimme kurssia takaisin etelään aikomuksenamme juosta google mapista katsomaamme "kaunista, vanhaa puolustusvallia" pitkin keskustaa kohti. Tuo kapea tie, Norddyssen, osoittautui epämääräiseksi väyläksi Christianian alueelle, joka siis kattoi myös koko tuon yli kilometrin pituisen vallin. Mielikuvat resuisista partaveikoista ja reiteen hyökkivistä dobermanniesta saivat meidät jatkamaan kesysti leveämmillä väylillä.


"Juostaan tuon karttaan merkityn puistoalueen läpi" , ehdottelin minä pienen varikkopysähdyksen toivossa. Idean sai kannatusta samasta syystä, mutta olisi siinä uroskoirallakin ollut töitä puun löytämisessä:


Ydinkeskustaan saapuessamme oli jo varsin pimeää, joten puistoissa juokseminen sai jäädä ensi kertaan. Hauska lenkki kuitenkin! Kävelyyn verrattuna juokseminen on ihanteellinen tapa tutkia uusia alueita: samassa ajassa näkee monin verroin enemmän, eikä tule kylmä. Rahaakin kuluu useimmiten vähemmän kuin soivien heppakorurasioiden ja legopakettien ristitulessa ydinkeskustan tavaratalossa...

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Hyytävää hymyä


Lunta sitä piisaa, eikä tule heti kauhea hikikään, joten mikäpä on hiihdellessä. Ladulla pyörii koko PePo:n Karhusuon klaani Teppo Tulppua myöten, jota on siis kiittäminen tästäkin yläkuvan ohella:


Sunnuntain laskeutumisreissu toteutui, mutta kovin eri tyylisenä kuin mitä oli ennakkoon suunniteltu. Romvuorella oli muutaman jääkiipeilijän ohella myös silinterihattuisia pvc-pöksyjä. Niinpä. Tunsin itseni Tiu'uksi ihmemaassa, kun pongasin jälkimmäisen porukan jyrkänteen alta, näky oli sen verran absurdi. Olivat kuulemma tekemässä jotain musiikkivideota.

Jatkoin ihmispaljouden vuoksi matkaa eteenpäin ja valitsin Romvuoren toiselta laidalta mielestäni hyvän kohteen. Puskin ja konttasin suht jyrkkää rinnettä ylös ja viritin ankkurit. Juuri kun oli ruuvaamassa viimeistä sulkkaria kiinni, kuulin Kulkusen puhetta alapuolelta. Kyseistä keskustelua käytiin erään sedän ja Kulkusen kesken, jota hetken kuunneltuani kokosin viritelmät takaisin reppuuni ja luistelin lumikengillä omia jälkiäni alas. Kulkunen oli tällä välin suihkinut näkymättömiin huutoetäisyyden ulkopuolelle.

Hetken pyörittyäni löysin kuitenkin Kulkusen käpälänjäljet ja seurasin niitä etelään päin, kunnes ne nousivat ensin jyrkähkösti ja sitten jyrkästi ylös Romvuorelle. Eteneminen oli aika sutimista, välillä oli pakko myöntää fyysiset rajansa ja peruuttaa alaspäin, jotta pääsi taas noustavalle väylälle. Kun olin päässyt pahimman kohdan yläpuolelle, kuulinkin Kulkusen huhuilun - alhaalta. Huutelin, että jatkan ylhäällä kohti jääseinämää ja laskeudun sen jälkeen jostain sopivasta kohdasta alas. Näin tein, mutta laskutumiskohtaa ei meinannut löytyä mistään jyrkännejonon jatkuessa koko mäkialueen matkalta. Lopulta löysin matalan jyrksyn, josta pääsin alas kietaisemalla 20 metrisen köyden puun ympäri. Kaikkia oppeja noudattaen köysi oli laskeutuessani sotkuisessa mytyssä jalkojeni kohdalla, mutta riitti kuin riittikin alas saakka. Keräsin kamppeeni ja lampsimme autoille keskustellen muun muassa urheiluvammoista.

Kotimatkalla Kulkusen Alfa meinasi hyytyä Solvallan mäkiin, mutta lienee mies on kotiinsa päässyt, koska ei ole muutakaan kuulunut. Tosin metsässä loppunut puhelimen akkukin on edelleen lataamatta...

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Viikonlopun saldo:


Mr Murphy, Pispalan portaat & näkötornin munkki, Taivalpirtin lenkki.

Arkipäivisin lapset herätetään klo 6.45 (isompi) ja klo 7 (pienempi), molemmat täydestä unesta. Isompi kannetaan lähes tiedottomana alakertaan, vahditaan aamupisun osumatarkkuus pönttöön, pyyhitään silmät varovaisesti kostealla pyyhkeellä ja puetaan. Pienempi on nimensä mukaan aamuaurinko, mutta jokatapauksessa herätettävää sorttia tuohon kellonaikaan. Mr Murphy kunnostautuu viikonloppuisin ja herättää pienemmän klo 6.20. Isompikin alkaa äännellä hyvissä ajoin ennen seitsemää. No, ehtiihän sitä sitten pyörittää koneellisen pyykkiä, viikata edelliset narulta, imuroida alakerran ja siivota keittiön aamupuurojen jälkeen ennen Tampereelle lähtöä, ja silti kello on vielä aika vähän.

Pispalan portaat kutsuvatkin jo heti puolen päivän jälkeen. Portaat on suolattu suliksi, mutta alun "polkuvälit" ovat hirveää sohjoa. Fiilis on hyvä ja muutenkin kulkee. Kuudennella nousulla tulee paras aika, koska valmennuspäällikkö Kähärin teini-iän oppien mukaan on pakko vetää "kylän kohralla kovaa": portaisiin siis jää muutaman ihmisen lauma katsomaan kipitystäni, joten on vaan pakko yrittää...



Auto parkkeerataan taktisesti Pyynikin näkötornille, jotta munkinosto olisi lenkin lopuksi mahdollisimman vaivatonta. No onhan se. Syönnistä puhumattakaan.


Sunnuntaina leuankannattimia verrytellään Taivalpirtin hiihtolenkillä Helin kanssa. Vaikka latu ei entistä reittiä aivan noudatakaan, on masemanvaihdos kuitenkin tervetullutta ainaisen Nuuksion höyläämisen sijaan.

Ja johan se onkin sitten sunnuntai-ilta. Lapset laitetaan nukkumaan ja mr Murphy hyvästelee Karhusolan.