Lähdin ajelemaan silmä kirkkaana Uttiin aamulla klo 04, joten perillä varusteiden säätämiseen jäi hieman vajaa tunti. Muuten homma oli suhteellisen selvä, mutta suksivalinta oli tekemättä: intin sukset vai edesmenneen vaarin Järvisen Lapponiat easy grip -siteillä? Päädyin putiikin omaan kalustoon ja talvikumisaappaisiin. Kyseisiin suksiin sisältyi kuitenkin pieni riski: olen noin 25 kg liian kevyt (haarukka 80 - 100 kg). Potkun pitäisi siis olla "kohillaan", jos mielisi päästä ylämäet ylös. Sauvoiksi otin eräversiot, koska halusimme Annen kanssa kunnioittaa tapahtuman henkeä vetämällä pikamatkan (75 km) ns. perinteisin välinein. Reittikartta löytyy tästä.
Tuon suksivalinnan kanssa pähkäillessä muutama muu asia, kuten eväsleivät ja kännykkä, jäivätkin sitten autoon odottamaan paluuta. No, hyvin pärjäsin ilmankin. Päähän vielä Akun veljenpoikien sudenpentulakki ja ladulle noin klo 7.15.
Yhtä aikaa kanssamme starttasi myös letkallinen "laskuvarjopoikia". Keli oli lähes täydellinen, -7C ja pouta, latu-urat olivat kuin tehdyt näillekin suksille ja tunnelma lähes kiireetön. Mikä siinä olikaan hiihdellessä!
Ensimmäinen huoltopiste, Paaskosken hiihtomaja, saavutettiin nopeasti. Majalle laskevassa jyrkässä alamäessä eräs kanssahiihtäjä aiheutti minulle melkoisia sydämen tykytyksiä kaatumalla aivan edessäni. Tunnettuna koordinaatioihmeenä sain kuin sainkin tuon kasan alun väistettyä ja liu'uttelin hyvin luistavilla suksillani joen ylittävälle sillalle. Majalla nautimme pikaisesti ruisleivät ja kaakaot, sekä kuittasimme itsemme kirjoihin ja kansiin.
Seuraavaan huoltoon Lappalan majalle matka sujui kivuttomasti. Huoltotoimet olivat samat kuin edellisessäkin, lisäksi hankasin pohjiin hieman terva -2 -7C -voidetta. Toimenpide vähensi lähinnä luistoa, mutta tulipahan ainakin yritettyä. Lähdimme majalta Snowflakes adventuresta(kin) tutun Team Sherpan Tommin ja Tuomaksen beesiin. Meillä kulki hämmästyttävän hyvin ja avasimmekin muutaman kilometrin päässä pitkää peltolatua hivenen etunenässä. Joen ylittävän toisen sillan jälkeen lähdimme melkein 90 astetta väärään suuntaan, mutta korjasimme onneksi nopeasti. Poijjaat saivat kuitenkin kiinni.
Anhavan majalle kulkeva latu tuntui kestävän ikuisuuden ja ehkä vielä toisenkin sellaisen. Noukin mukaani myös ladulla makaavan KPH:n reittikartan, joka oli pudonnut Tommilta hetkistä aikaisemmin. Palauttaessani kartan omistajalleen pääsin tekemään vastapalveluksen: Team Sherpa nimittäin informoi meitä väärästä leimauksesta melontarastilla Snowflakes-kisassa.
Anhavan majalla söimme kanakeittoa ja leipää, vaihdoimme kuivia vatteita ja täytimme termokset. Palasimme takaisin samaa latua kuin olimme tulleetkin. Fiilis oli huoltotoimista johtuen sen verran hyvä, että Anhavan latu meni hujauksessa. Tuomas jäi odottelemaan Tommia Voikkaan uimahallin risteykseen, me jatkoimme juomatauon jälkeen matkaa. Jano oli ehkä ruuastakin johtuen kova, ja huomasin termoksen olevan jo lähes tyhjä. Mietin, että millähän ihmeellä selviän puolella desillä nestettä Paaskoskelle saakka... Peltoaukean nitkuttaminen lisäsi janontunnetta entisestään. Kuin suorastaan johdatuksesta hevosaitaukseen oli kiinnitetty käsintehty pahvikyltti "Lauran kahviosta". Erään omakotitalon pihassa alakouluikäiset tytöt vanhempiensa avustuksella pitivät ulkoilmakahviota ja huutelivat meitä piipahtamaan. Eipä tarvinnut kahdesti houkutella! Joimme kaffet ja täytin termarini. Juuri kun kaarsimme pihasta takaisin tielle, Tommi ja Tuomas hiihtelivät myös paikalle, mutta eivät käväisseet kuppilassa. Jatkoimme siis matkaa yhteistuumin.
Isoa tietä lähestyttäessä kysyin Annelta näkikö hän saman näyn kuin minä: aivan tien töyrään sivuun oli pystytetty sotilasteltta ja sen edessä vahti kaunis saksanpaimenkoira. Anne sanoi näkevänsä saman, joten päättelimme, että joko teltta ja koira todella olivat olemassa tai sitten asiaan vaikuttivat samasta pussista napatut napit. Teltasta kömpi esiin maastopukuinen mies ja kutsui meitä mehulle. Kieltäydyimme kohteliaasti, mutta hörppäsimme kuitenkin omista pulloistamme, jonka jälkeen jatkoimme matkaa "sakemannin" (siis se nelijalkainen) jäädessä vinkumaan kaihoisasti peräämme.
Seuraavat mäet imivät meistä mehut aika totaalisesti. Latu oli kapeaa uraa, eikä suksen avaaminen haarakäyntiin ollut aina mahdollista. Koska suksi kuitenkin lipsui, eikä isolla sommalla ylämäkeen työntäminen ole kovin tehokasta, meno oli todella vaivalloista ja hidasta. Väsyminen vaikutti myös kohtalokkaasti kartanlukuun. Se siis unohtui. Hälytyskellot kilkattivat päässäni, mutta en silti jaksanut vaivautua tutkimaan asuinalueen liepeillä menevien latujen risteyksiä. "Paaskoski 4,8"... hiihtoa vartti: "Paaskoski 5,1". Mitä ihmettä? Eikun eteenpäin. Miksi järvi on vasemmalla eikä oikealla? Fiilis ei ollut kovin korkealla lähtiessämme kapuamaan ylös Tykkimäen leirintäalueelta... Tulosuuntamme Paaskoskelle oli siis etelä eikä pohjoinen, kuten olisi pitänyt. Purimme hammasta ja nitkutimme majaa kohti metri metriltä. Kauas on pitkä matka, joskus jopa lähelle.
Majalla otimme vielä leivät ja kaakaot, jotka siivittivät meidät tuskaisen pitkään haaranousuun kohti Uttia. Loppulatu oli onneksi helppo ja suksi mahtui uraan, mutta siitä huolimatta positiivisia ajatuksia sai kaivamalla kaivaa. Otsalamppujen loisteessa, lonkan koukistajien huutaessa hoosiannaa, suihkimme viimeiset kilometrit Uttihallille. Kolmetoista hiihtotuntia rikkaampina suunnittelimme suosittelevamme järjestäjille, että laittaisivat meidät jollekin mustalle listalle, jotta osallistumisemme tulevina vuosina osattaisi estää.
Pesun jälkeen, ennen pipojen painamista päähän, nostimme niitä kuitenkin Tuomakselle ja Tommille, jotka olivat juuri lähdössä seuraavalle kierrokselle. Ei olisi ollut minusta siihen. Vaikka se mustasta listasta tiedottaminen sitten unohtuikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti