Huhtikuu 2010: Team City Challenge Tampere

Tässä (äitiys)lomaillessani surffailin netissä ja törmäsin hauskalta kuulostavaan, kevyen luokan seikkailunomaiseen kisaan. Nopea soitto Jatalle ja tiimi oli kasassa, mitäpä näitä turhia pohdiskelemaan. Lähinnähän osallistumiset tämän tyyppisiin juttuihin ovat enemmän kiinni järjesteltävissä olevan vapaa-ajan määrästä kuin halusta ja motivaatiosta.

Kisahurmos lähti jyrkkään nousukiitoon jo ensi metreillä ja ennakkospekulaation määrä oli vaikuttava. Puhelin pirisi puolin ja toisin lähes mihin vuorokaudenaikaan tahansa ja soittofrekvenssi sen kun kasvoi, mitä lähempänä kisalauantai oli. Keskusteluissa useimmiten vatkatut aihealueet koskivat rastien sijaintia ("keskusta, Hervanta, Nekalan Kiipeilykeskus, Kauppi, Kalevan uintikeskus ja tuskin kauemmaksi länteen kuin Pispalaan"), rastien määrää ja suoritusjärjestystä sekä tärkeintä kaikista eli strategiaa. Strategian kulmakivet olivat seuraavat:

- tarkistetaan AINA, että kilpailukortti on repussa

- noudatetaan liikennesääntöjä

- Jatta ui ja sukeltaa, Tiuku ehkä hyppää vitosesta, jos on tarvis

- Tiuku kiipeilee Nekalassa

Strategiasta toteutui melko tarkkaan 50%:a, joten eipä tullut suotta mietittyä.

Huimia varusteita ja kamahifistelyä ei sinällään näin lyhyeen ja köykäiseen kisaan tarvita, mutta siitä huolimatta totesimme Smartin ja Berlingon olevan täytön suhteen lähellä maksimivetoisuutta. Smartiin kun piti mahduttaa ajajan ja kassin lisäksi polkupyörä; Berlingoon syöttötuoli, lastenvaunut, polkupyörä, kaksi lasta ja kuski, sekä muut peruspakaasit. Suuren maailman tyyliin lisättäköön tähän kuitenkin esimerkki Tiukusen varusteluettelosta:

• asuksi TuKis-takki (WOL), trikoot (Noname), juoksusukat (WOL), windstopper-kerraston paita (Craft), lyhythihainen ikiklassikko eli valkoinen Reima-paita vuodelta 1982, katkaistu "buff" (Noname), lenkkarit Niken air zoom elite, windstopper-hanskat (Everest) ja alle juoksuhanskat (Adidas), waterproof mascara (Maybelline)
• Juomareppu 2 l (Deuter)
• 2 kpl myslipatukka (Alpen)
• Pyörä Nishiki
• Juomapullo (Squeeze, juomana tosin vain vettä)
• 2 kpl Dexalin vuosikertageelejä (tarkkaa vuotta en uskaltanut tutkia), joita löytyi urheilukaapin sälälaatikosta
• Samaisesta sälälaatikosta Ibumax-laatta
• uikkarit ja lasit (Speedo)
• vauvan harso pyyhkeeksi (Name it)
• Kännykkä (Nokia)
• ruutupaperia ja kynä (HB) teroitettuna molemmista päistä
• Tampereen turistikartta vuodelta 1998, jota on täydennetty omakätisesti kaikenlaisella Tampere-aiheisella knoppitiedolla (kuten Kuru-laivan uppoamispäivämäärä, Hervannan vesitornin korkeus jne.)
  
  

Säätiedotuksia seurattiin koko viikko erityisellä huolellisuudella. Vielä keskiviikkona Hesari ja Pekka Pouta lupailivat Tampereelle reipasta vesisadetta ja muutamaa lämpöastetta. Tekstattuani tämän Jatalle sain ytimekkään vastauksen: "Meidän keli." Tarkemmin ajateltuna se olisi myös pitänyt paikkansa ja ollut meille enemmän etu kuin haitta suhteessa kanssakilpailijoihin. Onhan sitä märän ja kylmän sietoa harjoiteltu jo pelkästään suunnistuskisoissa rapiat 30 vuotta!

Kisapäivä valkeni kuitenkin aurinkoisena. Koulukadun kentällä alkoi olla jo kisafiilistä, kun porukkaa alkoi valua pyörineen paikalle ja musiikki pauhasi kajareista lähiasukkaiden aamuriemuksi. Fiilis kasvoi entisestään, kun kisamateriaalikassista löytyi t-paidat, joiden etumus oli yhteistyökumppaneiden logoja täynnä, ja etenkin, kun huomasimme paidan värien sopivan kiitettävästi kisalookiimme.

Lähtöä varten jokaisen joukkueen yksi jäsen siirtyi kaukalon sisälle keskiviivalle:

Lähtölaskennan edettyä nollaan joukkueiden edustajat syöksyivät etsimään maassa olevista kirjekuorista omansa ja sen löydettyään parinsa/joukkueensa luokse kokoamaan kuoresta löytyvistä pahvin paloista kirjainta. Palojen piti sopia täsmälleen toisiinsa, joten kirjainvaihtoehtoja oli tasan yksi. Adrenaliinitasot olivat tässä kohtaa sillä korkeudella, että palat putoilivat tärisevistä käsistä. Kummallakin. Homma meinasi mennä todella tyrimisen puolelle, kun mitään järkevää ei saatu aikaiseksi sitten millään. Joukkueita alkoi siirtyä pikkuhiljaa pyörille ja se tietysti lisäsi paniikkia entisestään. Loppujen lopuksi saimme muodostettu t-kirjaimen, joka oli siis ratkaisu tehtävään. Tuota tietoa vastaan saimme laminoidun kilpailukortin suorituspisteineen, joista kisan tässä vaiheessa piti suorittaa kolme pakollista ja haluttu määrä vapaaehtoisia. Tämän ensimmäisen ringin jälkeen oli siis tulossa vielä toinen setti ja rastien kokonaismäärän piti olla kisan loputtua 10. Nopea silmäily karttaan paljasti, että reitinvalinta oli aika helppo: Ensin Nekalaan kiipeilemään, sen jälkeen Pirkkahalli - Hervanta - Kaleva - Kauppi - Lapinniemi - Onkiniemi - kartanvaihto Koulukadun kentällä.

Jo ennen Ratinan siltaa huomasin, että huolimatta torstain pyörähuollosta, eturatas ei vaihtanut ollenkaan. Ennen huoltoa ei toiminut takaratas, mutta sentään ne kolme vaihdetta edestä. Että ihan mahtava huolto! (Seuraavalla viikolla vietyäni pyöräni samaan paikkaan asian johdosta, liikkeessä todettiin, että säädöille heillä ei ole takuuta, ainoastaan huollolle. Sehän onkin muuten näpsäkkää rahastusta: Kiristää summamutikassa jotain mutteria ja periä siitä parikymppiä. Ihan sama, tekeekö säätö pyörän paremmaksi vai lähes käyttökelvottomaksi. Pistäkää siis mieleen pieni pyöräliike kauppakeskus Sellon naapurissa - ja boikotoikaa loppuikänne!)

Kiipeilykeskuksen eteen kaarrettuamme syöksyimme sisään, heitimme kengät, kypärät ja reput kanveesiin ja eikun toimintaa! Ennakkospekulaatioossa oli itsestään selvää, että tehtävänä olisi yläköysikiipeily. Mutta ei. Sen sijaan pitikin boulderoida viisimetrisen tatin päälle - ilman kiipeilykenkiä. Boulderointikokemus oli molemmilla silkka nolla, joten taktiikkaamme noudattaen siirryin suorituspaikalle ilman sen suurempia palavereita ja pällistelyitä. Ja hyvinhän se sujui. Suurin yllätys keikkuessani ylimmällä jalkaotteella oli se, että tatin laella ei ollut minkään valtakunnan otetta, josta hilata loppuruhonsa turvaan. Ylhäällä odotti vielä järjestäjä tehtävänannon kanssa: "Tee köydestä "kasi" tuossa olevan mallin mukaan." Kasi oli valmiina noin sanan "mallin" kohdalla, ulkomuistista vedin siis. Alas menon otin nössösti tikkaita pitkin. Jatta oli sillä välin tutkinut karttoja ja hionut taktiikkaa entisestään. Syöksyimme pyörille ja lähdimme viilettämään kohti Pirkkahallia. Noin kilometrin päässä suustani alkoi lähes kontrolloimattomasti virrata erittäin rumia ja painokelvottomia sanoja. Asiapitoinen pointti oli se, että lähtiessämme Kiipeilykeskukselta aivottomassa tuhannen tohinassa olin jättänyt oman reppuni eteisen lattialle. Siis uparit ja älytöntä vauhtia takaisin. Ja siinähän reppu kameroineen lepäsi lattialla. Hämmästyttävää tässä oli se, että en ollut kompastunut siihen lähtiessämme...

Pirkkahallilla tarkempi päämäärä oli voimistelun yläsali. Porhalsimme pyörillä "voimistelu"-viittoja seuraten ja hot rod -messuilijoita väistellen erään hallin takaovelle. Kyseessä oli ilmiselvästi voimistelun alasali, jossa alakouluikäiset tyttöset venyttelivät sääret korvissa - siis lähestulkoon yhtä notkeina kuin minä! Puhdasoppiseen Amazing Race -tyyliin juoksentelimme salin reunoilla ja huutelimme "Missä on yläsali? Yläsali?!" Kukaan ei tiennyt. Kukaan ei tiennyt kyseisestä salista myöskään rappukäytävissä, eikä myöskään messuhallin laitamilla. Yritimme osoitella kisapaitojamme, josko joku olisi nähnyt vilauksen sellaisista, mutta ei. Asiakaspalveluhenkisen järjestysmiehen kommentti oli "En oo nähny. Ja miks olis pitäny?" Just just. Aikamme ravattuamme löysimme oikeat ylös menevät portaat ja näin myös oikean salin. Tehtävä oli helppo: Suoritettavalla radalla oli patjoja, puomi, nojapuut ja renkaat, joita pitkin piti liikkua koskettamatta lattiaan. Perheenäitikielellä siis temppurata. Nokka ei kauaa tuhissut ja lähdimme kohti Hervantaa. Salista poistumisreittinä oli rakennuksen katto, jota pitkin olisi ilmeisesti pitänyt tullakin, sillä katolle johtavien metallisten kierreportaiden juurella liehui AR-tyyliin mustakeltainen lippu. Noo, tekevälle sattuu.

Rumien sanojen määrä karttui mittavasti tällä välillä johtuen pääosin jalankulkuvalojen punaisesta aallosta. Saattaa myös olla, että aivan epähuomiossamme kilpailuhurmion sumentaessa näkömme, moraalimme ja kaikinpuolisen arvostelukykymme saatoimme ajaa punaisia päin tai oikoa viistosti ajokaistojen yli. Täyttä varmuutta tästä ei kuitenkaan ole - todistajien puuttuessa.

Loiva nousu Hallilan kautta Hervantaan söi reittä rotan lailla, mutta hyvävoimaisina otimme seuraavankin tehtävän vastaan. Meidän tuli pyörittää traktorin rengasta neljä kertaa lappeelta toiselle ja toistaa sama takaisinpäin. Jatta mainitsi jotain pohkeen kramppaamisoireesta, mutta homma oli sen verran nopeasti hoidettu, että pohkeista keskustelu jäi lyhyeen. Lähdimme rullaamaan Hervannan korkeakoulualueelta kohti Kalevan uintikeskusta, minä "etukakkosella" ja "takanelosella"...

Uimahallissa selvisi, että vain toinen suoritti tämän tehtävän, eikä siihen sisältynyt hyppäämistä korkealta. Valinta oli siis selvä: Suomen maan ehkä nopein vaatteiden riisuja tai ainakin pukeutuja, Jatta, hoitaisi homman kotiin. Tehtävänä oli sukeltaa syvässä hyppyaltaassa kolmen upoksissa olevan renkaan läpi (lisävaikeutena vielä riittävän voimakas vastavirta), sen jälkeen hakea neljän metrin syvyydestä kiekko ja lopuksi vielä sukeltaa pohjaan lukemaan lapulle kirjoitettu lause. Jatta hoiti sukeltamiset mainiosti nappiin nokkeluuttaan käyttäen, joten tuota pikaa olimme takaisin pukuhuoneessa. Saatuani kamerani koteloon ja lenkkarit jalkaan huomasin Jatan jo olevan täysissä pukeissa ja lähtövalmiina. Turhaan ei siis ole mainetta saatu pukemishommassa! Bonuspalkintona hyvästä suorituksestaan Jatta pääsi ajamaan märällä tukalla kohti seuraavaa, Kaupin, rastia.

Kaupin kohde sijaitsi jousiammuntaradalla ja piti sisällään värikuula-ammuntaa. Tästä olisi voinut saada jotain lystikästäkin aikaiseksi, mutta tehtävä oli käsittämättömästi helpotettu siten, että räiskiminen 4-5 kertaa per taulu oli riittävä määrä, osua ei tarvinnut. Tietysti aikuisjärjellä ajateltuna tämänkaltaisessa leikkimielisessä kisassa jokaisella on aikaa hauskuuttaa itseään ja yrittää todella osua, mutta minkäs teet, kun on saanut kisakiihkon päälle ja haluaa suoriutua mahdollisimman nopeasti? No, se oli todellista räiskimistä. Mahtoiko yksikään osua...

Seuraavana vuorossa ollut Lapinniemen rasti oli hauska. Tarkoituksena oli laskeutua kylpylän 30 metrisestä tornista köydellä sen ulkoseinää pitkin. Jatta päätti pitää breikkiä (ja viksuna tyttönä tiedusteli keskustassa olevien rastien sisältöä kanssakilpailijoilta), joten minä pääsin hauskuuttamaan itseäni. Ainoa kohta, missä hermo ei meinannut pitää, oli pitkähkö oman vuoron odottelu. Sain lähes istua käsieni päällä, jotta en olisi sännännyt riisumaan kiipeilyvaljaita jo laskeutuneiden kanssakilpailijoiden päältä, saati tuupannut aristelevia tyyppejä alas köyden varaan. "Roikota vaan pe*****tä niin hyvin se menee (ja ala nyt jo painua!!!)" oli ainoa mikä lipsahti! Voin siis olla itsestäni ylpeä. Spiderwomanina liu'uin alas ja säntäsimme taas matkaan - ja tarkistimme 10 metrin päässä kilpailukortin olemassaolon Jatan repusta. Tämä rituaali oli toistettu jo aikaisemmillakin rasteilla, jostain syystä...

Seuraava pyöräilyosuus kulki Rantaraittia kohti Näsinneulaa ja Onkiniemeä. Onkinimessä Jatta huomasi A4-kokoisia lisäopasteita, joita seuraamalla pääsimme rastille. Teemana oli fyysinen kikkailu. Kuva kertonee enemmän ja paremmin kuin sanat:

Tehtävänä oli saada kaksi kiipeämisessä apuvälineenä käytettävää kapulaa ylimmäisen parrun ylimmäisiin reikiin. Varmistaja ei saanut ojennella kapuloita tai auttaa millään muullakaan tavoin. Itse en voi tämän tyyppisellä ketteryydellä kehuskella, joten Jatta sai kunnian yrittää. Ensimmäinen kirosana kiipeäjältä pärähti siinä vaiheessa, kun ihka ensimmäinen kapula piti saada hyppysiin ylemmällä keikkuen. Jatta selvitti tehtävän kuitenkin kunniamaininnan arvoisesti, trikoiden pienellä repeämisellä ja sisäreisimustelmilla. Itse yritin varmistajana avittaa etenkin parrujen vaihdoskohdassa.

Tämän jälkeen seitsemän rastia oli plakkarissa ja hurautimme takaisin Koulukadulle saamaan lisärasteja. Vaihtopaikassa oli tarjolla myös jotain tankkausnaposteltavaa, mutta kellä on aikaa alkaa syömään näinkin lyhyessä kisassa? Ei meillä ainakaan, vaikka ruoka muuten ja muunlaisessa tilanteessa onkin mukava ja nautinnollinen asia.

Tässä vaiheessa kisaa tarjoiltiin vihdoin myös ensimmäinen vihjerasti. "Vuonna 1908 on rakennettu jotain ainoalaatuista". Epäilin haulitornia ja sallitun kännykkäinfon takana ollut MJ varmisti hetken päästä näin olevan. Tuo kohde ei kuitenkaan suunnitellullemme reitille osunut, vaan valitsimme Go-Go:n (Hämeenpuisto), kalamarkkinat Laukontorilla ja viimeiseksi lentopallotouhuilun Rosendahlin rannassa. GoGo oli helppo nakki jonkun uutuusnaruvempaimen varassa tehtävien yhdenjalankyykkyjen ja punnerrusten muodossa, tästä merkintä allekirjoittaneelle.

Laukontorilla etsiskelimme hetken oikeaa kojua pujotellen kyynerpäät edellä väkijoukon seassa, Jatta sai jopa aikaiseksi särkyvän lasin helinää. Markkinahumun keskeltä löysimme kuitenkin kohteemme ja siellä olevat hilpeät kisajärkkärit. Onnenpyörän pyöritys toi syötäväksi ehtaa ruotsalaista herkkua, hapansilakkaa peltipurkista. Epäilen, että jokainen pyöritys olisi tuonut saman lopputuloksen. Järjestäjät tunaroivat muovihaarukkansa kanssa siihen malliin, että tuli miltei taannoinen Jukolan/Tvåmilan vaihtopuomiräyhähdykseni mieleen (kartan osoittaja ei mielestäni liikahtanut sivuun riittävän nopeasti). Sieppasin sillin muovipöydältä omaan piikkiini ja eikun syömään. Vaikka en mitään sen kummempaa patrioottitaustaa omaakaan, niin on kyllä sanottava, että mämmit ja muut suomalaiskansalliset herkut ovat todella herkkuja tähän antiin verrattuna! Jos arvoisat lukijat haluavat kokeilla itse, niin samaan lopputulokseen pääsee hautomalla muutaman päivän silakkaa vesitilkassa huoneenlämmössä ja sitten lisäämällä siihen kolme ruokalusikallista merisuolaa. Ensimmäisen puraisun jälkeen tuli odotettu "haitarireaktio" eli miltei oksu, mutta vähän skarppaamalla sain kalasen nielaistua ja pääsimme kipittämään kohti viimeistä rastia.

Minä ja pallo olemme yksi maailmankaikkeuden huonoimmista yhdistelmistä, joten tämä viimeinen rastimme olisi parini heiniä. Jatan reidet osoittivat kramppaamisen oireita jo Satamakadun mäkeä juostessa, eikä laskeutuminen "Ruusikselle" kauheasti helpottanut asiaa. Väliin kävelemällä saimme jalat kuitenkin pysymään toimintakykyisinä rastille saakka. Tehtävänä oli saada lentopallosyöttö uppoamaan verkon toisella puolella olevaan ruutuun. Päättäväisenä tyttönä Jatta huuteli uponneiden syöttöjen määrää, vaikka muutama saattoi olla hieman "harmaalla alueella". Viimeisten pallojen kohdalla siirryin palauttamisen lisäksi nostamaan pallon syöttäjäsiskoni käsiin, jotta reidet saatiin pidettyä kuosissa paluumatkaa varten.

Hyvällä fiiliksellä nousimme Pyrsän testilenkin viimeistä mäkeä ylös kohti maalialuetta. Torvisoittokuntaa ei näkynyt eikä fanfaareja kuulunut, ja syykin selvisi iskettyämme kilpailukortin tiskiin: "Tupakkiaron Kilpasiskot...tulitte toiseksi." Sylkäisin suustani karvaan spontaanin kommentin: "Toiseksi?!!" En ehkä niinkään muita joukkueita aliarvioidakseni, vaan nähtyäni sieluni silmin voittajille tarkoitetun Ilveksen VIP-saunan katoavan ulottumattomiini - ainakin tänä kyseisenä viikonloppuna. Keräilimme siis varusteemme ja toteutimme vaihtoehto been.

Löysimme itsemme Koulukadun kentän rusty look & vintage -suihkutilojen sijaan Lapinniemen kylpylän höyrysaunasta ja poreammeesta. Pukukopeissa iltalookiin siirtyminen vei noin 6,5 minuuttia sisältäen laukkujen täydellisen purkamisen ja pakkaamisen. Nopeahko suoritus ei tietenkään ole ihme, kun puhutaan näinkin luonnonkauniista yksilöistä kuin me (joita koko päivän lietsottu nälkä ajoi vaatteisiin kuin nahkainen, solmupäinen härkäpiiska). Hoipertelimme koroillamme ravintola Sahaan ja kuola valuen avasimme tarjotut ruokalistat. Itse päädyin painonvartijoiden vaihtoehtoon: Alkupaloiksi voissa ja valkosipulissa lilluvat etanat juustokuorrutuksella, pääruoaksi ribbsit (300g) lohkoperunoilla, jälkkäriksi tuhti suklaakakun pala kermavaahdolla ja jäätelöllä. Näillä eväillä paino on turvassa kuin kivilinnassa, jota ympäröi krokotiileja vilisevä vallihauta ja muureilla vartioi satapäinen, haarniskoitu, hampaisiin saakka aseistautunut ritarijoukko. Ja se on hyvä.

Liekö järjestäjätoimikunnalla ollut vakooja vieruspöydässä, kun palkinnoksi sitten pläjähti pussillinen Dietmix-jauhetta ja sheikkeri? Jatan oli ihan pakko (suureen) ääneen ihmetellä, että millähän perusteella meille tuollaisia tuupattiin? Päätimme kuitenkin luottaa jatkossakin muuhun kuin jauhemaiseen ravintoon.

Jatan ja allekirjoittaneen multisport-ura saanee jatkoa (tai oikeastaan alkunsa) Jyväskylän Pedasportissa, jossa olemme luvanneet juoda enemmän kuin kolme kulausta vettä ja syödä enemmän kuin kaksi myslipatukkaa kisan aikana. Just in case.

Mutta ny, s'om moro!