Wassup trail dawg? ─ Kolin Vaarojen maraton 2010

Taktiikka? Juosta normaalisti sen kun jaksaa. Selvitä mahdollisimman vähillä hiertymillä ynnä muilla vaurioilla, jotta Mammuttimarsin lähtötilanne olisi terveyden osalta mahdollisimman ideaali. Selvitä mahdollisimman vähillä kaatumisilla. Pitäisi muistaa juoda ja syödä matkan varrella jo ennen kuin on niin sanotusti myöhäistä. Pitää hauskaa ja katsoa edes pari kertaa maisemia. Siinäpä se.

Ensimmäinen maraton on kuulemma ikimuistoinen, niinpä päätin varmistaa sen valitsemalla tarkoitukseen sen "nopean ja helpon". Jep. Toisaalta lähestulkoon vain poluilla lenkkinsä juoksevalle maastomaraton sopisi kuin nyrkki silmään.

Kelin puolesta päivä oli ideaali: lämpöä saman verran kuin kotimaisemissakin (jotain alle +10˚C ) ja poutaa. Jaloissa Inov-8 Mudrocit, jotka eivät lipsu vaativassakaan maastossa, nilkoissa Dirtygirlgaitersin uutukaiset suojat (koirantassukuosi "Wassup trail dawg"), trikoot ja paitoina aitoa vintagea oleva Reima-paita (aktiivikäytössä vuodesta 1982) ja Icepeakin paksuhko juoksupaita. Käsiin ohuet hanskat ja otsalle huivi. Ripsiväri oli vastoin Annen suosituksia vesiliukoinen, koska en näillä keleillä juurikaan hikoile, enkä myöskään aikonut uida Kiviniemen vesistönylitystä. Selkään Deuterin pieni juomareppu ja sinne varapaita, peukkukompassi (!), vajaa pussillinen Dexalilla värjättyä vettä sekä sekalainen valikoima kaikkea kaapista löytynyttä energiasälää. Kello oli unohtunut kotiin, mutta arvelin, että luultavasti joltakulta muulta löytynee, ja toisaalta maaliviivahan se pysäyttää eikä mikään aikaraja.

Lähtökäskystä Anne ampaisi keulilta polulle, minä ja Marja kuuliaisesti kannoilla. Kiisseli koneeni löi ylikierroksilla, mutta niinhän se lyö aina ensimmäiset puoli tuntia lenkillä kuin lenkillä. Noin kolmenkilometrin jälkeen meidän kolmen yhteinen taipaleemme päättyi, kun Marja lähti lyömään tiepätkällä. Tienvarressa ensimmäinen duosarjan mies venytteli ilmeisesti krampanneita pohkeitaan. Jauholanvaaralle (213m) noustessa Marja juuttui hieman hitaampaan letkaan ja sain eron kurottua kiinni. Kohti Kiviniemeä juostessa arvelin vauhdin olevan hieman liikaa minulle, mutta annoin mennä kun kerran meni mukavasti. Rannassa soutuvenettä ei tarvinnut odotella ollenkaan, joten vesistön ylitys vei vähemmän aikaa kuin geelin kaiveluni takataskusta. Kiviniemen vesipisteellä porukkaa oli kuin Ilveksen maalilla, me pysähdyimme vain hörppäämään mukillisen vettä geelinpainikkeeksi ja jatkoimme matkaa. Kolivaaralle (185m) nousu ja lasku menivät suuremmitta muistikuvitta.

Kaksikymppiä paukahti tauluun ja tuli mieleen, että kohta voisi olla syytä ottaa jotain energiaa. Edessä kun olisi kuuluisa Ryläyksen nousu (yli 300m). Polku oli sitä mitä oli luvattu (ja mitä se oli ollut jo aiemminkin): kiveä, juurta ja tassujen asettelua. Lisänä veemäisen jyrkkiä nousuja, jotka lupasivat paljon huipunsaavuttamisen suhteen, mutta silti niitä vaan tuli ja tuli ja tuli... Kävelynousujen jälkeen piti jo käskeä itsensä juoksuaskeliin. Marja oli jäänyt, mutta onneksi oli aina jotain letkantynkää, vaikka mitään keskusteluja ei juuri käytykään. Kaivoin "vauhdissa" patukan repusta ja nakkasin sen kitusiini. Oli suunnitellut myös tyhjennystaukoa jo ainakin neljä kilometriä. Nyt hoksasin hetkeni tulleen, poistin valmiiksi juoksuhanskat vyötärökuminauhan alta ja juoksin ehkä kolmisen minuuttia kädet housunkauluksessa odotellen maastollisesti ja letkallisesti täydellistä hetkeä. Eikä turhaan: pit stoppi polulla formulatyyliin alle 10 sekuntia.

Kun nousuun vaadittavat reisilihakset oli jyystetty löysiksi alkoikin laskulihaksien kuumennus. Puolisen kilometriä ennen Ryläyksen päättävää lyhyttä maantiepätkää vasemman reiden lähentäjä kramppasi. Ei perhana. Venyttelin pienen hetken ja päästin yhden naisen ohi. Totesin, että ei sitä tähänkään voi jäädä ja pakotin itseni varovaiseen hölkkään. Kramppi meni onneksi ohi, mutta tiesin sen vaanivan sopivaa hetkeä iskeä uudestaan. Ryystin juomaa, otin geeliä ja nappasin myös noin kolmannen suolatabun. Tuolla lyhyellä tienpätkällä ohi meni kolme naista, ja hyppäsin junaan. Kolmekymppiä matkamittarissa kartan mukaan. Jeron rantoja nuoleva suht tasainen polkuosuus meni reisitilanteeseen nähden hyvin ja pysyin kyydissä. Yritin ryystää nestettä ja suunnittelin juomapussin täyttöä viimeisellä (eli toisella) vesipisteellä. Näin tein ja kaivoin samalla kaiken lopun energian repusta (pähkinäpatukka, eräpäivältään vuoden 2006 geeli). Edessä kuuden kilometrin tiepätkä. Nopeiden huoltotoimieni aikana naiset olivat jo lähteneet, joten menin niin sanottua omaa vauhtia. Se oli hidasta. Tyyleinä vuorottelivat reipas kävely ja juoksua imitoivat liikkeet. Nimetön varvas yritti krampata alamäessä ja etureisi-/lähentäjäosasto odotteli vuoroaan. Söin loput energiat, otin suolatabun ja vielä yhden ilmaisnäytteenä saadun piristysnapin. Matona korvassa kaiverteli Nordmanin jostain biisistä yksi ainokainen lause: "Om jag skulle dö nu..."

Kaksikolmasosaa tiepätkästä oli ilahduttavasti uutta tienparannussepeliä, joten Kolin puoleen väliin nouseva ja takaisin tielle laskeva loppua ounasteleva "pikkukiusaus" tuntui vain hyvältä. Olin saanut seurakseni naisihmisen, jonka kanssa tuo polkuosuus ja sitä seurannut lyhyt tienapsaus sujui mukavasti rupatellessa. Jalat toimivat jo ihan kiitettävästi aiempaan verrattuna. Varsinainen Kolille (n. 320m) nousu oli minulle odotettua helpompi (joskin juoksuaskeleita otettiin vain tasaisella) ja saavutin minut edellisellä tiellä ohittaneet pari miestä hyvissä ajoin ennen maalia. Juttelimme siinä kaikesta mukavasta, kuten pitkistä juoksutapahtumista, ja kannustin heitä osallistumaan myös Mammuttimarssiin. Miehet pitivät ehdotusta oikein hyvänä. Loppuviitoituksella jaksoin vielä venyä juoksuun ja ylitin maalilinjan ajassa 5.41.40.

(Kuva Tomi Mäkelä: http://picasaweb.google.fi/niilosmc/VaarojenMaraton2010?authkey=Gv1sRgCIG4lpGXvPXqHw#5526848122864116434)

Anne tupsahti maaliterassille parisen minuuttia myöhemmin ja otimme yhteistuumin hyvin paistuneet pötköt juoksijan vihannesta. Pienen valokuvaus-/rupattelu-/patsastelusession jälkeen keräilimme kamat kassin ja Ryläyksen ruoskiman Marjan mukaamme ja siirryimme Icepowerin katkuisen pukuhuoneen kautta saunan hellittäviksi. Oikean jalan varpaista löytyi pari kunnon rakkoa, vasemman jalan rakot huomasin vasta vuorokautta myöhemmin kotona. Muita hiertymiä ei tälläkään kertaa tullut, joten selvisin vähällä.

Loppuilta sujui ensin lounasruuan ja pari tuntia sen jälkeen päivällispihvin merkeissä. Nestetasapaino saatiin myös vakautettua, reidet verryteltiin mainion bankettibändin, Suklaamunien, tahdissa. "Minä tahdon Pohjois-Karjalaan...vaihdan farkut verkkarihousuun..." Kello 23.57 Suomen kansan saagaan saatiin uusi luku, kun viisi Ryläyksen ystävien (ehkä joskus ry?) tulevaa jäsentä allekirjoittivat perustamisasiakirjan. Kuin sinettinä edelliselle, ilta huipentui juoksulle Ukko-Kolin huipulle. Tähän huolellisesti suunniteltuun spektaakkeliin osallistuivat hyvin lyhyellä varoitusajalla vastaperustetun yhdistyksemme mediapäällikkö, sihteeri (valokuvaajana) sekä noin seitsemän tulevaa jäsentä. Tulkoon tämä kirmaus yhdistyksemme yön kirkkaimmaksi tähdeksi myös tulevina vuosina!