"Hyvää matkaa!" tai jotain sellaista toivotettiin lähtölaukauksen asemasta. Matka alkoikin hyvin. Prologi oli helppo, muutaman rastin suunnistus, jossa kävimme laskettelurinteen päällä. Alhaalla hyppäsimme pyörien selkään ja lähdimme matkaan. Tässä aivottomuus näyttäytyi asteikolla 1 - 10 vasta noin kolmosen verran. Olin mielestäni katsonut, että heinikon läpi ei mene polkua ja näin kiersimme huoltorakennusten välistä tietä pitkin. No, totta kai se polkukin olisi ollut. Paikalla ollut 73-vuotias fanimme rypisteli otsaansa huolestuneena.
Edessä oli pari pyöräilyrastia ennen melontavarikkoa, josta siis olisi kipaisu packrafting-osuudelle. Matkalla ekalle rastille Nuoli huomasi, että pumppu oli tipahtanut. Emme palanneet haeskelemaan, vaan jatkoimme matkaa. Minulla pumppu oli teipattu pyörään kiinni, joten yhden pumpun katoamisen johdosta ei ollut odotettavissa suurempaa katastrofia. Saavuttuamme kaupunkialueelle aivottomuuskäyräni nousi huomattaviin lukemiin: Kiitettävä, jopa lähellä erinomaista eli 9.5. Jostain syystä olin ymmärtävinäni, että polkisimme suoraan melontavarikolle. Ihmettelin, että minkähän takia olin piirtänyt rastiväliviivan kulkemaan "kulmikkaasti" eli koukaten urheilukentän luoteispuolen kautta. Hösötys nosti rumaa päätään, koska olimme menossa muka hieman väärään suuntaan - olisihan Kirjasniemeen ollut suorempikin reitti! Looginen selitys koko asialle oli se, että viiva oli piirretty kulkemaan rastin kautta... Tämä asia valkeni minulle hieman ennen melontavarikkoa, joten teimme kiroilun säestämät uparit ja poljimme täyttä vauhtia rastille lahden toiselle puolelle.
Varikolla hylkäsimme pyörät ja täytimme patjat fanin pyöriessä ja höpöttäessä täysissä kilpailufiiliksissä ympärillä. Yritin koota ajatuksia järkevään muotoon juostessamme kohti packraftingin lähtöä, mutta ilmeisen heikoksi tuo yritys jäi. Aivottomuuspisteet nousivat taas lähelle kiitettävää (9-), kun aloin pällistellä, että mistä Apianlahden ylittävät kävelysillat menevät. Tässä vaiheessa olimme luonnollisesti jo juosseet niiden ohi. Älyttömän pörräyksen jälkeen pääsimme oikealle uralle (ohitimme kävellen liikkeellä olevan fanin...), mutta aivottomuuskäyrä ei kääntynyt laskuun vaan nousi maksimiin. Vastoin ennakkokäsityksiä asiasta, pulahdimme vahingossa patjoille jälkimmäisen packrafting-rastin luota, emme suinkaan ensimmäisen, kuten maalaisjärki (ja Nuoli) ehdotteli. Tämän vuoksi 800 metrin patjailun sijaan molskimme 1,6 km. Onneksi Nuolen perhosveto oli kohillaan ja pääsin takaisin tullessa hinaukseen. Tästä huolimatta teimme naisten sarjan toiseksi parhaan patjailuajan yksittäisellä välillä... Aivottomuuspisteet tällä pätkällä maksimissa eli täysi kymppi. Fani viittilöi rannassa sopivaa rantautumispaikkaa, piti jo vähän äristä.
Patjailusta juoksimme kävelysillalle questiin, joka käsitti kasilla laskeutumisen ja pudottautumisen veteen, josta oli lyhyt uinti rantaan. Ensimmäiset valjaat olivat minulle liian isot (ts. kiristysmahdollisuutta ei ollut tarpeeksi), joten jouduin vaihtamaan ne toisiin. Laskeutuminen meni ihan livakasti, uintia haittasi hieman selässä oleva reppu (aivottomuuspisteitä 2).
Questin jälkeen oli helppo sprinttisuunnistus pienellä maastopläntillä matkalla Kirjasniemeen. Ei kummempaa kerrottavaa.
Tämän jälkeen lähdimme pisimmälle pyöräilyosuudelle pohjoiseen, jonka kuitenkin katkaisisi lyhyt ja yllättävänkin vaativa suunnistus. Pyöräiltävät polut olivat väliin kapeampia ja hankalampia kuin alussa ja korkeuserotkin paikka paikoin riittäviä. Myös angervo-nokkonen-horsma-heinä-yhdistelmää oli jopa yli oman tarpeen. Näistä seikoista huolimatta ehdottelin Nuolelle hiekkatieltä poikkeavaa reitinvalintaa, tosin naamioin ehdotuksen "sä saat valita" -muotoon. Johdattelin ja perustelin kuitenkin suoraan kulkevaa polkuvalintaa niinkin uskottavasti, että Nuoli antoi minulle valtuudet päättää. Virhe. Oikaisupolku lähti hillittömään aluskasvillisuusviidakkoon, josta oli kuitenkin jo ajanut muutama tiimi ennen meitä. Kannustin Nuolta sanomalla, että polku luultavimmin levenee ja paranee ihan kohta. No näinpä ei toen perrään käynyt. Polku muuttui suorastaan veemäiseksi ja heinittyneelle avohakkuulle (jota ei siinä kohtaa olisi kartan mukaan pitänyt olla) saavuttuamme mieleeni alkoi jo hiipiä pelottava ajatus, että tämä ei edes ole oikea polku. En kuitenkaan tuonut tätä yleisesti julki. Homma meni siis pyörän tunkkaamiseksi, mutta onneksi seuraavan rastin lähettyvillä oleva voimalinjakin alkoi häämöttää. Kiitin mielessäni koko maailmankaikkeutta kun pääsimme vihdoin suunnistuksen lähtöön kolmen miljoonan paarman purtaviksi. Oikaisun aivottomuudesta pisteitä kertyi 8.5.
Suunnistus kulki todella hienolla avokallioalueella ja rastipisteet olivat ihan "kunnollisia" eli suunnistuskokemusta (jopa -taitoa) oli hyvä omata. Kaikki menikin rastin ns. tuplamerkkauksineen (hehheh) hyvin siihen saakka, kun oli aika tulla viimeiseltä rastilta maaliin. Ilmeisesti tarvitsisin sen ohjaavan krepityksen näihinkin kekkereihin, koska kaarsin muka kompassisuunnassa 70 astetta vasemmalle ihmettelemään tiheikköä, ajolinjaa ja hakkuuaukkoa. Maaliinkin lopulta päästiin, mutta aivottomuuspisteitä kertyi tuon lopputunaroinnin vuoksi 9. Päätin siirtyä peukkukompassin käyttäjäksi, jolloin siis pakotan itseni myös kartanlukuun...
Suunnistusta seurasi pyöräilypätkä melontavarikolle. Tuosta ei ole muuta erikoista mainittavaa kuin ne nyt jo ehkä viisi miljoonaa paarmaa, jotka tunkivat repun viilekkeiden alle ja kypärän aukoista päänahkaan. Onnistuin myös ajamaan erään miespuolisen kisaajan pyörän persauksiin. Tämä ei johtunut sataprosenttisesti minusta, vaan ehkä enemmänkin toisen osapuolen reisien kramppaamisesta ja sitä seuranneesta äkkipysähdyksestä (ja myöhemmin kyljelleen kaatumisesta) heti meidät ohitettuaan.
Melontavarikolla meitä odotteli kärsivällinen fani, joka pysyi kuitenkin jo hieman etäämmällä. Nappasimme kylpyammerivistöstä yhden purtilon ja lähdimme vesille. Tajusin hetkessä, että tästä matkasta tulee todella pitkä ja raskas. Purkki reagoi myös edessä olevan melontaan todella herkästi. Niinpä tyyliksi oli pakko valita ns. tahditettu meno eli viisi vetoa per puoli ja yhtä aikaa Nuolen kanssa. Melontarastien lähettyvillä veden alla olevat kivet olivat saaneet sateenkaaren värejä pintaansa ja taisimme mekin ottaa hieman kosketusta jossain kohtaa. Matka tuntui järkyttävän pitkältä, aivan kuin olisi melonut liimassa. Juttelimme niitä näitä pitääksemme päät kasassa ja fiiliksen siedettävänä. Rantaan päästyämme fanikin totesi: "Taisi olla raskas reissu".
Melonnasta oli enää lyhyt pyöräily maaliin, joten minunkin piti ihan tosissaan yrittää, jotta sain vedetyksi lipat. Sekin jäi kevyeksi nyrkki maahan -sipaisuksi eräässä ylämäessä, kun aloin sudittaa takapyörää seisaallani.
Se oli sitten siinä. Oikeat leimat olivat plakkarissa, aikaa oli vierähtänyt parisen tuntia yli etukäteisarvion. Fani oli lähtenyt kotiin jo melontavarikolta, eikä suuria lehdistölausuntoja pitänyt muutenkaan antaa. Suuntasimme autoille, pesulle ja murkinalle. Kiitos Nuolelle hyvästä ja kärsivällisestä seurasta, toivottavasti otamme joskus uusiksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti