Kaikenlaista hupia oli tarjolla Alpon järkkäämissä uimapatjailutreeneissä Meikossa.
Matkalla ekalle rastille letka juoksi maa-ampiaispesästä (omalle sinipatjatiimilleni yhteensä viisi osumaa). Rasti oli syvällä bunkkerin kätköissä, tuli ihan rauniokoira-ajat mieleen. Tokalla välillä parin patja osui kuivaan oksaan ja paukahti, joten eikun kipinkapin lähdön kautta ja uusi patja pakasta. Onneksi oli se pumppukin tullut raahattua lähtöön. Pumppasin samalla hieman lisää omaankin patjaani.
Kun sitten kakkosta kohti mennessämme loiskautimme veteen niemen kärjestä, huomasin, että patjani pitää kovin omituista pihinää... Nopea tilannekatsaus kertoi sen, että tiimimme molemmat patjat vuotivat. Ilmeisesti auto ei sovellu patjojen (ei uusien eikä vanhojen) säilytykseen, ainakaan ulkolämpötilan ollessa viikosta toiseen hellelukemissa. Jos tilanteesta hakee positiivisia puolia, niin 2/3 tyhjenneen patjan kanssa on kyllä helpompi juosta. Onneksi väli 3 - 4 oli hyvin juoksupainotteinen. Jotta kohtalomme olisi sinetöity, parini puhkoi patjansa totaalisesti veden alla oleviin keppeihin Långträskiin mulskahduksen yhteydessä.
Loppurata mentiin kuivanmaan reitinvalintoja käyttäen - minä 2 cm:n patjalla meloen vesi selän päällä, parini täysin uiden. Ja sitten tietysti ledini sanoi sopimuksen irti muistaakseni hieman ennen seiskaa: hieman välkyntää ja täysi pimeys.
Väänsimme ns. lyhyen radan loppuun (=oiko kasilta maaliin) olosuhteisiin nähden hyvillä fiiliksillä ja pääsimme Alpon väsäämän nuotion ääreen lämmittelemään ja nauttimaan antimista. Nuotion loimussa kyseltiin myös halukkuutta "hieman pidempään" uimapatjailuun. Ehdotusta seurasi täysi, odottava hiljaisuus. "Niin, sellanen joku 20 tuntia". Jep.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti