Archipelago Adventure 2010 ─ mättöä ja taktikointia

Tiimimme Tiukunen & Kulkunen starttasi kisaan tuona kauniina elokuisena aamuna maltillisesti ryhmän hänniltä. Varsinaista prologia ei tässä kisassa ollut, tosin sellaiseksi voisi laskea perinteisen parin tunnin varusteiden säätämisen ennen kisaa. Tuosta esille nostettakoon esimerkiksi päätös ajaa lähes kaikki pyöräilyt alan kengillä ja heittää nastarit reppuun; jättää pieni patjapumppu autolle; viritellä pakolliset varusteet (vesitiiviisti pakattu känny, 1m urheiluteippiä ja yksi ensiside) mahdollisimman pieneen ja melontaliivin etutaskuun menevään muotoon sekä ihmetellä Kulkusen "isoa hätää" viimeiset 27 minuuttia ennen lähtöä. Syke nousikin hyvin lähelle varsinaisia kilpailulukemia, kun Kulkunen päätti hoitaa tuon viimeksi mainitun pois päiväjärjestyksestä noin kaksi minuuttia ennen yhteislähtöä. Mutta ei oltu ensimmäistä kertaa pappia kyydissä ─ aikaa jäi silti tähteeksi noin 30 sekuntia!

Oma dieselini ei kovin kummoisiin kierroksiin yltynyt tuolla ensimmäisellä pyöräilyosuudella. Kulkunen oli tuupannut viime hetkellä neljä baria renkaisiin ja alun pieni hiekkatien pätkä menikin nuppi tutisten ja pyörä rämisten hieman eri malliin kuin normaalisti (en siis olekaan ennen moisilla rengaspaineilla polkenut). Kun jossain kympin kohdalla aloin hamuta juomapulloa pyörästä, kourasin pari kertaa tyhjää. Poissa oli. Ällistelin tilannetta hetken, mutta puute ei aiheuttanut suurta paniikkia, koska selässä olevassa juomapussissa oli litran verran nestettä. Pullo oli siis tipahtanut heti ensimmäisten satojen metrien aikana tielle, josta järjestäjät olivat huomaavaisesti poimineet sen (tai oikeastaan ne, en ollut siis ainoa) hoteisiinsa.

Parin kympin väännön jälkeen tulimme ensimmäiselle pysäkille, josta lähdimme kenkien vaihdon jälkeen coastaleering/"parkour" -osuudelle Porkkalan niemen upeille rantakallioille. Jalat eivät olleet varsinaisen tuoreet ja oma menoni oli kuin vanhan koiran kankeakoipista köpöttelyä. Rastit löytyivät suht joutuisaan, huolimatta rastiympyröinä olleista laajahkoista soikioista. Pulimaankin pääsi jo lähes rinnuksiaan myöten, kun yksi rasti oli viety pieneen saareen. Kulkunen otti koko rahalla ja puli kaulaansa myöten ─ tosin ei tarkoituksella. Nastarit olivat hyvä valinta kallioille ja etenkin liukkaille ja leväisille rantakiville. Vaihdossa survoin jo repussa muussaantuneen banaanin kitusiini ja yritin kiristellä jo lähtövalmiina korskuvan Kulkusen (tunnetaan myös Oittaan Orhina) suitsia.

Tälle välille kenkiä ei suotta vaihdettu: TA2-rastille siirtymä oli vain vajaa viisi kilometriä. Perillä meitä odotti quest ja packrafting rasteilla 7─9. Questina ei tällä kertaa ollut (onneksi) lautanrakentamista tai hiekan siirtämistä, vaan yhden rastin hakeminen soutuveneellä. Questin kartta oli veneessä kiinni ja Kulkunen katsoi rastin olevan sama kuin ison karttamme ysi. Ja mitäs järkeä siinä sitten olisi, ja sitä paitsi rastithan pitäisi kiertää numerojärjestyksessä? Hetken zoomailun jälkeen totesimme quest-rastin olevan kauemmalla saarella kuin varsinaiset patjailurastit ja purtemme lähti kokka kohisten vesille. Kulkusen paahtaessa airoissa minä huutelin törmäysvaaroista ja puhalsin patjojamme täyteen. Oma täyttyikin kokolailla ihanneajassa (1.50), mutta, huolimatta pikaisesta takaiskuventtiilin sorkkimisesta, Kulkusen patjan kanssa meinasi olla ongelmia.

Patjat siis viimeisteltiin rannassa ja hypättiin aalloille. Omani kulki normaalisti eli ihan mukavaa vauhtia, etenkin kun olin laittanut avantouintihanskat käsiini, Kulkusella oli ehkä pieniä ongelmia. Ensimmäiseltä rastilta lähdettyämme asettauduin ehkä hieman huolimattomasti patjalle ja korjasin tasapainoani liian hätäisellä jalan liikkeellä sillä seurauksella, että nastarin nasta osui patjaan. "Psssssshhhhhh" ja patja olikin sitten sillä selvä. Runttasin lähes tyhjän raadon kaksinkerroin kainaloitteni alle ja lähdin uimaan eteenpäin yrittäen käyttää kaikki luodot ja matalammat, kahlattavat kohdat hyväkseni. Viimeiselle patjailurastille mennessämme vaihdoimme osia siten, että minä olin patjalla ja Kulkunen roikkui hinauksessa. Luulen kyllä, että hinaustyyli on kaikista vaihtoehdoista se hitain, eteneminen oli järkyttävän verkkaista.

Rantaan kömpimisen jälkeen otimme nopean varikon kengänvaihtoineen ja suuntasimme yhden läpiajorastin kautta kohti TA3-rastia, joka oli myös melonnan alku ja loppu. Dieselini oli "jo" pikkuhiljaa käynnistynyt ja pyöräilimmekin (minulle) ihan kiitettävää vauhtia. Alkumatkasta ohi suhati tosin toinen sekapari, jonka naispuolisko oli hinauksessa. Kulkunen katsoi menoa silmät kiiluen.

Melonnan lähdössä sininen kajakkikaksikkomme odotteli jo peräsin tanassa ja lähtövalmiina kohti uusia seikkailuja. Radan seurusteluosuus saattoi siis alkaa. Kajakki kulki mukavasti ja sanoinkin sen valinnan olleen Kulkusen elämän yksi parhaimmista päätöksistä. Matkalla ensimmäiselle melontarastille kävimme myös valaisevan keskustelun loppuradan taktikoinnista suhteessa ihanne- ja maksimiaikaan. Käsityksemme edellä mainituista ajoista olivat hieman erilaiset: aikojen vaihteluväli oli 1,5 tuntia. Harmittelin jo, etten kysellyt asiasta ohittamaltamme miesparilta, mutta sainkin varsinaisen älynväläyksen ─ kaivoin reittikirjan melontaliivini etutaskusta! Kulkunen oli ollut aikojen suhteen oikeassa, maali pitäisi siis saavuttaa viimeistään klo 16.30, jonka jälkeen virhepisteet alkaisivat juosta kuin Usain Bolt. Taktinen ratkaisu olisi leivottava heti toisen välin alkupuolella, jättääkö siis kauimmainen melontarasti käymättä ja kurvata suoraan rastille 13. Kas siinäpä pulma. Päätimme käydä kaikki melonnan rastit, mikä osoittautui myöhemmin virheeksi, tosin erittäin pienellä marginaalilla suhteessa koko kilpailun kestoon. Kajakin kulku oli ihan kohtuullista (ohitimme muutaman miesparin), vaikka Kulkunen julisti myötätuuleen meloessaan, että hän on tukehtumassa tukkaansa. Tyly vastakommenttini oli: "Nyt ei kuule aleta laittaa tukkaa". Jonkinasteisesta väsymyksestä kertovat myös ne puolipakolliset melavitsit...

Melonta oli totta vie pitkä, etenkin kun sitä ei normaalisti juurikaan harrasta. Onneksi kajakista pääsi muutamien askeleiden päästä pyörän selkään, juoksutouhu olisi ollut jäykistyneille polvilleni todellista tuskaa. Ajoimme Långvikiin ja totesimme aikaa olevan jäljellä vajaan vartin kolmen uintirastin suorittamiseen... Nopea kuoriutuminen repuista, kengistä ja kypäristä, ja juoksu laiturille. Minä polskautin suorilta vesille (patjaa kun ei enää ollut), Kulkunen jäi laiturille puhkimaan patjaansa. Odottelin Kulkusta uinnin ykkösrastilla ja totesimme, että on pakko lähteä heti takaisin, jotta sakkoa ei ala kertyä. Tilanne söi naista ja miestä rotan lailla: rastit näkyvissä ja suht lähellä, mutta niille ei voi enää mennä. Aika menikin tiukille, loppuleimaus lävähti ajassa 6.29.09.

Kisa oli meiltä kokonaisuudessaan onnistunut. Vaihtopisteissä olimme nopeita toisiamme tarvittaessa avittaen ja matkalla ei juuri tullut suunnistusvirheitä. Kulkusen himoitsema hinaaminen pyöräilyssä olisi ollut hyvä valinta etenkin nyt, kun pyöräily kulki kokonaan teillä, mutta sitä olisi todellakin pitänyt harjoitella etukäteen. Päivä ei kulun suhteen ollut mikään helmi minulle, terveen ja flunssaisen rajamailla pyöriskely muutaman kisaa edeltävän päivän ajan vaikutti ilmeisesti jonkin verran. Onneksi kuitenkin tuurilla ja ahkeralla lääkitsemisellä sain suuremman taudin pidetyksi poissa. Varusteet olivat ok, vesijuoksuhanskat lisäisivät vauhtia patjailuissa, joten ne on hankittava tulevia koitoksia varten. Energiatuotteet riittivät (Kulkunen veti sämpylöillä ja geeleillä, minä parilla energia- ja pähkinäpatukalla), nestettä jäi taas yli. Positiivisinta oli kuitenkin se, että fiilis oli todella hyvä koko reissun ajan ja homma toimi kitkattomasti. Joutuukohan sitä hinausta siis vielä joskus treenaamaan?