Ennakkomietteet
Onneksi avasin suuni kerrankin oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja sain Marjan tuuraamaan virus-Poutiaista sekasarjaan (toiveita parantumisesta siis elätellään edelleen). Kajakkitouhuakin ehdittiin kokeilla kertaalleen kisaa edeltävänä perjantai-iltana. Muutenhan varustepuolesta ei tarvinnut paljoakaan keskustella, koska kisan lajivalikoima oli aika perinteinen, ja sääennustekin oli varsin lupaava.
Prologi ja melonta
Muistisuunnistus meni mukavasti kolmen ensimmäisen rastin osalta, mutta viimeisen kohdalla sattui "pieni" erreys ja lähdimme - taaksemme katsomatta - 90 astetta väärään suuntaan. Ja riittävän pitkälle. Vaihtoon saavuttua pyöräilykengät jalkoihin, satulaan ja paateille.
Melonta oli todellakin sujunut ihan hyvin Oittaan rannassa. Minä olin polkimissa ensikertalaisena, mutta jujun tajusi nopeasti, eikä asiassa pitänyt olla sen ihmeempiä kommervenkkejä. Eipä niin. Ensin päästelimme suoraan rantaruovikkoon ja loput matkasta piirturi veti s-kirjaimen muotoista kuviota Mustiojokeen. Yritin katsella rumien sanojen lomassa taakseni, jotta olisin löytänyt jotain vikaa peräsimestä, mutta se näytti liikkuvan polkimien mukaisesti. Polkimilla taas ei ollut mitään tekemistä ohjauksen kanssa. Kruunuksi täräytimme joen pituussuuntaisen lähestymisen rastille ja jumituimme taas ruovikkoon. Arvelin, että vesi yltää ehkä vähän yli polven, mutta totuus oli puolisen metriä ylempänä. Pohjamutaa oli pohkeeseen saakka, ja pyöräilykenkä meinasi lurpsahtaa pohjan syvyyksiin. Rämmin leimauspuuhiin ja lähdimme alun kaltaisella, todellisella vee-tyylillä takaisin rantaa kohti.
Itse pää-Kulkunen seisoi huppuihinsa muumioituneena rannalla. "Kannattais varmaan laskea se peräsin ens melontaosuudelle, niin vois ohjautua vähän paremmin! Kato siinä on se solmu!" Niinpä. Kun nostimme paatin auton katolle perjantaina, Kulkunen näpräsi peräsimen naruun solmu, jotta se ei hakkaa auton kattoa ajon aikana. Tämä toiminto ei minulla saavuttanut aivan syvintä älyämiskeskusta, joten en hoksannut koko solmun olemassa oloa...
MTB
Sitten lähdimmekin inhokkiosuudelleni eli pyöräilyyn. Marja suunnisti ja minä inisin perässä. Jo julkisestikin parjatun Nishiki-paran puolustukseksi on sanottava se, että vaihteet vaihtuvat hyvin ja ihan miten ja missä tahansa. Toisinaan se voi olla hieman kovaäänistä, mutta kyllä tähän maailmaan ääntä mahtuu.
Välillä A3 - A4 emme toivomuksestani lähteneet kikkailemaan metsään, vaan pysyttelimme isolla tiellä. Rastivälin lopussa polkeet syöksivät tulta, kun tuuppasimme pyörät rinnettä ylös (tietenkin jyrkintä kohtaa). Laskettelurinteen juoksentelu ylös ja alas kolme kertaa verrytti jalat mukavasti, enkä viitsinyt valita kiertävää, loivempaa vaihtoehtoa. Juoksuosuuden jälkeen karautimme mäen alas pyörillä ja suuntasimme kohti siltarastia.
Siltarasti oli hauska, vaikka en uskaltanutkaan laskeutua palkkien raosta suoraan rastille. En nimittäin huomannut rakenteissa pystyä ristipalkkia, jota pitkin olisi päässyt laskeutumaan vaakapalkille. Pyöräilykengät eivät myöskään ole ihan parhaimmat kikkailukengät. Ja sitten suorinta tietä rautatietunneliin!
Olin jo viikolla etsinyt tunnelin huvikseni kartalta, mutta siitä nyt tietenkään ollut mitään apua itse kisaan. Marja polki edelläni tunneliin, minä parkkeerasin pyörän sepelille jo hieman aiemmin ja aloin kaivella kävellessäni lamppua. Tunnelin toisessa päässä näkyi palloilemassa joku miesten tiimi rastia etsimässä. Aloimme valaista tunnelin sivukourua ja syvennyksiä, mutta emme nähneet rastia. Menimme miesten seuraksi ihmettelemään tunnelin toisen pään kallioleikkauksia. Ei näkynyt rastia, ei. Käännyimme takaisin ja yritimme tutkia reunat tarkemmin. Ihmeekseni näinkin jo pian Marjan pyörän - ja siitä muutaman metrin päässä rastilipun! Hohhoijjaa. Miljoona paria ajoi meidät kiinni ja lähdimme yksissä tuumin huristelemaan kohti viimeisiä pyöräilyrasteja.
Suunnistus
Olin etukäteen arvellut tämän juoksu-/suunnistusosuuden olevan meille sopivin väli saada mahdollisesti muihin eroa, jos tarvetta olisi. Ja sitähän oli alun törttöilyiden jälkeen. B1 - A2 väli toi tilaisuuden hopeatarjottimella, kun muut parit jäivät rämpimään alarinteen hakkuulle. Me suuntasimme ylös polulle ja luikimme rastin kautta karkuun sen siliän tien.
Melonta
Melonta oli kieltämättä helpompaa ja kirjaimellisesti suoraviivaisempaa peräsimen kanssa. Opettavainen kokemus siis kaikenkaikkiaan. Olkapäistä roikkuvat narut olivat tietenkin aivan hapoilla moisesta (varsin lyhytkestoisesta) höykkyytyksestä...
Wetrun
Ensimmäinen rasti oli keskellä jokea, kävelysillan alla. Sillalta oli huomaavaisesti laitettu roikkumaan köysi, jota olisi voinut käyttää apuna. Tällä koordinaatiolla ja lihasvoimalla touhussa olisi käynyt omalla kohdallani siten, että olisin ehkä kyennyt ripustautumaan köyden varaan sillan kaiteen kohdalla ja sitten luistanut nahka savuten uppeluksiin veteen. Hylkäsin siis köysivaihtoehdon ja lähdin rannasta uimasille. Vesi jokseenkin vilvoittavaa, alussa piti muutaman kerran haukkoa hieman henkeäkin. Muistelin uidessani sitä erästä talvi-iltaa kymmenisen vuotta sitten, kun haastoin itseni uimaan 50 metriä Tampereen Kaukajärven avannossa. Sen jälkeen olin kylmissäni koko loppuillan, nyt vain hetken vedestä nousun jälkeen. Marja muuten ui myötätunnosta myöskin joen yli! Kakkosella uudestaan veteen, kolmosella olimme nössöjä ja kiersimme rannan kautta vaihtoon.
Kanootin kantoon olin ottanut avuksi pari slingiä. Näin kajakin paino saatiin mukavasti kaulajänteelle käsiä rasittamasta. Kuvittelin jo mielessäni hitaat katseet opettajanhuoneessa: "Viimeiset työviikot koulussa ovat ne rankimmat, mutta että noin rankat..."
Cityrun
Tuolla pätkällä ei sattunut mitään kummallista. Oli mukava juosta 1:5000:n kartalla, kun matka eteni mukavan nopeasti. Sisäreisi kramppasi Kolin maraa mukaillen ykkösrastin jälkeen, mutta pakotin itseni raviin, ja kramppi menikin ohi jo ennen kakkosta. Meinasi muuten ihan itseänikin naurattaa oma ulkomuotomme, kun ohitimme pubin terassin: Kaksi naista märissä vaatteissa, melontaliivit ja kypärät päässä, toinen ontuu kuin rampa kana. Siinäpä oli kaljottelijoille jutunjuurta ainakin yhdelle kulausten välille!
Ja edellisestä tulikin mieleen eräs koiran kanssa kävely opiskelukaupungissani Turussa. Eräänä kesäisenä iltana olin kävellen palaamassa edesmenneen sekarotuisen saksanpaimenkoirani Remuksen kanssa Ruissalosta keskustaan. Portsan laitamilla muutama laitapuolen veijari hörppi liemiään puistonpenkillä ja kävi seuraavan keskustelun:
- Kato, mikä peto!
-No entäs toi koira sitten?!
Maali
Maalin leimojentarkastuksessa ensimmäisen melonnan lähtöleima ei ollut rekisteröitynyt, mikä tietysti harmitti. Hauska kisa kuitenkin ja suunnistusjutuista iso plussa!
Kotimatkalla McFeast plus -ateria ja pikasuihkun (sekä lasten vaatettamisen, lahjan paketoinnin ja kortinteon) kautta Tiitus-pojan kaksivuotissynttäreille. Tukka jäi pesemättä ja kurapisteet pyyhin naamasta vain paikallisesti ajan säästämiseksi. Mutta tämähän vain säesti muutenkin kovin tuoretta ja hehkeää olemustani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti