Easter cats on the road

Jos ei muuten keksi itselleen ajanvietettä, niin kannattaa aina lukaista sähköpostit. Tällä kertaa oman seuran Mammutti oli ilahduttavasti välittänyt viestin pitkäperjantain vastaisena yönä juostavasta rogainingista Kirkkonummen Långvikissa. Punnitsin mielessäni osallistumisen/osallistumattomuuden tuotoksia (ns. rewards - costs): Osallistumista puoltaisi se, että vuorokauden tunnit tulisivat tehokkaaseen käyttöön, ja perjantai sekä lauantai olisivat tapahtuman johdosta luultavimmin pyhitetyt lasten kanssa temuamiseen. Panos olisi myös kovin pieni, sillä kyseessä olisi juoksutapahtuma, jolloin varustepuoli olisi hyvissä kantimissa jo valmiiksi. Maasto olisi hienoa, ajomatkat Kirkkonummelle kovin lyhykäiset ja osallistuminen puoli-ilmaista, ainakin radalla vietettyihin tunteihin nähden. Osallistumattomuutta ei puoltanut oikeastaan mikään. Niinpä annoin hyvän kiertää ja sain seurakseni Marjan.

Etukäteissäätäminen oli minimaalista, ja se vähäkin painottui lähinnä metwurstin ostoon. Osprayn reppuun raapaisin pakollisten tarvikkeiden lisäksi pari paitaa, leivät, nappipussin (jäänteitä viime syksystä) ja juomat. Kenkävalinta oli helppo. Ensin olin arpovinani yli-isojen Asicsien ja inov8:n välillä, mutta johan se järkikin sanoo, että on syytä kallistua riittävän tilavien kenkien puolelle, etenkin jos niillä on vedetty myös maastoiltaan samantyyppinen Mammuttimarssi. Teipit jalkaan,


Injinjit ja kompressiot päälle & Cool catsit kruunaamaan koko komeus. Ilma oli lämmin, joten laitoin vain verkkopaidan juoksutakin alle.

Reitinsuunnittelu meni vähän lonkalta (kuten saimme huomata pari sataa metriä lähdön jälkeen), periaatteena oli vain lähteminen riittävän kauas ja mahdolllisuus muutella reittiä lopussa käytettävissä olevan ajan mukaan.

"Tyhjä" väli rastille 24 oli ihan älytön, olisi ilmanmuuta pitänyt napsia mukaan myös 23, 27 ja 39. Mutta mehän ei peesailla ja periaatteeita pitää olla! Toisinaan se vain keikahtaa hieman itsepäisyyden puolelle... Luolalta sitten rastille 35 etsimään lippua rastimääritteiden mukaan "mäen päältä". Tässä vaiheessa en vielä tajunnut sitä, että määritteet eivät varsinaisesti tarkentaneet mitään, joten kului ainakin 10 minuuttia, ennenkuin rasti löytyi huipun takana olevasta mäntytaimikon reunasta. Laskettelurinteeltä rastille 42. Alkoi hämärtää, mutta en viitsinyt vielä kaivaa lamppua esiin. Marja oli sen jo tehnyt, mutta ei viitsinyt laittaa sitä päälle. Mitä tästä sitten seurasi? Se, että rastia numero 44 haettiin oikein urakalla väärältä puolen tietä. Väärältä puolen tietä! Tilanne valkeni kirjaimellisesti, kun Led Lenser pääsi sille varattuun tehtävään eli pois repun kätköistä. Rastin hakemisen ilo ja riemu ei vielä päättynyt tähänkään, vaan toikkaroimme rastin 51 viereisen pellon pohjoispuolella huomattavasti liian aikaisin (ja rasti on sitäpaitsi sen länsipuolella) ja suurella hartaudella. Erään keskisuomalaisen suunnistajamiehen käyttämää lausahdusta siteeratakseni: "Kolasimme lumet katolta".

Yön pimeydessä jolpottelimme seuraavaksi rastit 40 - 48 - 28 - 52 - 36 - 56 - 43 - 57 - 25. Rastille 52 mennessä tiejuoksu meni hieman liian pitkälle. Rastin 36 lippua emme löytäneet ainakin 10 minuutin "kalastelusta" huolimatta, vaikka nuuskimme sillanalukset, kaislikot ja lähirannat. Lopuksi otimme todistusaineistoksi valokuvan (huomaa autenttisen tuskainen ilme):


Muut yörastit menivät hyvin, mutta aloin olla todella kylmissäni, vaikka lisäsin repusta varavaatteena olleet kaksi paitaa päälleni. Ajatukset kylmänvärinöistä vei älykäs keskustelumme (Marja puhui, minä kuuntelin), jonka muistelen liittyneen jollain tavalla aho- ja puutarhamansikan vertailuun, sekä led-valon käyttämisessä salaatinkasvattamisessa. Marjan varpaat olivat sanomassa yhteistyösopimusta irti jo reissun eteläisimmällä pisteellä, joten sain houkuteltua seuralaiseni rasteille 43 ja 57 lupaamalla suoralinjaisen paluun maaliin. Niinpä aamun sarastaessa mulimme vilvoittavalla hakkualueen suolla rastilla 45 ja jatkoimme siitä rastille 54. Tievälit eivät enää houkutelleet, koska koilliseen päin oli tarjolla upea avokallioharjanne. Niinpä päästelimme metsää rastille 29 ja 47. Bollbergenillä, ennen tokavikaa, teimme jokun ihme vimpsauksen ja olinpaikkaa piti mennä peilaamaan oikein mäen päälle. Enemmän tuurilla kuin taidolla saimme kuin saimmekin itsemme lipulle.

Aikaa kului 11.15, joten rastit 20 tai 38 olisivat vielä hyvinkin olleet juostavissa. Mutta koska tarkoituksena oli tehdä kiva harjoitus, annoimme Marjan varvasosastolle armoa. Itselläni ei tullut mitään vaurioita, eikä väsykään (siis uni) vaivannut. Bonuksena sai vielä seurustella ihanan Rakelin kanssa ja tarjota kiitokseksi palvatun siansaparon (ei, en ole siirtynyt patukoista saparoihin, vaan autossani on aina varaherkkuja karvaisille kavereille). Suuret kiitokset kuuluvat Rakelin ohella myös Mialle ja Tiinalle!










Kotona 1,5 v. olikin juuri sopivasti herännyt yöunilta ja ovelta kuului aamuaurinkoinen "Äiti!" Esikoinen 5 v. on muuten jo lienee ymmärtänyt äitinsä rajoittuneisuuden, koska ei enää kysynyt, kuten viime syksyn Mammuttimarssi-valmisteluja tehdessäni, että "Kuinka monta yötä sää aiot juosta?"