Lahna & Pässi rajojaan testaamassa - No Limit 2011

Mykoplasma-Poutiainen päätti ottaa riskin kuolla onnellisena, saappaat (lenkkarit) jalassa ja lähti parikseni No Limit -kisaan Solvallan lähistön pikku mäennyppylöille. Siksipä jo ennen kello kahdeksaa kisa-aamuna Poutiainen kurvasi Alfallaan laskettelurinteen huipulle. Olin tussaillut suurimman osan radasta jo valmiiksi, parista pyörävälistä oli vielä hieman neuvoteltava. Tämän jälkeen kamat vaihtopaikalle ja alas melontarantaan odottelemaan kaksi minuuttia lähtömerkkiä.

Melonnan ensimmäinen rasti käytiin juoksujalkaa katsomassa kenturalla olevasta taulusta. Taktisesti paras veto olisi ollut työntää kajakki valmiiksi vesille ja istuutua sinne odottelemaan kärjen saapumista. Näön vuoksi, kameroiden suristessa, me kuitenkin juoksimme taululle toteamaan rastin olevan suunnistuksellisesti niinkin haastavassa paikassa kuin järven ylittävän sähkölinjan alla. Melonta veti narut ihan älyttömän hapoille sekä kajakin etu- että takaosastossa. Rastilla oli yksi leimasin, mutta ruuhka oli paljon pienempi kuin esimerkiksi Tampereen Jukolan yhteislähdön toisella rastilla, jossa kaikkien miesten osuuksien toinen rasti oli sama. Leimasimia oli tuolloin toki pukissa enemmän kuin yksi, mutta niin oli juoksijoitakin ehkä miljuunakertaisesti. Itse seisoin tuolloin kahden metrin päässä pukista kuutisen minuuttia...

Kulkusen kone löi kuulemma ylikierroksilla kivutessamme laskettelurinnettä ylös, oma oloni taas oli perin löysä ja sanoinkin, että tämä ei tule olemaan ns. minun päiväni. No ei. Vaihtoalueella siirryimme satulaan ja jatkoimme pyöräillen pohjoista kohti questina olleen alamäkiajon jälkeen (talutin suosiolla). Pääsin tekemään kauden ensimmäisen tangon yli lennon eräällä pitkospuulla renkaan osuessa juuri siihen kapeaan koloon lankkujen välissä. Jalat olivat irti lukoista, joten "keräily" ei vienyt kovinkaan kauaa. Pikkupoluilla pyöräily oli kuitenkin omalta kohdaltani juuri "sitä ittiään", joten ruumista vilvoittava coastaleering, vai pitäisikö laji nimetä pikemminkin suosilmäilyksi, tuli täydelliseen väliin. Vesi tuntui ihanalta ja siitä saikin nauttia muutamaankin kertaan rastien sijaitessa vuoron perään eri rannoilla. Pari ensimmäistä kertaa sain vedetyksi itseni rannalle, kerran löysin sattumalta pohjasta kiven, josta ponnistaa ja loput kerrat Kulkunen veti minut melontaliiveistä ylös kuin merihädässä olleen koiran. Pelastusliiveistä oli myös apua kavutessa ylös mäkeä: haarusnarussa oli kätevä hinauttaa itseään.

Solvallan huipulle suuntautuvan pikapyöräilyn jälkeen pääsimme taas melomaan. Juuri ennen ensimmäisen rastin hakua (siis todella hakua rantapuseikosta), reidenlähentäjät kramppasivat muikeasti. Yritin meloskella takakenossa ja nousin jopa paatista pois Kulkusen pusikkomöyrintää seuratessani, mutta krampit jatkoivat kiristystään. Toisen melontarastin jälkeen krampit muistaakseni hävisivät jälleen kerran ihan itsekseen, eivätkä varoitelleet enää koko loppumatkasta.

Seuraavankin pyöräilyn alun otin kuten ensimmäisenkin eli juosten pyörää taluttaen. Parin rastin kautta vedimme kohti Brobackaa ja vaihdoimme rullaluistimet alle. Jätimme väliin rastin numero 13 (olisi muuten ollut jo siinä vaiheessa suljettu, vaikka olisimme sinne itse mielineetkin) ja rullimme kohti Karhusuota. Jos kisan alussa melat olivat meille liian pitkät, niin tässä lajissa pituudesta oli vain etua: sain nimittäin ilahduttavasti roikkua pitkästä sauvasta ylämäissä. Kulkunen yritti myös antaa jotain tekniikkaopastusta sen suhteen, että missä kohtaa työnnön tulisi osua alustaan potkuun nähden, mutta keskeytin moisen hömpötyksen heti alkuunsa. Aloitin vapaan hiihdon 25 vuoden tauon jälkeen pari talvea sitten, joten ei voi kauhalla vaatia! Vaihdosta matka jatkui jälleen kohti pohjoista (Siikajärvi - Mustalampi - Haukkalampi). Polkurastin jälkeen aloin olla todella hapoilla ja energiat olivat aivan lopussa. Vilkaisin Haukkalammella kelloa ja totesin, että aika tulee joko olemaan erittäin kortilla tai oikeastaan se ei tule riittämään enää seitsemän rogaining-rastin hakemiseen. Sitä lähdimme siitä huolimatta yrittämään vaihtoon saavuttuamme. Ohitimme quest-rastin (ota pyöristä eturengas irti ja kanna ne, sekä pyörien rungot seuraavalle rastille) muuten coolisti olankohautuksella...

Kulkusen suunnistussuunnitelma verrattuna aikalaskelmaan oli erittäin tiukka. Aikaa oli jäljellä alle 45 minuuttia lähtiessämme omaa lahnavauhtiani matkaan. Uikutin hiljaa tarpoessani rahkasuota, välillä juoksimme näennäisromanttisesti käsikädessä. Neljättä rastia lähestyessämme Kulkunen oli hieman epävarma, mutta arvelimme rastin olevan viereisessä mäessä. Itse jäin laahustamaan rinteeseen ja katselin Kulkusen loittonevaa selkää. Mäen päälle päästyäni ketään ei ole missään. Huusin. Ei vastausta. Palasin latupohjalle. Huusin. Ei vastausta. Huusin taas, lujaa. Ei vastausta. Aikaa jäljellä alle 10 minuuttia... Sillä lailla. Huusin taas. Ajattelin, että nytpä me sitten eksyimme toisistamme ja harhailemme ristiin rastiin toisiamme etsien ehkä koko loppu päivän. Vastaan juoksi Kolehmaisen Mikko parinsa kanssa ja totesi Kulkusen huhuilevan minua "puoli kilometriä tuolla suunnassa". Meinasin heittäytyä tiedosta ojaan, peitellä itseni heinän korsilla näkymättömiin ja odottaa maailmanloppua. Sieltähän se Kulkunen sitten tepsutteli ja jatkoimme yliaikaista menoamme oikoen erästä pikkupolkua suota pitkin. Tästä irtosi jo meikäläiseltäkin pientä kommenttia ("Onko ihan pakko..." jne.) ja Kulkuselta vastaukseksi jotain ärinää. Viimeistä polunristeystäkin piti vielä käkkiä.

Maalissa kello pysähtyi aikaan 07.08.rapiat. Jos tähän päälle lasketaan vielä questin aikasakko ja ehkä siitä seuraavat yliaikaminuutit, niin kyllä, koko rahalla saatiin. No Limit - Ei Mitään Rajaa. Lahna ja Pässi palaavat asiaan taas elokuussa.