Mammuttihiihto & Mammuttiuinti

Todellinen huippu-urheilun suma oli osunut tällä viikonlopulle: sekä Mammuttiuinti että Mammuttihiihto. Jotta tässä ei itse losahtaisi aivan ylikuntoon, valitsin kisoista vain uinnin antaen toimitsijapanokseni talvisemmalle lajille.

Perjantai-iltana klo 19 Mammutti lähetti yhdeksän urheaa kilpailijaa matkaan. Muut huoltoretkikunnan valioyksilöt kävivät kehittämässä fysiikkaansa juoksulenkillä suunnistaen pilvien takana olevien tähtien mukaan. Kuusijärven savusauna tarjosi uskomattoman pehmeät löylyt, joiden lomassa kävin pikaisesti pulahtamassa Kuusijärvessä. Pulikoin vain vaatimattomasti portailta viereisille portaille, mutta jo tuo sai aikaan lievän hengenhaukkomisreaktion ja vesi tuntui todella kylmältä. Lupaavaa...

Kuusijärvisession jälkeen nappasimme Mammutin kyytiin ja treffasimme Stopparin Viirilässä. Retkikuntamme perusti neuvokkaasti perusleirin autiolle "Yksityisalue: Parkkeeraus kielletty!" -alueelle, jossa aloimme purkaa noin Retkiaitan valikoiman suuruista erätarvikelajitelmaa Stopparin autosta. Jos Berlingooni mahtuu aika tavalla tavaraa, niin Voyageriin sitä menee noin kolminkertaisesti: iso koirankuljetushäkki, jätesäkillinen polttopuuta, viidet eräsauvat, eräsukset, kahdet lumikengät, sissiteltta, kamiina, metallinen keittolaatikko, rinkka, kassillinen vesikanistereita, keittotarvikkeita, ahkio vetovaljaineen, kaksi pulkkaa, kolmen hengen tunneliteltta, kenttälapioita yms. pientä sälää kasseineen.

Valitsimme kiertävän nousureitin, jotta heti käsillä oleva jyrkkä nousu (p-huussin sisältävine) lumivyöryvaaroineen saatiin eliminoitua kättelyssä pois. Mammutti toimi alueen tuntevana oppaana ja tunnusteli oikeaa reittiä, Sherpa-Stopparin, Teriksen ja allekirjoittaneen raivaten väylää tulevia retkikuntia varten. Erinäisten vaiheiden jälkeen alkoi vaativa huiputus. Viimeisen, voimat vievän nousun jälkeen, Brännbergetin huippu näyttäytyi meille aavemaisessa valossaan Itä-Uudenmaan valtakunnan valojen luoden etäistä kajoaan ja muistuttaen meitä tänä hienona hetkenäkin kuolevaisuudestamme. Teris totesi, että jos Veikka Gustafsson on käynyt neljällätoista korkeimmalla huipulla ilman lisähappea, me teimmekin tämän ilman kusella käyntiä. So true. Siinä on tavoitetta muillekin.

Oma elimistöni näytti uskomattoman sopeutumiskykynsä ja saatoin jäädä ylös tekemään strategisia suunnitelmia leiriytymisen suhteen, sen sijaan muun retkikunnan piti käydä vielä kerran perusleirissä rauhoittamassa noususta vapisevia ruumiitaan. Tosin tätä ennen pidimme pikapalaverin ja totesimme äkillisten säänvaihteluiden mahdollisuuden leiripaikassamme (noin 60 astetta pohjoista leveyttä). Ryhdyimme ripeästi toimiin katastrofien välttämiseksi ja lapioimme itseämme säästämättä lusikan kokoisilla erälapioilla useiden neliömetrien kokoisen alueen lähes ikiroutarajaan saakka sissimajoitustamme varten.

Huolellisten ennakkovalmisteluiden vuoksi olimme myös tietoisia näillä leveysasteilla vaanivista suurpedoista, joita ei edes vartiosamojedimme uhkaava tuijotus voisi säikäyttää. Tämän vuoksi kävin sytyttelemässä soihtuja leirimme välittömään ympäristöön ikään kuin pelotteeksi. Yön pimeinä tunteina uhkaavaan hypotermiavaaran vuoksi pystytimme pikaisesti teltan suuremman luokan neuvokkuutta käyttäen, olihan joukossamme niin sankarillisen armeijauran tehneitä karaistuneita uroita kuin yksi nainenkin. Jälkimmäisen Gillette Venuksen tapaan leikkaavaa älyä tarvittiin erityisesti kaminan savupiippun kokoamiseen. Ehdotammekin kyseistä tehtävää Mensan testien erityiseen supertehtäväkategoriaan, jolla seulottaisi maamme ehdoton eliitti.

Miehisen retkikunnan pika-akklimatisoitumisreissun seurauksena saimme myös varustetäydennystä noin junan tavaravaunun tilavuutta vastaavan röykkiön verran. Kaiken kukkuraksi paikalle saatiin myös toinen blondi ja nelijalkainen platinablondien kantaemo, Gemma. Retkikuntamme selvityminen näytti jo todennäköiseltä. Hihnassaan hurjasti tempova koira sidottiin kauemmaksi puuhun, jotta se kauhistuttavalla ulkomuodollaan ja veret hyytävällä ulvonnallaan karkottaisi tunkeilijat riittävän ajoissa.

Ripeän toiminnan ansiosta saimme retkikuntamme omaisuuden suojaan juuri ja juuri ajoissa taivaalta uhkaavan, pahaenteisen kosteusrintaman tieltä. Siirryimme majoitteen seinien sisäpuolelle ja yritimme tehdä olomme mukavaksi. Loistavan teräaseiden käsittelytaitonsa ansiosta Stoppari sai kuin saikin veistettyä tarvittavat kiehiset ja siirrettyä meidät kuvitelmissamme subtrooppiselle vyöhykkeelle, kamiinan hohkaessa suoraa kuumuutta ja (liian kauan) kiehuvan vesipannun puhaltaessa silmin nähtävää kosteutta.

Liekö sen myötä myös mahdollisesti retkikunnan varusteisiin munitut tsetsekärpäset aktivoituivat ja iskivät helpoimpaan kohteeseen eli skandinaavista ja viatonta vaaleutta hohtavaan pitkätukkablondiin vaivuttaen hänet tuntikausien horrokseen, jota katkoivat vain katkonaiset, karhealla äänellä kuiskatut lauseet: "Onko...Gemma...vielä...tallella..." Kuinka liikuttavan syvää onkaan tuo ihmisen ja hänen karvaisen suojelijansa henkinen side! Ainoastaan käristyvän pekonin viettelevä tuoksu sai tuon naispolon virkoamaan joiksikin hetkiksi.

 
Jonkinlaiseen hengellisfyysilliseen vireyteen jäänyt toinen blondi keskusteli vakavasti viime aikojen epävakaasta sisäpoliittisesta tilanteesta henkivartijoidensa kanssa, samaan syssyyn STM selvitti retkikunnan huolintamispäällikölle tiettyjen korkeakulttuuristen ilmiöiden solmuja (mm. Othellon juonen ja Lentävän hollantilaisen lavastuksen Turussa). Samaan aikaan Mammutti oli saavuttanut mielestään ihmiskunnan korkeimman asteen luotuaan kolme huippuunsa hiottua konseptia: Mammuttimarssin, -hiihdon ja -uinnin. Valaistumisensa seurauksena hän asettui makaamaan avoimelle, lumen peittämälle kalliolle kaivettuun poteroon ja yritti ilmeisesti syväjäädyttää itsensä reliikiksi tuleville sukupolville. Saatoimme vain toivoa, että jäädytysvaiheen aikana kyseiseen paikkaan ei epähuomiossa ilmestyisi muiden luonnollisista tarpeista syntyneitä keltaisia viiruja.

Varsinaiseen, päällikkö Mammutilta saamaamme tehtävään liittyvät operaatiot saivat täyden huomiomme kolmasti kuluneen yön pimeinä tunteina. Ensin hangessa vaaniva vartijapetomme varoitti erityisellä arktisiin olosuhteisiin suunnitellulla kulkuvälineellä liikkuvasta miehestä, joka tunnetaan näissä piireissä nimellä Kontulan Kalashnikov. Hämätäkseen seudulla vaanivia suurpetoja ja myös muita kanssakilpailijoitaan, hän peitteli kulkujälkiään itse suunnittelemillaan jalkateriin kiinnitettävillä litteillä kappaleilla, joiden pohjissa oli edellä mainittua hämäystehtävää varten asennettuna teknistä karvaa ja vahvoja kynsiä imitoivat metallipiikit. Yritin saada miehestä todistavaa valokuvaa, mutta tuon salaperäisyyttä huokuvan hahmon hengen liekin ollessa jo kovin heikko, kameraan tallentui vain lähes mustaa. Käynnistä on siis todisteena tuon himmeän kuvan lisäksi vain viiden ihmisen silminnäkijälausunto ja vajennut Saarenmaa-vodkan (80%) pinta.

Toiseksi majoitteeseen onnistuivat tunkeutumaan tunnettu sissikaksikko, joka pitkän ja monipuolisen kokemuksen tuoneella tietotaidollaan oli onnistunut selättämään mahdottomalta tuntuneen tehtävän: löytämään puolittain maahankaivetun, maastokuvioisen rastipisteemme. Ravitsimme heitä sekä nestemäisellä että kiinteällä hiilihydraatilla sekä nopeasti vaikuttavalla, rapealla proteiiniannoksella. Tarkempaa raporttia löytyy täältä.

Kolmanneksi meidät yllätti jo aiemmin Kuusijärven parkkipaikalla silmiin pistänyt trio, joka yritti ilmeisesti taitojaan ja motivaatiotaan vähättelemällä hämätä järjestäjiä. Tämän vuoksi ja taktisista syistä suosittelimme heille erittäin lämpimästi sedatiivisesta vaikutuksestaan tunnettua tuhtia ainetta, jolla on ainakin lyhytkestoisia vaikutuksia suorituskykyyn. Tuota kyseistä ainetta oli ilmeisesti päässyt myös majoitteemme ilmatilaan, koska huolintapäällikköä lukuunottamatta kaikki saivat saman tyyppisiä oireita tehden heistä lähes kokonaan toimintakyvyttömiä. Myös vallitsevalla vuorokaudenajalla saattoi olla tähän syynsä.

Pitkätukkablondi heräili sekavasta horrostilastaan ja sopersi olosuhteiden olevan sen verran vaaralliset, että vartijapeto Gemma tulisi pikimmiten viedä perusleirin lukittavaan, metallikuorella ympäröityyn erikoissuojelutilaan. Emme tohtineet vastustaa, koska tiesimme pimeiden aamuyön tuntien arvaamattoman luonteen. Olin hetken huolestunut asemastani ainoana blondiuden edustajana tuolla maailman katolla, mutta henkivartijani ratkaisivat ongelman ennenkuulumattoman nerokkaalla tavalla: toinen sulki järkälemäisellä olemuksellaan oviaukon ja toinen karkotti tähän tarkoitukseen erityisesti kehitetyllä, moottorisahaa muistuttavalla äänentuotollaan kaikki pahan edustajat pimeyden tuolle puolelle. Tiesin olevani turvassa.

Ennakkoon luodun strategian pohjalta aikataulumme tulisi aamun valjettua olemaan todella tiukka, eikä poikkeamia juurikaan suvaittaisi. Niinpä jo klo 12.15 (klo 08 sijaan) aloimme purkaa leiriä juhlistaen sitä ennen uskomatonta Brännbergetin huiputustamme sekä karuista, arktisista olosuhteista selviytymistämme tuntikausia kestäneellä brunssilla, joka nautittiin roomalaiseen tapaan puolimakaavassa asennossa. Alitajuisesti varmistimme myös henkiinjäämisemme klo 14.30 (klo 11:sta sijaan) alkavassa erityisessä hypotermiahakuisessa koettelemuksessamme - Mammuttiuinnissa.

Kuusijärven vesikidutuscolosseumille asettuivat riviin neljä urheaa aikamme gladiaattoria: Mammutti, Stoppari, STM ja minä. Pitkätukkablondi oli paikalla tilattuna ajanottajana ja hengenpelastajana. Laiturilla oli syytä ottaa perinteinen kisapotretti, jotta sitä voitaisiin verrata aikanaan maaliinpäässeiden päälukuun.

 Mammutti avasi keuhkonsa neljällä pitkällä syvähengityksellä ja niin tuo kamppailu saattoi alkaa. Jälleen kerran olin unohtanut lähtökarsinapaikan merkityksen lopputulokselle. Takarivistä ei tulla, kuten kuva osoittaa.

Vesi oli kohtuullisen raikasta ja päätin lopettaa jo 25 metrin jälkeen. Muut gladiaattorit kääntyivät ja jatkoivat tulosuuntaan. STM kauhoi ylivoimaiseen voittoon Stopparin ja Mammutin päätyessä suurinpiirtein tasapeliin.

 Luulin tämän olleen vasta alkuerä ja palasin pienen saunottelun jälkeen takaisin näyttääkseni kilpakummaneilleni taivaan merkit. Pitkätukkablondin antaessa lähtömerkin, huomasin olevani ainoa koko areenalla. Kuin hurmiossa kauhoin toiseen päähän. Käännyin ja kauhoin takaisin. Käännyin uudestaan ja laskettelin kohtuullisessa myötätuulessa päätyyn, käännyin ja liu'uttelin kuvitteelliseen maaliin jokaisen vedon tuntuessa aina edellistä helpommalta ja inhimillisemmältä.

Pakotin itseni tarraamaan puukaiteeseen ja nousemaan vedestä, vaikka kehoni olisi huutanut lisää. Joskus järjen on vain voitettava tunteet. Minullakin. Tuota hurmiota ei himmentänyt edes tieto siitä, että suoritustani ei hyväksyttäisi viralliseen Mammuttiuinnin kirjanpitoon, vaan se jäisi vain hämmentäväksi legendaksi legendojen joukkoon. Olkoon se kuitenkin myrskyvaroituksena ensi vuodelle...