keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

Kesäistä puuhastelua


Ennen seuraavaa Hiilto Adventure -tekstiä tarjoan kevyttä välipalaa. Eikös sitä hienommilla aterioillakin ole tapana nauttia joku suun puhdistaja ennen seuraavaa ruokalajia, jotta kaikki makunyanssit pääsevät oikeuksiinsa?

Hauskan ja erittäin helteisen päivän ratoksi oli tarjolla melontaa Kulkusen kanssa Bodomilla ja illalla Alpon järkkäilemä patjailutreeni Westendissä. Melonta kulki hyvin, joten Archipelagoa ei pidä odottaman kovin suurella kauhulla. Patjailu oli kovin hauskaa ja osallistujamäärä jopa yllättävä! Radan lähtö oli Toppelundin uimarannalla, josta lähdimme heti vesille kohti Varsasaarta. Patja kulki hyvin (Jysk 2,95), eikä ongelmia ollut muutenkaan. Rata meni noin suurinpiirtein sanottuna Tvijälpin yli ja Småholmin rantoja pitkin, jonka jälkeen rantauduimme Lyökkiniemeen. Siitä oli kevyttä korttelisuunnistusta maaliin.

Varsasaaren mökkeilijät olivat kovin ystävällisiä ja kannustivat merkillisiä uimapatjan ja kartan kanssa juoksevia (aikuisia) ihmisiä. Suurinta hupia oli kuitenkin rantautuminen Lyökkiniemen hienostoasuinalueelle ja juokseminen vettä valuen ja patjaa kantaen pitkin jalkakäytäviä ja kävelyteitä. Harmi ettei katsojia löytynyt, kun karautin heti erään tontin rajan jälkeen vattupuska kohisten viimeiseen rastimäkeen.

Kyllä nyt taas jaksaa köpötellä vähän sitä treilraningiakin...

keskiviikko 21. heinäkuuta 2010

Hiilto Adventure, osa I

Olen kärsinyt kaksi viikkoa Hiilto Adventuren jälkeisistä post-traumaattisista oireista, joihin kuuluvat muun muassa hetkittäiset, voimakkaat pyörrytyksen ja häpeän tunteet kisan väliaikoja tutkittaessa sekä syvät itsetutkiskelun kaudet ja eksistentiaaliset pohdiskelut tyyliin: "Onko minäni rakentunut levykompassin varaan vai olenko kuitenkin pohjimmiltani peukalokompassilla suunnistaja?" Lukemalla tämän syväluotaavan, moniosaisen proosan (josta tässä siis ensimmäinen osa), herkimmät pystyvät varmasti samaistumaan tilanteeseeni. Paatuneimmille se tarjoaa huvituksen hetkiä ja ylemmyyden tunnetta.

"Lähestyn nyt ovelasti takavasemmalta"

Näin alkoi ensimmäinen meilini Nuuksion Nuolelle. Emme siis seikkailuparini kanssa tunteneet toisiamme ennalta, ainoat ennakkotiedot olivat Nuolen osalta luettavissa Peräkylän Ponnistuksen kotisivuilta. Näiden tietojen pohjalta ei tarvinnut omata työkokemusta CIA:ssa tai NYPD:ssä, kun sai muodostettua riittävän henkilöprofiilin: Teini-iän nippanappa ohittanut nainen, melkolailla hurahtanut kestävyysurheiluun, tuskan ja väsymyksen raastaessa puree todennäköisimmin hammasta ja jatkaa - vaikka seuraavat 45 tuntia. Vastausmeili alkoikin lupaavasti : "Mielenkiintoinen kysymys - periaatteessa kiinnostaa", ja niinpä viikon säätämis- ja miettimisajan jälkeen ilmoitin joukkueemme kisaan.

"Varustehankintojen suhteen saat olla aika kekseliäs!"

Joopa, kaikenlaista urheiluryönäähän sitä on nurkkiin kertynyt, eikä loppua näy. Tätä kisaa varten piti hankkia uimapatja (Clas Ohlson, 6,95), pyörän sisäkumi ja pumppu, edellisiä versioita isompi juoksureppu (Ospray), rullalle käärittävä iso vesipussi sekä täydentää energiamömmövarastoa. Hiiltomiesten sivuille ilmestyi varsin yksityiskohtaista tietoa kisan kulusta, jonka vuoksi arvioimme pyöräilykengät kantavan repun olevan tarpeen, etenkin kun mukaan piti vielä mahduttaa juomapussi Pekka Poudan lupaillessa kisaviikonlopuksi yli +25 asteen hellettä. Nuoli tilasi netistä vesijuoksuhanskat, jolla packrafting-osuuden piti sujua nuolennopeudella. Aika suppeilla ja perusteluilla (niin aina...) hankinnoilla siis selvisimme.

"Eikös se packrafting ole sitä että..."

Etukäteen suurinta hupia tuotti packrafting, tuo ilmapatjapulikointi, joka on naamioitu aikuismaiseen ja hyväksyttävään asuun antamalla sille tehokkaalta ja urheilulliselta kuulostava nimi. Ensimmäisen harjoituksen kuvaus löytyy blogistani otsikolla "Joutilaalla jottain": Lausahdus on äitini käyttämä, eri yhteyksiin sopiva, sanonta, joka vaikkapa tamperelaisittain olisi muotoiltavissa lauseeksi "Jossei sulla ny torellakaan oo muuta hommaa".

Hellekelien jatkuessa kävin patjailemassa toistamiseenkin. Juoksin kotoa patja pienimpään juoksureppuun sullottuna Sorlammelle, puhalsin patjan (vain viiden minuutin koitos) ja uiskentelin lammen toiselle rannalle, josta jatkoin Pikku Sorlammelle. Tehtyäni kierroksen lammen ympäri juoksin Lajalammelle, mutta totesin sen etelärannan olevan niin ruovikkoinen, että jatkoin kipitystäni Hakjärvelle, josta rantauduin Nupurin puoleisessa päässä. Juoksennellessani kotiin vaatteet märkinä, uimapatja kainalossa, Karhuniityntien päässä olevien työmiesten ilmeet olivat jotakuinkin yhtä isoa kysymysmerkkiä. He olivat todistaneet myös lähtöni puolisentoista tuntia aikaisemmin, jolloin uimapatja oli siis vielä repun suojissa.

Näiden harjoitusten jälkeen kustomoin vielä uimapatjaani siten, että rikoin takaiskuventtiilin erittäin huolellisesti ja leikkasin erikseen puhallettavan "päätyynyn" pois. Patjan kantavuuden tai liukkauden suhteen en huomannut mitään ongelmaa.

"On se kumma miten kesä on kiireisempää kuin talvi"

Yhteisen melontatreenin sovittaminen kahden perheellisen naisen aikatauluihin on lähes mission impossible, mutta muutaman sähköpostiviestin ja vain yhden perumisen ja uudelleen säätämisen jälkeen tiemme kohtasivat Oittaan navetan välinevuokraamolla. Vaihdoimme pyöräilykamat melontaan sopiviksi ja astelimme paateille. Päivä oli jokseenkin tuulinen, ristiaallokko tuntui etenkin Bodomin keskellä, mutta saimme inkkarin kulkemaan jopa hämmästyttävän hyvin eteenpäin. Niinpä huitelimmekin 2.5 tuntia samaan syssyyn, kun kerran oli tullut lähdettyä. Samalla saimme myös hieman tutustuttua toisiimme, sillä tämä olisi ensimmäinen ja viimeinen tapaamisemme ennen kisaa.

"Päivitin siis spekuloinnin"

Kuten jo aiemmin kirjoitin, Hiiltomiesten saiteille valunut tieto ennen kisaa mahdollisti reitin etukäteissuunnittelemisen aika tarkkaan. Etukäteen arvelin systeemin toimivan näin (tummennetut osiot omaa spekulointia):

•prologi 17', 2km suunnistus palakartalla

•pyöräily 22', 6km pyöräillään "parkkiin"

•juoksu 13', 1,9km -> siitä melontaliivit päälle ja juoksu seuraavan lähtöön

•packrafting 19', 0,8km

•suunnistus 17', 2km edellisen maalista suunnistus melonnan lähtöön = "parkkiin", tämän jälkeen patjat ja liivit pois

•quest 12' melonnan parkista juoksu sillalle -> laskeutuminen

•pyöräily 50', 15km

•suunnistus 25', 2,5km

•pyöräily 48', 14km

•melonta 55', 6,4km palataan parkkiin, jossa melonnan lähtö ja maali

•pyöräily 20', 6km

Ja näin homma kulki myös todellisuudessa, lukuun ottamatta prologin suunnistusta, jossa ei ollut palakarttaa. Koska pidemmät pyöräilypätkät sijoittuivat radan loppuun, varustelistaan lisättiin myös pyöräilykengät, jotka kulkisivat alkumatkan repussa. Kisaa edeltävällä viikolla saiteille tuli myös tieto, että kisa etenisi suoraviivaisesti (ei legeinä), jolloin varsinaista varikkopistettä ei olisi. Melontapaikalle olisi mahdollista viedä juomaa tms., mutta kaikki sinne viedyt tavarat pitäisi kuljettaa sieltä melonnan jälkeen mukanaan pois. Onneksi säätilaksi luvattiin poutaa, jolloin esimerkiksi vaihtovaatetta ei tarvittaisi.

"Suunnistus on kyllä hanskassa"

Etukäteen arveltuna suunnistus olisi vahvuutemme, packrafting sujuisi todennäköisimmin joutuisasti, melonta olisi vähintäänkin haasteellista, pyöräilyt menisivät siinä sivussa.

Kaikenlaisia hypoteeseja sitä pieni ihminen pikku päässään kehitteleekin.

keskiviikko 14. heinäkuuta 2010

Miry & minä

Vain kahden turhan yrityksen jälkeen sain Miryn vihdoin postista ulos. Kyseessä on siis ns. suolistusteline pyörän ohjaustankoon asennettavaksi. Näin voi maksimoida kivun ja rääkkäämisen tunteen maastopyöräilyn aikana. Sopii käytettäväksi etenkin tangon yli lennettäessä.

torstai 8. heinäkuuta 2010

Mai neim is Tiukunen, aim ö treil ranö!

Asiat ovat nyt sillälailla, että kaiken body pumpin, circuitin, multisportin, packraftingin ja coastaleeringin jälkeen olen aivan viime aikoina ymmärtänyt sotkeutuneeni vielä trail runningiin. Ja mikäs siinä onkaan ollut sotkeutuessa, koska termi taipuu niinkin mahtavasti suomen kielelle: "Harrastan treil raningia", "pyöräilyn jälkeen lähden vielä pienelle treil raningille", "treil raningien osuus on aika suuri mun lenkeistäni" ja niin edelleen.

Ystäväni Jyväskylästä lähestyi minua parisen viikkoa sitten tekstiviestillä, jossa hän kertoi törmänneensä vallan mahdottoman hauskaan artikkeliin Kauneus ja terveys -lehden (8/2010) ilmaisnumerossa. Jo pelkästään luettuaan tämän "Hyppää tieltä!" -otsikoidun sivun mittaisen tietoiskun ystäväni - treil ranö hänkin - oli saanut niin valtavasti positiivista energiaa, että olivat treil ranö -miehensä kanssa nauraneet oikein kunnon selkäkeikkanaurut!

Ja kyllä, tätä "kesän kuuminta juoksutrendiä" oli onnistuttu kuvailemaan niinkin mystifioidus-humoristisesti, että kunnon naurut irtosivat suht helpostikin! Artikkelin kirkkaimpia helmiä olivat muun muassa:
  • "Millainen tossu? (- -) Kuraantuminen ei haittaa, sillä tossun voi huuhdella lenkin jälkeen."
  • "Juokse itsellesi sopivaa vauhtia."
  • "On jopa pieni ihme, ettei maastossa juokseminen ole Suomessa suositumpaa. Sen sijaan esimerkiksi Keski-Euroopassa järjestetään ahkerasti trail running -tapahtumia ja aiheen ympärille on perustettu omia lehtiäkin." Tähän on pakko heti kommentoida, että on jopa pieni ihme, ettei käyttämissäni maastoissa ole ketään kirjaamassa treil raning -suorituksiani eikä luultavimmin muidenkaan samaisia suorituksia tehdäkseen niistä luotettavaa tutkimusta!
  • "Jos et tunne maastoa entuudestaan, voit juosta saman polun edestakaisin. Polku näyttää ja tuntuu aivan erilaiselta, kun kohtaat esteet eri suunnasta."
Tuosta lähes kaiken kattavasta jutusta puuttui mielestäni yksi asia, jonka täten tähän jaan vinkiksi muillekin:

Jos treil raning kaikessa vaihtelevaisuudessaankin alkaa joskus puuduttaa (siis vaikka juoksisit jo kahtakin polkua edestakaisin), niin mieltä ja kehoa aktivoivaa lisuketta saa helposti ottamalla mukaansa lenkille yhden käden viikatteen. Lihashermotus ja kaikkien aistien vireystaso paranevat huomattavasti, kun näkökentän alalaidassa, rytmikkäästi juoksuaskeleen tahdissa, liikkuu auringon kanssa kilpaa sädehtivä käyrähkö terä.

Ja mainittakoon, että tämän harjoituksen konkreettiset tulokset näkyvät välittömästi - ainakin oman aamulenkkini jälkeen sen horsmaa, mesiangervoa, vattua ja nokkosta kasvavan polun varrella välillä Kellonummi - Karhusuo!

tiistai 6. heinäkuuta 2010

Latokaski PySu



"No emmää ny tiärä... tollanen pintanaarmu."

maanantai 5. heinäkuuta 2010

"Joutilaalla jottain"

Viikonlopun helteisten kisojen jälkeen tuumin, että pitäähän sitä ihmisellä olla jotain hauskaakin ajanvietteekseen alituisen metsärämpimisen ja rastin pummimisen sijaan. Niinpä palkatun lastenhoitajan saavuttua aamulla klo 9 hyppäsin pyörän satulaan tykötarpeet repussani ja ajoin Hynkänlammen rantaan askartelemaan uuden uimapatjani kanssa. Olin ollut rikkovinani patjan takaiskuventtiilin jo kotona, mutta kehnonpuoleiseksi oli veitsellä sorkkimiseni jäänyt, koska ilman saaminen patjaan oli todella kovan työn ja ajoittaisen pyörrytyksen takana. Vajaan vartin tunaroinnin jälkeen kyllästyin ja päätin patjan olevan riittävän täysi (pääosa täysin puhaltamatta), lukitsin pyörän reppuineen puuhun, piilotin kännyn ja avaimet kannon alle ja kipitin patja kainalossa jyrkkää kalliota alas rantaan (tässä kohtaa on mainostettava, että kylläpä on Inov8 Mudroc -tossuissani pitoa!).

Heitin patjan veteen ja mittailin katsellaani niin patjaa kuin ympäristöänikin. Pieni ääni - ei toistaiseksi kovin yleinen - naukui päässäni "lunatic, lunatic", mutta siitä piittaamatta kahlasin polviani myöten veteen ja hyppäsin patjani päälle. Ja kylläpä oli ihanaa! Minä, kylmyyttä ja kylmää vettä normaalielämässäni kammoava (avantouinnit, Mammuttimarssi jne. ovat sitten eri juttu) nautin sydämeni kyllyydestä touhusta kauhoessani avantouintihanskoillani lähes tyynen lammen pintaa rantautuen pienen lenkin jälkeen toiselle puolelle rahkasammalikkoon.

Pieni vilkaisu kaulassani roikkuvaan vedenpitävään (testing testing) karttapussiin ja kipitys Sultingsträskille. Mieli oli maailman murheista vapaa kun pulahdin patjani kanssa uudelle uinnille. Tulipa mieleeni, että joku nykytaitelija voisi maalata uuden, päivitetyn version Gallen-Kallelan Aino-triptyykistä: Tiukunen mulimassa uimapatjallaan metsälammen lumpeikossa suu hullun virneessä. Väinämöinen tosin uupui. Mutta modernisointiahan sekin olisi.

Rantautumiseen keksin olosuhteiden pakosta näppärän tyylin: En juurin hidastanut rantatöyrästä lähestyessäni, vaan kurotin käteni eteenpäin ja kiskoin itseni yhdellä vedolla patjoineen päivineen puoliksi kuiville. Rannat syvenevät näillä lammilla nopeasti (ts. heti), joten pohjan kautta on turha suunnitella jalkautuvansa. Juoksentelin vielä Lintulammelle, pulikoin hetken ja suuntasin sitten tuloreittiä pitkin takaisin, uinteineen päivineen. Näin siis.

Mieli paloi vielä Sorlammen suuntaan, mutta kello oli sitä mieltä, että kotiin olisi syytä palata jopa suhteellisen nopeasti ja suoraa tietä päästämään hoitajatyttö muihin rientoihin. Ilman saaminen patjasta pois oli tuskallisen hidasta ja päätös puukon ottamisesta mukaan ensi lauantain seikkailukisaan varmistui. Lopulta runttasin 2/3 -tyhjän patjan roikkumaan juoksureppuni kuminauhoihin ja hurjastelin kotiin (vain yksi jalkakosketus viimeisellä mutapolulla, jee!).

Tällä tyylillä voisin aloittaa muutkin elämäni aamut - ainakin syyskuuhun asti.

perjantai 2. heinäkuuta 2010

Toukokuu 2010: Peda Sport Experience, Vaajakoski


Suurin motiivi lähteä "oikeaan" seikkailukisaan oli hauskan puuhastelun löytäminen suunnistuksen ohelle - onhan metsissä rymytty jo kolmisenkymmentä vuotta kilpailumielessäkin. En siis laittanut hanttiin, kun Jattaa kertoi löytäneensä netistä Jyväskylässä järjestettävät kekkerit, joissa taivallettaisiin ihan kohtuu reilu matka eri tyyleillä. Ja mikä parasta, ei rullaluistimilla tai skikeillä...


Joukkueemme piti olla kolmihenkinen, johon Jatalla oli jo ehdokas valmiina: melontakyvykäs Ulla. Muistin Ullan jo aiemmista kertomuksista, joissa Santiago de Compostellat oli kävelty yksin kolmessa viikossa, täys-Pirkka hiihdetty "kylmiltään" vapaalla ja niin edelleen. Kandidaatti läpäisi siis kirkkaasti karsinnan, jossa kriteereinä kohtuullisen kunnon lisäksi oli varmuus siitä, että henkilö vikisee ja ruikuttaa voi vasta siiten, kun sattuu oikeasti ja kovaa. Ainoa epävarmuustekijä oli Ullan kolme viikkoinen "korkeanpaikan leiri" juuri ennen kisaa eli vaellusreissu Annapurnalle. Se kun olisi ollut oiva paikka kolata esimerkiksi ärhäkkä vatsatauti itselleen. Ulla kuitenkin kotiutui hyvissä sielun ja ruumiin voimissa, joten vapun jälkeen naputtelin osallistumismaksun sisään.


Ennakkospekulaatio oli suhteellisen hillittyä, koska käsityksemme seikkailukisoista oli vain huhupuheiden ja yksittäisten nettikirjoitusten varassa. Suurimman hymyn kasvoilleni ennen kisaa nosti oivallus siitä, että saan kiikuttaa kisan "varikolle" sen himoitsemani lootan eli muovilaatikon omia rojuja varten. Jatta ja Ulla panostivat kisaan omalta osaltaan hommaamalla lainaksi huipputason maastopyörät, itse kävin huollattamassa oman kekkulitason fillarini, jotta tässä kisassa olisi käytettävissä enemmänkin kuin kolme vaihdetta...


Siirryin Jyväskylään hyvissä ajoin edellisenä päivänä, koska kisakanslia aukeaisi jo klo 6.00 aamulla startin pamahtaessa klo 8. Hotellitason majoitus Kahelinin residenssissä ansaitsi tähtensä. Anne kokkaili grillissä ulkofileet tankoparsan ja hollandaise-kastikkeen kera, jotta meikäläiselläkin olisi mitä kuluttaa seuraavana päivänä. Kun perikunta oli saatu puolen yön aikaan rauhoittumaan unilleen ummistin minäkin silmäni muutamaksi tunniksi heräten viideltä aamulla pakkailemaan autoa ja valmistautumaan kisaan tämäyttämällä tuoreet kahvit koneeseen (antikofeinistille se on aika kova juttu). Puoli kuuden aikoihin lähdin ulos siirtääkseni pyöräni auton telineeseen. Laitoin avaimen pyöräni U-lukkoon ja kiersin. Ei kierry. Uusi yritys. Ei. Mitä hittoa? Väännän kevyesti, väännän painamalla avainta, rassaan avainta edestakaisin. Ei mitään. Lukko pysyy kiinni. Otin tähtäimeeni baarista palaavan (selvänoloisen) nuorukaisen ja pyysin kokeilemaan. Eipä onnistunut häneltäkään. Aloin tutkia avainta ja huomasin, että avaimen lieriömäisestä kärkiosasta on murtunut pala pois. Shit! Nuorukaisen paikallistuntemus ei yltänyt ympäri vuorokauden avoinna oleviin bensa-asemiin, ja niinpä päästin polon pälkähästä. Anne oli kuullut puheeni sisälle (mainittakoon, että avoimesta ikkunasta) ja ilmestyi ulko-ovelle tarjoamaan ratkaisua: Ota Jonesin huonompi maastopyörä. No, kiitos kyllä! Eikun pyörä tarakalle ja kohti Vaajakosken stadionia. Unenrippeet olivat tässä kohtaa kaikonneet lopullisesti!


Kisapaikalla kävin hoitamassa pakolliset jutut kansliassa ja palasin autolle odottamaan Ullaa ja Jattaa. Ilma alkoi olla jo linnunmaitoa eli lähennellä +20 astetta, joten pakkailin laatikkooni myös lyhythihaista ja useampia juomapulloja. Tiimin ollessa kasassa Jatta lähti kapteenien palaveriin ja minä ja Ulla tutkailimme reittikirjaa sekä karttoja. Homma näytti aika selkeältä ja suunnistukset helpoilta. Viereisen auton poikiin tutustuimme muutamaan otteeseen meisselintarpeessa - karttatelineissämme kun ei ollut pikalukituksia eikä meillä työkalupakkia autoissa. Puoli tuntia ennen lähtöä aloimme roudata kamaa katsomon varikkoalueelle, säädimme karttoja telineisiin, juomareppuja selkään ja niin edelleen.


Lähtöä varten ryhmityimme urheilukentälle ja lähtölaukauksen kajahtaessa käänsimme esiin "tuntemattoman" kartan eli ensimmäisen tehtävän, niin sanotun prologin. Kyseessä oli viipalekartta ja siinä sinällään helppo suunnistus aivan urheilukentän viereisessä maastossa. Jatta otti homman ohjaimiinsa, oma roolini oli olla se ulvahteleva ajokoira, joka päästettiin (kuvitteellisista) kahleistaan aina sata metriä ennen rastia hakemaan koodina ollut kirjain ja palaamaan tieto käpälissään muun joukkueen luokse. Työnjako oli toimiva ja sain päästettyä suurimman hösötyksen ulos jo heti alkuvaiheessa. Tästä tehtävästä selvisimme hyvissä asemissa noin kolmantena, mutta gps-seurannasta voi päätellä, että varikolla nutasimme senkin edestä. Älkää kysykö, että mitä... Pyörän satulaa nyt oli ainakin säädettävä ja käytettävä se seitsemän sekuntia vessassa. Esimerkiksi samaan aikaan varikolle tullut Team Heeki sai etumatkaa kilometrin verran meihin nähden. Huh.


Lähdimme laskettelemaan pyörillä kohti Kanavuorta, jossa edessä oli pyöräilyosuus teillä. rastin jälkeen tulimme kanoottipysäkille, jossa Ulla ehti vaihtaa tuoreet kuulumiset rastimiehen kanssa. Mittailtuamme sopivat melat kipitimme rantaan ja hyppäsimme kanootin kyytiin. Ulla meloi ainoana osaavana takana, Jatan ja minun sohiessa keskellä ja edessä. Saimme hyviä ohjeita puutteellisen (olemattoman) tekniikan parantamiseksi, mutta niistä huolimatta touhuun jäi edelleen erinäisiä puutteita. Ehkä siveinä tyttöinä häkellyimme "mela pystyssä" -ohjeesta sen verran että muut kaikuivat kuuroille korville... Muistelin jostain Retki-lehden jutusta lukeneeni, kuinka kanootti lipuu ääneti pitkin tyyntä joen pintaa ainoastaan linnun siiven läiskähdyksen rikkoessa hiljaisuuden. Meidän kanoottikuntamme kärkikaksikon tauoton melojen pauke kanootin kylkeen karkotti kaikki karhua pienemmät nisäkkäät rantapusikoista ja sai aikaan kollektiivista pakokauhua kaislikkojen pesivissä vesilinnuissa. Mutta yritys oli kova, ja kiitos Ullan, gps-viivamme kulki optimaalisesti rastilta toiselle! Noin tunnin kestäneen melonnan jälkeen rantauduimme ja kannoimme kanoottimme parkkiin sekä puhdistimme sen annetuilla sienillä, ehkä vähän turhankin tarkkaan ja aikaavievästi. Tämän jälkeen karautimme pyörillä muutaman rastin kautta takaisin varikolle. Seurannasta on hyvin nähtävissä, että oikealta radan kautta reitinvalintamme oli hitaampi kuin tuttu, vasemmalta kiertävä reitti. Tässä kohtaa Sportian tytöt pääsivät meistä ohi, mutta hämmästyttävää kyllä, nopsan varikkotoimintamme ansiosta saimme hyvän etumatkan.


Seuraavan pyörälenkin päässä oli tehtävärasti, jossa Jatta räiski lasertrappia olan takaa. Sakkoina osumattomuudesta oli punnerruksia, jotka sai jakaa kaikille jäsenille. Vaikka meille sakkoa kertyikin, niin silti tuollaiset nimelliset sakot ovat aika höpönpöpöä, kun tilalla voisi olla jotain hieman enemmänkin aikaa vievää, jolla olisi oikeasti merkitystä kisasijoitusta ratkottaessa. Toinen tehtävä rastilla oli solmun tekeminen mallin mukaan, jonka minä kävin esittämässä rastimiehelle. Tästä jatkoimme ilman pyöriä suunnistustehtävän parissa.


Työnjako oli samanlainen kuin aikaisemminkin eli ajokoira irtaantui sääntöjen salliman sadan metrin hajuraon päähän leimaamaan ja palasi hajuaistilla takaisin kartan luokse. Jatan pyöräilystä rasittuneet jalat kokivat taas odotetunlaisen ihmetoipumisen suunnistuksen aikana, eikä TCC:n kaltaisista kramppitouhuista ollut puhettakaan. Suunnistuksen aikana saimme mykäistyä selvän kaulan Sportiaan, "pampula" lähti kuin tykin suusta metsämaastoon tultaessa! Tämän rastin jälkeen palasimme taas päävarikolle tutuksi tulleesta suunnasta. Katupyöräilyosuudet olisivat voineet olla hieman "haastavampia" tai ainakin lähteä joka kerran eri suuntiin, nyt Vaajakoski Cityn liikenneympyrä ja alas laskeva tie alkoi olla vähän turhankin tuttu ja jopa kyllästyttävä.


Viimeisellä varikkopysähdyksellä otimme lisää nestettä mukaan viettäen touhuillessa muutenkin aikaa ihan reippaanlaisesti (yli viisi minuuttia) ja lähdimme jälleen laskettamaan kohti Kanavuorta. Jätimme pyörät niille varattuun vartioituun parkkiin vuoren juurelle ja lähdimme nousemaan huipulle jyrkkää luontopolkua pitkin. Yhden läpijuoksurastin ja sitä seuranneen polkutunaroinnin jälkeen oli vuorossa quest eli laskeutuminen kallioseinää pitkin. Sain itse kunnian suoriutua tästä ja se menikin ilman kummempia naatiskeluita takana tulevan Sportian huohottaessa niskaan. Alas tullessani muut joukkueen jäsenet eivät olleet vielä pyöräparkkiin saapuneet, joten aloin roudata pyöriä tienvarteen valmiiksi. Jatta ja Ulla pistivät juoksuksi nähtyään minut, joten pikapikaa hyppäsimme pyörien selkiin Jatan sihistessä :"Oon lukenut seuraavan välin muistiin, seuratkaa mua!" Hyvin oli Jatta lukenutkin, koska oivan, oikealta kiertävän alun ansiosta saimme taas etumatkaa Sportiaan nähden.


Edessä oli kisan (onneksi) ainoa teknisempi pyöräilyosuus, joka siis piti myös suunnistaa. Tämän pätkän kartta oli oman pyöräni telineessä, joka viimehetken teippivirittelyn ansiosta pysyi kasassa, mutta nousi aina tärinässä tai vastatuulessa pystyyn. Kun tähän lisätään tekninen tunarityyli yhdistettynä yltiövarovaisuuteen, voidaan todeta, että ei ihan ollut "mun juttu". Suunnistus oli vähän tökkivää, joskaan mitään varsinaista virhettä ei kuitenkaan saatu aikaiseksi. Jostain käsittämättömästä syystä myös kirjainkoodien muistiin merkitseminen käsittämättömässä paikassa vetskarillisessa perstaskussa olevaan paperiin samassa paikassa olevalla kynällä oli minun heiniäni. Kumma kyllä tämä tuli mieleen vasta jälkikäteen, sillä olisihan kisan aikana ollut mahdollisuus muuttaa tehtävänjakoa! Teknisen osuuden toisella rastilla takaamme alkoi kuulua kauheaa mäikäämistä, kun kannoillamme ollut Sportia lähestyi meitä hurmoksellisessa kilpailuhengessä. Meistä ei kuitenkaan ollut vastaanpyristelijöiksi pyörän satulasta mutaisilla ja kuoppaisilla pikkupoluilla (itse uskalsin tässä vaiheessa pyöräillä enää yhdellä vaihteella eliminoidakseni pyörän totaalisen toimimattomuustilan), joten ilman suurempia kiristyksiä annoimme heidän mennä menojaan välin pyöräilyrastien 2 - 3 jälkeen. Tosin seurannasta on nähtävissä, että olemme olleet useassa paikassa vain noin 100 metrin päässä toisistamme!


Tämän viimeisen legin kirjaimista piti muodostaa jotain järkevää ja ilmoittaa se lopussa rastimiehelle. Logiikkataiturimme Jatta ratkaisi "ylämäki flow" -arvoituksen jo reilusti ennen viimeistä rastia, joten pääsimme kahden viimeisen tehtävän kimppuun heti suorilta. Ensin piti sytyttää annettu paperinpala tuleen omilla tulentekovälineillä (pointtina liene oli tarkistaa, olivatko pakolliseksi määrätyt välineet mukana) ja toisena tehtävänä ampua puhallusputkella nuolia tauluun, kaksi per kilpailija. Ulla osui yhdellä, Jatta menetti molemmat ehkä millillä ja minä tuikkasin molemmat tauluun. Niinpä jouduimme juoksemaan yhden sakkokierroksen tartanilla, jonka päätteeksi totesimme kisan tulleen päätöspisteeseensä ajalla 6.08,30.


Yllättävän hyvävoimaisina ja odotetun hyväntuulisina keräilimme tavarat katsomosta ja lähdimme Jatan toivomuksesta heti syömään. "Tukka hyvin, kaikki hyvin" ei tällä kertaa ollut ihan kärkimottomme. Kaikki muu oli hyvin, paitsi tukka. Massut pastaa pullollaan köpsimme Vaajakosken uimahalliin, joka suht karusta ulkoasustaan huolimatta oli oikein viihtyisä kokemus. Lopuksi keräsimme pyörät autoihin ja (muka) jaoimme roinat lootasta oikeisiin osoitteisiin.


Ja mitä tästä kaikesta opimme:

  • Välineiden säätämiseen (kuten karttatelineet ja pyörät ylipäänsä) kannattaa varata aikaa reilusti ja jopa testata ne kertaalleen jo kotona.
  • Työnjakoa on syytä miettiä etukäteen, samoin muistiinpanovälineiden ja emitin sijoittelua.
  • Melontaa ja maastopyöräilyä voi yrittää harrastaa nollaa enemmän.
  • Suunnistustehtävissä kannattaa iskeä kipinät käpälissä ja saada siten vielä enemmän etua itselleen.
  • Valmiit juomakanisterit ja/tai -sekoitukset on hyvä olla valmiina varikolla, niin ei tarvitse etsiä hanoja tai lorotella kauheasti pullosta a pulloon b.
  • Never give up. Edessä oleva joukkue voi olla vain yhden kuusipuskan päässä täysin tavoitettavissa!

Kertaus on opintojen äiti, joten seuraavaa kertaa kiihkeästi odotellen!

Huhtikuu 2010: Team City Challenge Tampere

Tässä (äitiys)lomaillessani surffailin netissä ja törmäsin hauskalta kuulostavaan, kevyen luokan seikkailunomaiseen kisaan. Nopea soitto Jatalle ja tiimi oli kasassa, mitäpä näitä turhia pohdiskelemaan. Lähinnähän osallistumiset tämän tyyppisiin juttuihin ovat enemmän kiinni järjesteltävissä olevan vapaa-ajan määrästä kuin halusta ja motivaatiosta.


Kisahurmos lähti jyrkkään nousukiitoon jo ensi metreillä ja ennakkospekulaation määrä oli vaikuttava. Puhelin pirisi puolin ja toisin lähes mihin vuorokaudenaikaan tahansa ja soittofrekvenssi sen kun kasvoi, mitä lähempänä kisalauantai oli. Keskusteluissa useimmiten vatkatut aihealueet koskivat rastien sijaintia ("keskusta, Hervanta, Nekalan Kiipeilykeskus, Kauppi, Kalevan uintikeskus ja tuskin kauemmaksi länteen kuin Pispalaan"), rastien määrää ja suoritusjärjestystä sekä tärkeintä kaikista eli strategiaa. Strategian kulmakivet olivat seuraavat:


- tarkistetaan AINA, että kilpailukortti on repussa

- noudatetaan liikennesääntöjä

- Jatta ui ja sukeltaa, Tiuku ehkä hyppää vitosesta, jos on tarvis

- Tiuku kiipeilee Nekalassa


Strategiasta toteutui melko tarkkaan 50%:a, joten eipä tullut suotta mietittyä.


Huimia varusteita ja kamahifistelyä ei sinällään näin lyhyeen ja köykäiseen kisaan tarvita, mutta siitä huolimatta totesimme Smartin ja Berlingon olevan täytön suhteen lähellä maksimivetoisuutta. Smartiin kun piti mahduttaa ajajan ja kassin lisäksi polkupyörä; Berlingoon syöttötuoli, lastenvaunut, polkupyörä, kaksi lasta ja kuski, sekä muut peruspakaasit. Suuren maailman tyyliin lisättäköön tähän kuitenkin esimerkki Tiukusen varusteluettelosta:


  • asuksi TuKis-takki (WOL), trikoot (Noname), juoksusukat (WOL), windstopper-kerraston paita (Craft), lyhythihainen ikiklassikko eli valkoinen Reima-paita vuodelta 1982, katkaistu "buff" (Noname), lenkkarit Niken air zoom elite, windstopper-hanskat (Everest) ja alle juoksuhanskat (Adidas), waterproof mascara (Maybelline)
  • Juomareppu 2 l (Deuter)
  • 2 kpl myslipatukka (Alpen)
  • Pyörä Nishiki
  • Juomapullo (Squeeze, juomana tosin vain vettä)
  • 2 kpl Dexalin vuosikertageelejä (tarkkaa vuotta en uskaltanut tutkia), joita löytyi urheilukaapin sälälaatikosta
  • Samaisesta sälälaatikosta Ibumax-laatta
  • uikkarit ja lasit (Speedo)
  • vauvan harso pyyhkeeksi (Name it)
  • Kännykkä (Nokia)
  • ruutupaperia ja kynä (HB) teroitettuna molemmista päistä
  • Tampereen turistikartta vuodelta 1998, jota on täydennetty omakätisesti kaikenlaisella Tampere-aiheisella knoppitiedolla (kuten Kuru-laivan uppoamispäivämäärä, Hervannan vesitornin korkeus jne.)

Säätiedotuksia seurattiin koko viikko erityisellä huolellisuudella. Vielä keskiviikkona Hesari ja Pekka Pouta lupailivat Tampereelle reipasta vesisadetta ja muutamaa lämpöastetta. Tekstattuani tämän Jatalle sain ytimekkään vastauksen: "Meidän keli." Tarkemmin ajateltuna se olisi myös pitänyt paikkansa ja ollut meille enemmän etu kuin haitta suhteessa kanssakilpailijoihin. Onhan sitä märän ja kylmän sietoa harjoiteltu jo pelkästään suunnistuskisoissa rapiat 30 vuotta!


Kisapäivä valkeni kuitenkin aurinkoisena. Koulukadun kentällä alkoi olla jo kisafiilistä, kun porukkaa alkoi valua pyörineen paikalle ja musiikki pauhasi kajareista lähiasukkaiden aamuriemuksi. Fiilis kasvoi entisestään, kun kisamateriaalikassista löytyi t-paidat, joiden etumus oli yhteistyökumppaneiden logoja täynnä, ja etenkin, kun huomasimme paidan värien sopivan kiitettävästi kisalookiimme.


Lähtöä varten jokaisen joukkueen yksi jäsen siirtyi kaukalon sisälle keskiviivalle:


Lähtölaskennan edettyä nollaan joukkueiden edustajat syöksyivät etsimään maassa olevista kirjekuorista omansa ja sen löydettyään parinsa/joukkueensa luokse kokoamaan kuoresta löytyvistä pahvin paloista kirjainta. Palojen piti sopia täsmälleen toisiinsa, joten kirjainvaihtoehtoja oli tasan yksi. Adrenaliinitasot olivat tässä kohtaa sillä korkeudella, että palat putoilivat tärisevistä käsistä. Kummallakin. Homma meinasi mennä todella tyrimisen puolelle, kun mitään järkevää ei saatu aikaiseksi sitten millään. Joukkueita alkoi siirtyä pikkuhiljaa pyörille ja se tietysti lisäsi paniikkia entisestään. Loppujen lopuksi saimme muodostettu t-kirjaimen, joka oli siis ratkaisu tehtävään. Tuota tietoa vastaan saimme laminoidun kilpailukortin suorituspisteineen, joista kisan tässä vaiheessa piti suorittaa kolme pakollista ja haluttu määrä vapaaehtoisia. Tämän ensimmäisen ringin jälkeen oli siis tulossa vielä toinen setti ja rastien kokonaismäärän piti olla kisan loputtua 10. Nopea silmäily karttaan paljasti, että reitinvalinta oli aika helppo: Ensin Nekalaan kiipeilemään, sen jälkeen Pirkkahalli - Hervanta - Kaleva - Kauppi - Lapinniemi - Onkiniemi - kartanvaihto Koulukadun kentällä.


Jo ennen Ratinan siltaa huomasin, että huolimatta torstain pyörähuollosta, eturatas ei vaihtanut ollenkaan. Ennen huoltoa ei toiminut takaratas, mutta sentään ne kolme vaihdetta edestä. Että ihan mahtava huolto! (Seuraavalla viikolla vietyäni pyöräni samaan paikkaan asian johdosta, liikkeessä todettiin, että säädöille heillä ei ole takuuta, ainoastaan huollolle. Sehän onkin muuten näpsäkkää rahastusta: Kiristää summamutikassa jotain mutteria ja periä siitä parikymppiä. Ihan sama, tekeekö säätö pyörän paremmaksi vai lähes käyttökelvottomaksi. Pistäkää siis mieleen pieni pyöräliike kauppakeskus Sellon naapurissa - ja boikotoikaa loppuikänne!)


Kiipeilykeskuksen eteen kaarrettuamme syöksyimme sisään, heitimme kengät, kypärät ja reput kanveesiin ja eikun toimintaa! Ennakkospekulaatioossa oli itsestään selvää, että tehtävänä olisi yläköysikiipeily. Mutta ei. Sen sijaan pitikin boulderoida viisimetrisen tatin päälle - ilman kiipeilykenkiä. Boulderointikokemus oli molemmilla silkka nolla, joten taktiikkaamme noudattaen siirryin suorituspaikalle ilman sen suurempia palavereita ja pällistelyitä. Ja hyvinhän se sujui. Suurin yllätys keikkuessani ylimmällä jalkaotteella oli se, että tatin laella ei ollut minkään valtakunnan otetta, josta hilata loppuruhonsa turvaan. Ylhäällä odotti vielä järjestäjä tehtävänannon kanssa: "Tee köydestä "kasi" tuossa olevan mallin mukaan." Kasi oli valmiina noin sanan "mallin" kohdalla, ulkomuistista vedin siis. Alas menon otin nössösti tikkaita pitkin. Jatta oli sillä välin tutkinut karttoja ja hionut taktiikkaa entisestään. Syöksyimme pyörille ja lähdimme viilettämään kohti Pirkkahallia. Noin kilometrin päässä suustani alkoi lähes kontrolloimattomasti virrata erittäin rumia ja painokelvottomia sanoja. Asiapitoinen pointti oli se, että lähtiessämme Kiipeilykeskukselta aivottomassa tuhannen tohinassa olin jättänyt oman reppuni eteisen lattialle. Siis uparit ja älytöntä vauhtia takaisin. Ja siinähän reppu kameroineen lepäsi lattialla. Hämmästyttävää tässä oli se, että en ollut kompastunut siihen lähtiessämme...


Pirkkahallilla tarkempi päämäärä oli voimistelun yläsali. Porhalsimme pyörillä "voimistelu"-viittoja seuraten ja hot rod -messuilijoita väistellen erään hallin takaovelle. Kyseessä oli ilmiselvästi voimistelun alasali, jossa alakouluikäiset tyttöset venyttelivät sääret korvissa - siis lähestulkoon yhtä notkeina kuin minä! Puhdasoppiseen Amazing Race -tyyliin juoksentelimme salin reunoilla ja huutelimme "Missä on yläsali? Yläsali?!" Kukaan ei tiennyt. Kukaan ei tiennyt kyseisestä salista myöskään rappukäytävissä, eikä myöskään messuhallin laitamilla. Yritimme osoitella kisapaitojamme, josko joku olisi nähnyt vilauksen sellaisista, mutta ei. Asiakaspalveluhenkisen järjestysmiehen kommentti oli "En oo nähny. Ja miks olis pitäny?" Just just. Aikamme ravattuamme löysimme oikeat ylös menevät portaat ja näin myös oikean salin. Tehtävä oli helppo: Suoritettavalla radalla oli patjoja, puomi, nojapuut ja renkaat, joita pitkin piti liikkua koskettamatta lattiaan. Perheenäitikielellä siis temppurata. Nokka ei kauaa tuhissut ja lähdimme kohti Hervantaa. Salista poistumisreittinä oli rakennuksen katto, jota pitkin olisi ilmeisesti pitänyt tullakin, sillä katolle johtavien metallisten kierreportaiden juurella liehui AR-tyyliin mustakeltainen lippu. Noo, tekevälle sattuu.


Rumien sanojen määrä karttui mittavasti tällä välillä johtuen pääosin jalankulkuvalojen punaisesta aallosta. Saattaa myös olla, että aivan epähuomiossamme kilpailuhurmion sumentaessa näkömme, moraalimme ja kaikinpuolisen arvostelukykymme saatoimme ajaa punaisia päin tai oikoa viistosti ajokaistojen yli. Täyttä varmuutta tästä ei kuitenkaan ole - todistajien puuttuessa.


Loiva nousu Hallilan kautta Hervantaan söi reittä rotan lailla, mutta hyvävoimaisina otimme seuraavankin tehtävän vastaan. Meidän tuli pyörittää traktorin rengasta neljä kertaa lappeelta toiselle ja toistaa sama takaisinpäin. Jatta mainitsi jotain pohkeen kramppaamisoireesta, mutta homma oli sen verran nopeasti hoidettu, että pohkeista keskustelu jäi lyhyeen. Lähdimme rullaamaan Hervannan korkeakoulualueelta kohti Kalevan uintikeskusta, minä "etukakkosella" ja "takanelosella"...





Uimahallissa selvisi, että vain toinen suoritti tämän tehtävän, eikä siihen sisältynyt hyppäämistä korkealta. Valinta oli siis selvä: Suomen maan ehkä nopein vaatteiden riisuja tai ainakin pukeutuja, Jatta, hoitaisi homman kotiin. Tehtävänä oli sukeltaa syvässä hyppyaltaassa kolmen upoksissa olevan renkaan läpi (lisävaikeutena vielä riittävän voimakas vastavirta), sen jälkeen hakea neljän metrin syvyydestä kiekko ja lopuksi vielä sukeltaa pohjaan lukemaan lapulle kirjoitettu lause. Jatta hoiti sukeltamiset mainiosti nappiin nokkeluuttaan käyttäen, joten tuota pikaa olimme takaisin pukuhuoneessa. Saatuani kamerani koteloon ja lenkkarit jalkaan huomasin Jatan jo olevan täysissä pukeissa ja lähtövalmiina. Turhaan ei siis ole mainetta saatu pukemishommassa! Bonuspalkintona hyvästä suorituksestaan Jatta pääsi ajamaan märällä tukalla kohti seuraavaa, Kaupin, rastia.


Kaupin kohde sijaitsi jousiammuntaradalla ja piti sisällään värikuula-ammuntaa. Tästä olisi voinut saada jotain lystikästäkin aikaiseksi, mutta tehtävä oli käsittämättömästi helpotettu siten, että räiskiminen 4-5 kertaa per taulu oli riittävä määrä, osua ei tarvinnut. Tietysti aikuisjärjellä ajateltuna tämänkaltaisessa leikkimielisessä kisassa jokaisella on aikaa hauskuuttaa itseään ja yrittää todella osua, mutta minkäs teet, kun on saanut kisakiihkon päälle ja haluaa suoriutua mahdollisimman nopeasti? No, se oli todellista räiskimistä. Mahtoiko yksikään osua...


Seuraavana vuorossa ollut Lapinniemen rasti oli hauska. Tarkoituksena oli laskeutua kylpylän 30 metrisestä tornista köydellä sen ulkoseinää pitkin. Jatta päätti pitää breikkiä (ja viksuna tyttönä tiedusteli keskustassa olevien rastien sisältöä kanssakilpailijoilta), joten minä pääsin hauskuuttamaan itseäni. Ainoa kohta, missä hermo ei meinannut pitää, oli pitkähkö oman vuoron odottelu. Sain lähes istua käsieni päällä, jotta en olisi sännännyt riisumaan kiipeilyvaljaita jo laskeutuneiden kanssakilpailijoiden päältä, saati tuupannut aristelevia tyyppejä alas köyden varaan. "Roikota vaan pe*****tä niin hyvin se menee (ja ala nyt jo painua!!!)" oli ainoa mikä lipsahti! Voin siis olla itsestäni ylpeä. Spiderwomanina liu'uin alas ja säntäsimme taas matkaan - ja tarkistimme 10 metrin päässä kilpailukortin olemassaolon Jatan repusta. Tämä rituaali oli toistettu jo aikaisemmillakin rasteilla, jostain syystä...


Seuraava pyöräilyosuus kulki Rantaraittia kohti Näsinneulaa ja Onkiniemeä. Onkinimessä Jatta huomasi A4-kokoisia lisäopasteita, joita seuraamalla pääsimme rastille. Teemana oli fyysinen kikkailu. Kuva kertonee enemmän ja paremmin kuin sanat:



Tehtävänä oli saada kaksi kiipeämisessä apuvälineenä käytettävää kapulaa ylimmäisen parrun ylimmäisiin reikiin. Varmistaja ei saanut ojennella kapuloita tai auttaa millään muullakaan tavoin. Itse en voi tämän tyyppisellä ketteryydellä kehuskella, joten Jatta sai kunnian yrittää. Ensimmäinen kirosana kiipeäjältä pärähti siinä vaiheessa, kun ihka ensimmäinen kapula piti saada hyppysiin ylemmällä keikkuen. Jatta selvitti tehtävän kuitenkin kunniamaininnan arvoisesti, trikoiden pienellä repeämisellä ja sisäreisimustelmilla. Itse yritin varmistajana avittaa etenkin parrujen vaihdoskohdassa.




Tämän jälkeen seitsemän rastia oli plakkarissa ja hurautimme takaisin Koulukadulle saamaan lisärasteja. Vaihtopaikassa oli tarjolla myös jotain tankkausnaposteltavaa, mutta kellä on aikaa alkaa syömään näinkin lyhyessä kisassa? Ei meillä ainakaan, vaikka ruoka muuten ja muunlaisessa tilanteessa onkin mukava ja nautinnollinen asia.


Tässä vaiheessa kisaa tarjoiltiin vihdoin myös ensimmäinen vihjerasti. "Vuonna 1908 on rakennettu jotain ainoalaatuista". Epäilin haulitornia ja sallitun kännykkäinfon takana ollut MJ varmisti hetken päästä näin olevan. Tuo kohde ei kuitenkaan suunnitellullemme reitille osunut, vaan valitsimme Go-Go:n (Hämeenpuisto), kalamarkkinat Laukontorilla ja viimeiseksi lentopallotouhuilun Rosendahlin rannassa. GoGo oli helppo nakki jonkun uutuusnaruvempaimen varassa tehtävien yhdenjalankyykkyjen ja punnerrusten muodossa, tästä merkintä allekirjoittaneelle.


Laukontorilla etsiskelimme hetken oikeaa kojua pujotellen kyynerpäät edellä väkijoukon seassa, Jatta sai jopa aikaiseksi särkyvän lasin helinää. Markkinahumun keskeltä löysimme kuitenkin kohteemme ja siellä olevat hilpeät kisajärkkärit. Onnenpyörän pyöritys toi syötäväksi ehtaa ruotsalaista herkkua, hapansilakkaa peltipurkista. Epäilen, että jokainen pyöritys olisi tuonut saman lopputuloksen. Järjestäjät tunaroivat muovihaarukkansa kanssa siihen malliin, että tuli miltei taannoinen Jukolan/Tvåmilan vaihtopuomiräyhähdykseni mieleen (kartan osoittaja ei mielestäni liikahtanut sivuun riittävän nopeasti). Sieppasin sillin muovipöydältä omaan piikkiini ja eikun syömään. Vaikka en mitään sen kummempaa patrioottitaustaa omaakaan, niin on kyllä sanottava, että mämmit ja muut suomalaiskansalliset herkut ovat todella herkkuja tähän antiin verrattuna! Jos arvoisat lukijat haluavat kokeilla itse, niin samaan lopputulokseen pääsee hautomalla muutaman päivän silakkaa vesitilkassa huoneenlämmössä ja sitten lisäämällä siihen kolme ruokalusikallista merisuolaa. Ensimmäisen puraisun jälkeen tuli odotettu "haitarireaktio" eli miltei oksu, mutta vähän skarppaamalla sain kalasen nielaistua ja pääsimme kipittämään kohti viimeistä rastia.


Minä ja pallo olemme yksi maailmankaikkeuden huonoimmista yhdistelmistä, joten tämä viimeinen rastimme olisi parini heiniä. Jatan reidet osoittivat kramppaamisen oireita jo Satamakadun mäkeä juostessa, eikä laskeutuminen "Ruusikselle" kauheasti helpottanut asiaa. Väliin kävelemällä saimme jalat kuitenkin pysymään toimintakykyisinä rastille saakka. Tehtävänä oli saada lentopallosyöttö uppoamaan verkon toisella puolella olevaan ruutuun. Päättäväisenä tyttönä Jatta huuteli uponneiden syöttöjen määrää, vaikka muutama saattoi olla hieman "harmaalla alueella". Viimeisten pallojen kohdalla siirryin palauttamisen lisäksi nostamaan pallon syöttäjäsiskoni käsiin, jotta reidet saatiin pidettyä kuosissa paluumatkaa varten.


Hyvällä fiiliksellä nousimme Pyrsän testilenkin viimeistä mäkeä ylös kohti maalialuetta. Torvisoittokuntaa ei näkynyt eikä fanfaareja kuulunut, ja syykin selvisi iskettyämme kilpailukortin tiskiin: "Tupakkiaron Kilpasiskot...tulitte toiseksi." Sylkäisin suustani karvaan spontaanin kommentin: "Toiseksi?!!" En ehkä niinkään muita joukkueita aliarvioidakseni, vaan nähtyäni sieluni silmin voittajille tarkoitetun Ilveksen VIP-saunan katoavan ulottumattomiini - ainakin tänä kyseisenä viikonloppuna. Keräilimme siis varusteemme ja toteutimme vaihtoehto been.


Löysimme itsemme Koulukadun kentän rusty look & vintage -suihkutilojen sijaan Lapinniemen kylpylän höyrysaunasta ja poreammeesta. Pukukopeissa iltalookiin siirtyminen vei noin 6,5 minuuttia sisältäen laukkujen täydellisen purkamisen ja pakkaamisen. Nopeahko suoritus ei tietenkään ole ihme, kun puhutaan näinkin luonnonkauniista yksilöistä kuin me (joita koko päivän lietsottu nälkä ajoi vaatteisiin kuin nahkainen, solmupäinen härkäpiiska). Hoipertelimme koroillamme ravintola Sahaan ja kuola valuen avasimme tarjotut ruokalistat. Itse päädyin painonvartijoiden vaihtoehtoon: Alkupaloiksi voissa ja valkosipulissa lilluvat etanat juustokuorrutuksella, pääruoaksi ribbsit (300g) lohkoperunoilla, jälkkäriksi tuhti suklaakakun pala kermavaahdolla ja jäätelöllä. Näillä eväillä paino on turvassa kuin kivilinnassa, jota ympäröi krokotiileja vilisevä vallihauta ja muureilla vartioi satapäinen, haarniskoitu, hampaisiin saakka aseistautunut ritarijoukko. Ja se on hyvä.


Liekö järjestäjätoimikunnalla ollut vakooja vieruspöydässä, kun palkinnoksi sitten pläjähti pussillinen Dietmix-jauhetta ja sheikkeri? Jatan oli ihan pakko (suureen) ääneen ihmetellä, että millähän perusteella meille tuollaisia tuupattiin? Päätimme kuitenkin luottaa jatkossakin muuhun kuin jauhemaiseen ravintoon.


Jatan ja allekirjoittaneen multisport-ura saanee jatkoa (tai oikeastaan alkunsa) Jyväskylän Pedasportissa, jossa olemme luvanneet juoda enemmän kuin kolme kulausta vettä ja syödä enemmän kuin kaksi myslipatukkaa kisan aikana. Just in case.


Mutta ny, s'om moro!