Kulkunen oli passitettu Kopparnäsin rantaan jo edelllisenä iltana, koska unista kollia ei lukkojen takaa saisi hereille millään ilveellä. Annoin kuitenkin vartin armonaikaa parkkiin saapumiseni jälkeen ja vasta kun Jaani(kin) karautti paikalle, menin heiluttelemaan teltan keppejä. Pääsimmekin aika nopeasti tositoimiin: hakemaan materiaaleja, kantamaan kajakkia (ja niitä pitkiä meloja, se parhaiten nauraa...) ja virittelemään muita varustuksia. Homma oli ihan peruskauraa, mitä nyt Kulkunen rakenteli karttatelineen jostain muovinpalasta ja nippusiteistä, koska hänen herkkä hipiänsä ei kestä ostettavia perustelineitä. Kiirehän tietysti tuli, mutta niin vain sai armas parini kengännauhansa solmittua ja suoritettua koivennostonsa jopa muutama sekunti ennen lähtömerkkiä. Alankohan jo tottua tähän?
Ensimmäinen legi oli lyhyt suunnistus, joka meni hieman kankeilla koivilla ihan ok. Seuraavaksi otettiin esille suosikkini uimapatja ja suunnattiin coastaleering/packrafting -osuudelle merelle. Unohdimme innostuksissamme kypärät vaihtopaikalle, joten ne oli palattava vielä hakemaan ihan reilun matkan päästä. Sää ei ollut varsinaisesti huono, mutta vesilajeja ajatellen merenkäynti oli melkoista. Aallot löivät paikkapaikoin korkeina ja tuuli oli luonnollisesti navakkaa. Etenemistä avitti kuitenkin muutamat treenit, kuten myös viime APA:n kokemus patjan puhkaisemisesta nastarilla, hyvä patja ja aqua glovesit (kukaan itseään kunnioittava ei voi puhua vesihanskoista tai käsiräpylöistä, sehän on selvää). On kuitenkin sanottava, että patjailua sai ihan koko rahalla. Etenkin toiseksi viimeisellä välillä sain kauhoa vasurilla koirakroolia ihan todenteolla, jotta en olisi ajautunut saarten välistä ns. väljemmille vesille.
Viimeisellä patjailurastilla mäen päällä päästimme patjoista hieman ilmaa pois (eläköön rikotut takaiskuventtiilit!) ja Kulkunen otti ne herrasmiesmäisesti kantaakseen. Matka maaliin vei jostain kallioiden päältä ja kieloviidakosta, mutta kaiketi ihan kohtuu suoraviivaisesti.
Vaihdossa tuuppasin kuivan paidan ja takin päälleni sekä hörppäsin hieman juotavaa. Nälkä ei mahassa kurninut riittävän aamiaisen ansiosta, joten kerrytin tämänkin kisan osalta vuosikertageelivarastojani. Siitäpä sitten kannoimme paatin vesille ja lähdimme kokeilemaan miltä rapiat 15 m/sekunnissa puhaltava tuuli tuntuu livenä. Vitsailimme Kulkusen kanssa suoritetuista merimelontakursseistamme (= 0) vaahtopäissä kauhoessamme. Rakas sininen kaksikkomme osoitti jälleen luotettavuutensa ja vei meidät suoraan rastilta rastille, ja vaikka eteneminen oli paikka paikoin hieman raskaanpuoleista, täytyy sanoa, että kokemus oli hauska! Enpä olisi tätäkään uskonut koskaan lausuvani, mutta tällä kertaa meille olisi ollut perin edullista, että melontaa - tai vesilajeja ylipäätään - olisi ollut tuplasti enemmän.
 |
| Vaihtoalueen saumatonta yhteistyötä |
Vaihdossa otin märän takin ja hanskat pois ja lähdimme testaamaan toista kertaa Kulkusen uusinta Pelle Peloton -viritystä eli Tiukusen vetolaitetta. Tämä kyseinen laite oli rakenneltu aurausputkesta, urheiluteipistä, sähköjohdosta kaivetusta rautalangasta sekä Kulkusen vanhoista kalsareista revitystä kuminauhasta. No ei nyt ihan... Viimeksi mainittu oli kuitenkin Etolasta ihan vartavasten hankittua vahvaa kuminauhaa. Olimme harjoitelleet Tiukus-vetoa edellisiltana noin kilometrin verran, joten homma oli vankalla pohjalla. Niinpä tiellä minä sain lepäillä vedossa hampaat kylmästä kalisten ja Kulkunen sai polkea omien sanojensa mukaan "koko ajan pienillä hapoilla". Epätasaisella irrottauduin vedosta (yksi pyöräturmassa reisiluunsa katkaissut pyörätuolipotilas perheessämme riittää toistaiseksi), enkä yrityksistäni huolimatta saanut ammuttua Kulkusta koukulla takalistoon.
Quest numero yksi oli hiekkakuopalla olevalla lammella. Tehtävänä oli löytää kolme rastia veden alta. Seurasin Kulkusen esimerkkiä ja otin pyöräilykengät pois jalasta, mikä ei kylläkään ollut kovinkaan viisasta juoksua ajatellen. Haimme rastit hieman kummallisessa järjestyksessä lisäten juoksumatkaamme ja lisäksi jouduimme etsimään hetken kauimmaisena sijainnutta kohdetta, mutta suurempaa tötöilyä onnistuimme vielä välttämään. Se nimittäin odotti vuoroaan seuraavalla questilla.
Meille haasteellisen luetunymmärtämistehtävän jälkeen saimme fillarit liikkeelle kohti enduropätkää. Hieman epäselväksi kuitenkin jäi, oliko rasti krepatulla pätkällä ja jos oli, niin missä kohtaa (ts. oliko rasti piilossa). Tämän vuoksi Kulkunen palasi viitoitetun pätkän alkuun vielä tarkistamaan tilannetta. Ei rastia, joten päästelimme kivaa pikkupolkua eteenpäin, kunnes huomasimme kreppien loppuneen jokunen hetki aikaisemmin. Ajoimme takaisin ihmettelemään. Päätimme tehdä taas täyskäännöksen ja ajaa polkua reilusti edellistä edemmäksi. Toteutimme suunnitelman ja Kulkunen kolasi vielä jotain mäkeä. Vaan ei krepin kreppiä... Kun jälleen palasimme takaisin viimeiselle merkille, siellä laidunsivat niin Roiniset kuin Tepi teamkin, lisäksi paikalle porhalsivat kaksikko Kettunen & Putkuri. Hetken keskustelun jälkeen Putkuri avasi puhelinyhteyden kilpailun johtoon ja sai sävelet kääntyä krepeiltä 90 astetta kallioille ja jatkaa sieltä vainulla jonkinmoista polkua rastille. Näin teimme ja rasti löytyi. Kreppeihin oli siis iskenyt aamulla kaksijalkainen nisäkäs, jonka kannattaisi niin sanotusti hankkia itselleen elämä...
Sitten etenimme eri tyyleillä pyöräilyosuuden loppuun. Jonkinlaista luetunymmärtämisharjoitusta kannattaisi tehdä, sillä reittikirja olisi tarjonnut aiheeseen joitakin vinkkejä: kas Nishiki-polo kun ei ole parhaimmillaan olalla, mäenrinteen kattavassa, sammaloituneessa kivikossa. Muuten pyöräni toimi ihan hyvin (huolimatta vääntyneestä takavanteesta, löysistä ketjuista, vaihtosuosituksen saaneesta takapakasta, toimimattomasta etujoustosta ja noin puolen millin vahvuisista etujarrupaloista). Pääsimme siis suosiolla kisan viimeiseen osuuteen eli suunnistukseen, joka ei tarjonnut yllätyksiä miltään osin. Maalia kohti juostessamme luin vielä vauhdissa reittikirjaa ja opastin Kulkusta leimaamaan myös sen paljon puhutun "viitoituksen päässä olevan rastin". Leimojentarkistuksessa saimme iloksemme kuulla kaiken olevan kunnossa, joten pääsimme juhlistamaan hopiaa parilla käristemakkaralla ja Snickerseillä. Toivottavasti lahna ja pässi malttavat pitää päänsä piilossa vielä syyskuun kisassakin.
Kiitokset siis erinomaisesta kisasta järjestäjille, Vaanon Krisselle kuvista ja rogaining.fi -miehille oma-aloitteisesta, sydäntä lämmittävästä ja herrasmiesmäisestä avusta paatin nostossa:)
