Archipelago Adventure 2010 ─ mättöä ja taktikointia

Tiimimme Tiukunen & Kulkunen starttasi kisaan tuona kauniina elokuisena aamuna maltillisesti ryhmän hänniltä. Varsinaista prologia ei tässä kisassa ollut, tosin sellaiseksi voisi laskea perinteisen parin tunnin varusteiden säätämisen ennen kisaa. Tuosta esille nostettakoon esimerkiksi päätös ajaa lähes kaikki pyöräilyt alan kengillä ja heittää nastarit reppuun; jättää pieni patjapumppu autolle; viritellä pakolliset varusteet (vesitiiviisti pakattu känny, 1m urheiluteippiä ja yksi ensiside) mahdollisimman pieneen ja melontaliivin etutaskuun menevään muotoon sekä ihmetellä Kulkusen "isoa hätää" viimeiset 27 minuuttia ennen lähtöä. Syke nousikin hyvin lähelle varsinaisia kilpailulukemia, kun Kulkunen päätti hoitaa tuon viimeksi mainitun pois päiväjärjestyksestä noin kaksi minuuttia ennen yhteislähtöä. Mutta ei oltu ensimmäistä kertaa pappia kyydissä ─ aikaa jäi silti tähteeksi noin 30 sekuntia!

Oma dieselini ei kovin kummoisiin kierroksiin yltynyt tuolla ensimmäisellä pyöräilyosuudella. Kulkunen oli tuupannut viime hetkellä neljä baria renkaisiin ja alun pieni hiekkatien pätkä menikin nuppi tutisten ja pyörä rämisten hieman eri malliin kuin normaalisti (en siis olekaan ennen moisilla rengaspaineilla polkenut). Kun jossain kympin kohdalla aloin hamuta juomapulloa pyörästä, kourasin pari kertaa tyhjää. Poissa oli. Ällistelin tilannetta hetken, mutta puute ei aiheuttanut suurta paniikkia, koska selässä olevassa juomapussissa oli litran verran nestettä. Pullo oli siis tipahtanut heti ensimmäisten satojen metrien aikana tielle, josta järjestäjät olivat huomaavaisesti poimineet sen (tai oikeastaan ne, en ollut siis ainoa) hoteisiinsa.

Parin kympin väännön jälkeen tulimme ensimmäiselle pysäkille, josta lähdimme kenkien vaihdon jälkeen coastaleering/"parkour" -osuudelle Porkkalan niemen upeille rantakallioille. Jalat eivät olleet varsinaisen tuoreet ja oma menoni oli kuin vanhan koiran kankeakoipista köpöttelyä. Rastit löytyivät suht joutuisaan, huolimatta rastiympyröinä olleista laajahkoista soikioista. Pulimaankin pääsi jo lähes rinnuksiaan myöten, kun yksi rasti oli viety pieneen saareen. Kulkunen otti koko rahalla ja puli kaulaansa myöten ─ tosin ei tarkoituksella. Nastarit olivat hyvä valinta kallioille ja etenkin liukkaille ja leväisille rantakiville. Vaihdossa survoin jo repussa muussaantuneen banaanin kitusiini ja yritin kiristellä jo lähtövalmiina korskuvan Kulkusen (tunnetaan myös Oittaan Orhina) suitsia.

Tälle välille kenkiä ei suotta vaihdettu: TA2-rastille siirtymä oli vain vajaa viisi kilometriä. Perillä meitä odotti quest ja packrafting rasteilla 7─9. Questina ei tällä kertaa ollut (onneksi) lautanrakentamista tai hiekan siirtämistä, vaan yhden rastin hakeminen soutuveneellä. Questin kartta oli veneessä kiinni ja Kulkunen katsoi rastin olevan sama kuin ison karttamme ysi. Ja mitäs järkeä siinä sitten olisi, ja sitä paitsi rastithan pitäisi kiertää numerojärjestyksessä? Hetken zoomailun jälkeen totesimme quest-rastin olevan kauemmalla saarella kuin varsinaiset patjailurastit ja purtemme lähti kokka kohisten vesille. Kulkusen paahtaessa airoissa minä huutelin törmäysvaaroista ja puhalsin patjojamme täyteen. Oma täyttyikin kokolailla ihanneajassa (1.50), mutta, huolimatta pikaisesta takaiskuventtiilin sorkkimisesta, Kulkusen patjan kanssa meinasi olla ongelmia.

Patjat siis viimeisteltiin rannassa ja hypättiin aalloille. Omani kulki normaalisti eli ihan mukavaa vauhtia, etenkin kun olin laittanut avantouintihanskat käsiini, Kulkusella oli ehkä pieniä ongelmia. Ensimmäiseltä rastilta lähdettyämme asettauduin ehkä hieman huolimattomasti patjalle ja korjasin tasapainoani liian hätäisellä jalan liikkeellä sillä seurauksella, että nastarin nasta osui patjaan. "Psssssshhhhhh" ja patja olikin sitten sillä selvä. Runttasin lähes tyhjän raadon kaksinkerroin kainaloitteni alle ja lähdin uimaan eteenpäin yrittäen käyttää kaikki luodot ja matalammat, kahlattavat kohdat hyväkseni. Viimeiselle patjailurastille mennessämme vaihdoimme osia siten, että minä olin patjalla ja Kulkunen roikkui hinauksessa. Luulen kyllä, että hinaustyyli on kaikista vaihtoehdoista se hitain, eteneminen oli järkyttävän verkkaista.

Rantaan kömpimisen jälkeen otimme nopean varikon kengänvaihtoineen ja suuntasimme yhden läpiajorastin kautta kohti TA3-rastia, joka oli myös melonnan alku ja loppu. Dieselini oli "jo" pikkuhiljaa käynnistynyt ja pyöräilimmekin (minulle) ihan kiitettävää vauhtia. Alkumatkasta ohi suhati tosin toinen sekapari, jonka naispuolisko oli hinauksessa. Kulkunen katsoi menoa silmät kiiluen.

Melonnan lähdössä sininen kajakkikaksikkomme odotteli jo peräsin tanassa ja lähtövalmiina kohti uusia seikkailuja. Radan seurusteluosuus saattoi siis alkaa. Kajakki kulki mukavasti ja sanoinkin sen valinnan olleen Kulkusen elämän yksi parhaimmista päätöksistä. Matkalla ensimmäiselle melontarastille kävimme myös valaisevan keskustelun loppuradan taktikoinnista suhteessa ihanne- ja maksimiaikaan. Käsityksemme edellä mainituista ajoista olivat hieman erilaiset: aikojen vaihteluväli oli 1,5 tuntia. Harmittelin jo, etten kysellyt asiasta ohittamaltamme miesparilta, mutta sainkin varsinaisen älynväläyksen ─ kaivoin reittikirjan melontaliivini etutaskusta! Kulkunen oli ollut aikojen suhteen oikeassa, maali pitäisi siis saavuttaa viimeistään klo 16.30, jonka jälkeen virhepisteet alkaisivat juosta kuin Usain Bolt. Taktinen ratkaisu olisi leivottava heti toisen välin alkupuolella, jättääkö siis kauimmainen melontarasti käymättä ja kurvata suoraan rastille 13. Kas siinäpä pulma. Päätimme käydä kaikki melonnan rastit, mikä osoittautui myöhemmin virheeksi, tosin erittäin pienellä marginaalilla suhteessa koko kilpailun kestoon. Kajakin kulku oli ihan kohtuullista (ohitimme muutaman miesparin), vaikka Kulkunen julisti myötätuuleen meloessaan, että hän on tukehtumassa tukkaansa. Tyly vastakommenttini oli: "Nyt ei kuule aleta laittaa tukkaa". Jonkinasteisesta väsymyksestä kertovat myös ne puolipakolliset melavitsit...

Melonta oli totta vie pitkä, etenkin kun sitä ei normaalisti juurikaan harrasta. Onneksi kajakista pääsi muutamien askeleiden päästä pyörän selkään, juoksutouhu olisi ollut jäykistyneille polvilleni todellista tuskaa. Ajoimme Långvikiin ja totesimme aikaa olevan jäljellä vajaan vartin kolmen uintirastin suorittamiseen... Nopea kuoriutuminen repuista, kengistä ja kypäristä, ja juoksu laiturille. Minä polskautin suorilta vesille (patjaa kun ei enää ollut), Kulkunen jäi laiturille puhkimaan patjaansa. Odottelin Kulkusta uinnin ykkösrastilla ja totesimme, että on pakko lähteä heti takaisin, jotta sakkoa ei ala kertyä. Tilanne söi naista ja miestä rotan lailla: rastit näkyvissä ja suht lähellä, mutta niille ei voi enää mennä. Aika menikin tiukille, loppuleimaus lävähti ajassa 6.29.09.

Kisa oli meiltä kokonaisuudessaan onnistunut. Vaihtopisteissä olimme nopeita toisiamme tarvittaessa avittaen ja matkalla ei juuri tullut suunnistusvirheitä. Kulkusen himoitsema hinaaminen pyöräilyssä olisi ollut hyvä valinta etenkin nyt, kun pyöräily kulki kokonaan teillä, mutta sitä olisi todellakin pitänyt harjoitella etukäteen. Päivä ei kulun suhteen ollut mikään helmi minulle, terveen ja flunssaisen rajamailla pyöriskely muutaman kisaa edeltävän päivän ajan vaikutti ilmeisesti jonkin verran. Onneksi kuitenkin tuurilla ja ahkeralla lääkitsemisellä sain suuremman taudin pidetyksi poissa. Varusteet olivat ok, vesijuoksuhanskat lisäisivät vauhtia patjailuissa, joten ne on hankittava tulevia koitoksia varten. Energiatuotteet riittivät (Kulkunen veti sämpylöillä ja geeleillä, minä parilla energia- ja pähkinäpatukalla), nestettä jäi taas yli. Positiivisinta oli kuitenkin se, että fiilis oli todella hyvä koko reissun ajan ja homma toimi kitkattomasti. Joutuukohan sitä hinausta siis vielä joskus treenaamaan?

Pulipuli...

Kaikenlaista hupia oli tarjolla Alpon järkkäämissä uimapatjailutreeneissä Meikossa.

Matkalla ekalle rastille letka juoksi maa-ampiaispesästä (omalle sinipatjatiimilleni yhteensä viisi osumaa). Rasti oli syvällä bunkkerin kätköissä, tuli ihan rauniokoira-ajat mieleen. Tokalla välillä parin patja osui kuivaan oksaan ja paukahti, joten eikun kipinkapin lähdön kautta ja uusi patja pakasta. Onneksi oli se pumppukin tullut raahattua lähtöön. Pumppasin samalla hieman lisää omaankin patjaani.

Kun sitten kakkosta kohti mennessämme loiskautimme veteen niemen kärjestä, huomasin, että patjani pitää kovin omituista pihinää... Nopea tilannekatsaus kertoi sen, että tiimimme molemmat patjat vuotivat. Ilmeisesti auto ei sovellu patjojen (ei uusien eikä vanhojen) säilytykseen, ainakaan ulkolämpötilan ollessa viikosta toiseen hellelukemissa. Jos tilanteesta hakee positiivisia puolia, niin 2/3 tyhjenneen patjan kanssa on kyllä helpompi juosta. Onneksi väli 3 - 4 oli hyvin juoksupainotteinen. Jotta kohtalomme olisi sinetöity, parini puhkoi patjansa totaalisesti veden alla oleviin keppeihin Långträskiin mulskahduksen yhteydessä.

Loppurata mentiin kuivanmaan reitinvalintoja käyttäen - minä 2 cm:n patjalla meloen vesi selän päällä, parini täysin uiden. Ja sitten tietysti ledini sanoi sopimuksen irti muistaakseni hieman ennen seiskaa: hieman välkyntää ja täysi pimeys.

Väänsimme ns. lyhyen radan loppuun (=oiko kasilta maaliin) olosuhteisiin nähden hyvillä fiiliksillä ja pääsimme Alpon väsäämän nuotion ääreen lämmittelemään ja nauttimaan antimista. Nuotion loimussa kyseltiin myös halukkuutta "hieman pidempään" uimapatjailuun. Ehdotusta seurasi täysi, odottava hiljaisuus. "Niin, sellanen joku 20 tuntia". Jep.

gubbemila 2010

Hillitöntä gloriaa...

(lisää Antin kuvia )

Patjailut polskittu

Kirjava määrä reitinvalintoja ja -toteutuksia, paljon iloisia ilmeitä, hullu potkupyöräilijä, hajonneita kelluntavirityksiä, jopa yhdet narubikinit... Ensi viikolla uudestaan Meikossa!

Muutama kuva lisää.

Packrafting-rastit paikoillaan

Ukkosmyrsky osui onneksi yön pimeille tunneille, aamu siis valkeni luvatun puolipilvisenä ja lämpimänä.

Tässä esimakua illan kekkereistä!

Hiilto Adventure: Osa II, Aivotontaaa menoaaa

"Hyvää matkaa!" tai jotain sellaista toivotettiin lähtölaukauksen asemasta. Matka alkoikin hyvin. Prologi oli helppo, muutaman rastin suunnistus, jossa kävimme laskettelurinteen päällä. Alhaalla hyppäsimme pyörien selkään ja lähdimme matkaan. Tässä aivottomuus näyttäytyi asteikolla 1 - 10 vasta noin kolmosen verran. Olin mielestäni katsonut, että heinikon läpi ei mene polkua ja näin kiersimme huoltorakennusten välistä tietä pitkin. No, totta kai se polkukin olisi ollut. Paikalla ollut 73-vuotias fanimme rypisteli otsaansa huolestuneena.

Edessä oli pari pyöräilyrastia ennen melontavarikkoa, josta siis olisi kipaisu packrafting-osuudelle. Matkalla ekalle rastille Nuoli huomasi, että pumppu oli tipahtanut. Emme palanneet haeskelemaan, vaan jatkoimme matkaa. Minulla pumppu oli teipattu pyörään kiinni, joten yhden pumpun katoamisen johdosta ei ollut odotettavissa suurempaa katastrofia. Saavuttuamme kaupunkialueelle aivottomuuskäyräni nousi huomattaviin lukemiin: Kiitettävä, jopa lähellä erinomaista eli 9.5. Jostain syystä olin ymmärtävinäni, että polkisimme suoraan melontavarikolle. Ihmettelin, että minkähän takia olin piirtänyt rastiväliviivan kulkemaan "kulmikkaasti" eli koukaten urheilukentän luoteispuolen kautta. Hösötys nosti rumaa päätään, koska olimme menossa muka hieman väärään suuntaan - olisihan Kirjasniemeen ollut suorempikin reitti! Looginen selitys koko asialle oli se, että viiva oli piirretty kulkemaan rastin kautta... Tämä asia valkeni minulle hieman ennen melontavarikkoa, joten teimme kiroilun säestämät uparit ja poljimme täyttä vauhtia rastille lahden toiselle puolelle.

Varikolla hylkäsimme pyörät ja täytimme patjat fanin pyöriessä ja höpöttäessä täysissä kilpailufiiliksissä ympärillä. Yritin koota ajatuksia järkevään muotoon juostessamme kohti packraftingin lähtöä, mutta ilmeisen heikoksi tuo yritys jäi. Aivottomuuspisteet nousivat taas lähelle kiitettävää (9-), kun aloin pällistellä, että mistä Apianlahden ylittävät kävelysillat menevät. Tässä vaiheessa olimme luonnollisesti jo juosseet niiden ohi. Älyttömän pörräyksen jälkeen pääsimme oikealle uralle (ohitimme kävellen liikkeellä olevan fanin...), mutta aivottomuuskäyrä ei kääntynyt laskuun vaan nousi maksimiin. Vastoin ennakkokäsityksiä asiasta, pulahdimme vahingossa patjoille jälkimmäisen packrafting-rastin luota, emme suinkaan ensimmäisen, kuten maalaisjärki (ja Nuoli) ehdotteli. Tämän vuoksi 800 metrin patjailun sijaan molskimme 1,6 km. Onneksi Nuolen perhosveto oli kohillaan ja pääsin takaisin tullessa hinaukseen. Tästä huolimatta teimme naisten sarjan toiseksi parhaan patjailuajan yksittäisellä välillä... Aivottomuuspisteet tällä pätkällä maksimissa eli täysi kymppi. Fani viittilöi rannassa sopivaa rantautumispaikkaa, piti jo vähän äristä.

Patjailusta juoksimme kävelysillalle questiin, joka käsitti kasilla laskeutumisen ja pudottautumisen veteen, josta oli lyhyt uinti rantaan. Ensimmäiset valjaat olivat minulle liian isot (ts. kiristysmahdollisuutta ei ollut tarpeeksi), joten jouduin vaihtamaan ne toisiin. Laskeutuminen meni ihan livakasti, uintia haittasi hieman selässä oleva reppu (aivottomuuspisteitä 2).

Questin jälkeen oli helppo sprinttisuunnistus pienellä maastopläntillä matkalla Kirjasniemeen. Ei kummempaa kerrottavaa.

Tämän jälkeen lähdimme pisimmälle pyöräilyosuudelle pohjoiseen, jonka kuitenkin katkaisisi lyhyt ja yllättävänkin vaativa suunnistus. Pyöräiltävät polut olivat väliin kapeampia ja hankalampia kuin alussa ja korkeuserotkin paikka paikoin riittäviä. Myös angervo-nokkonen-horsma-heinä-yhdistelmää oli jopa yli oman tarpeen. Näistä seikoista huolimatta ehdottelin Nuolelle hiekkatieltä poikkeavaa reitinvalintaa, tosin naamioin ehdotuksen "sä saat valita" -muotoon. Johdattelin ja perustelin kuitenkin suoraan kulkevaa polkuvalintaa niinkin uskottavasti, että Nuoli antoi minulle valtuudet päättää. Virhe. Oikaisupolku lähti hillittömään aluskasvillisuusviidakkoon, josta oli kuitenkin jo ajanut muutama tiimi ennen meitä. Kannustin Nuolta sanomalla, että polku luultavimmin levenee ja paranee ihan kohta. No näinpä ei toen perrään käynyt. Polku muuttui suorastaan veemäiseksi ja heinittyneelle avohakkuulle (jota ei siinä kohtaa olisi kartan mukaan pitänyt olla) saavuttuamme mieleeni alkoi jo hiipiä pelottava ajatus, että tämä ei edes ole oikea polku. En kuitenkaan tuonut tätä yleisesti julki. Homma meni siis pyörän tunkkaamiseksi, mutta onneksi seuraavan rastin lähettyvillä oleva voimalinjakin alkoi häämöttää. Kiitin mielessäni koko maailmankaikkeutta kun pääsimme vihdoin suunnistuksen lähtöön kolmen miljoonan paarman purtaviksi. Oikaisun aivottomuudesta pisteitä kertyi 8.5.

Suunnistus kulki todella hienolla avokallioalueella ja rastipisteet olivat ihan "kunnollisia" eli suunnistuskokemusta (jopa -taitoa) oli hyvä omata. Kaikki menikin rastin ns. tuplamerkkauksineen (hehheh) hyvin siihen saakka, kun oli aika tulla viimeiseltä rastilta maaliin. Ilmeisesti tarvitsisin sen ohjaavan krepityksen näihinkin kekkereihin, koska kaarsin muka kompassisuunnassa 70 astetta vasemmalle ihmettelemään tiheikköä, ajolinjaa ja hakkuuaukkoa. Maaliinkin lopulta päästiin, mutta aivottomuuspisteitä kertyi tuon lopputunaroinnin vuoksi 9. Päätin siirtyä peukkukompassin käyttäjäksi, jolloin siis pakotan itseni myös kartanlukuun...

Suunnistusta seurasi pyöräilypätkä melontavarikolle. Tuosta ei ole muuta erikoista mainittavaa kuin ne nyt jo ehkä viisi miljoonaa paarmaa, jotka tunkivat repun viilekkeiden alle ja kypärän aukoista päänahkaan. Onnistuin myös ajamaan erään miespuolisen kisaajan pyörän persauksiin. Tämä ei johtunut sataprosenttisesti minusta, vaan ehkä enemmänkin toisen osapuolen reisien kramppaamisesta ja sitä seuranneesta äkkipysähdyksestä (ja myöhemmin kyljelleen kaatumisesta) heti meidät ohitettuaan.

Melontavarikolla meitä odotteli kärsivällinen fani, joka pysyi kuitenkin jo hieman etäämmällä. Nappasimme kylpyammerivistöstä yhden purtilon ja lähdimme vesille. Tajusin hetkessä, että tästä matkasta tulee todella pitkä ja raskas. Purkki reagoi myös edessä olevan melontaan todella herkästi. Niinpä tyyliksi oli pakko valita ns. tahditettu meno eli viisi vetoa per puoli ja yhtä aikaa Nuolen kanssa. Melontarastien lähettyvillä veden alla olevat kivet olivat saaneet sateenkaaren värejä pintaansa ja taisimme mekin ottaa hieman kosketusta jossain kohtaa. Matka tuntui järkyttävän pitkältä, aivan kuin olisi melonut liimassa. Juttelimme niitä näitä pitääksemme päät kasassa ja fiiliksen siedettävänä. Rantaan päästyämme fanikin totesi: "Taisi olla raskas reissu".

Melonnasta oli enää lyhyt pyöräily maaliin, joten minunkin piti ihan tosissaan yrittää, jotta sain vedetyksi lipat. Sekin jäi kevyeksi nyrkki maahan -sipaisuksi eräässä ylämäessä, kun aloin sudittaa takapyörää seisaallani.

Se oli sitten siinä. Oikeat leimat olivat plakkarissa, aikaa oli vierähtänyt parisen tuntia yli etukäteisarvion. Fani oli lähtenyt kotiin jo melontavarikolta, eikä suuria lehdistölausuntoja pitänyt muutenkaan antaa. Suuntasimme autoille, pesulle ja murkinalle. Kiitos Nuolelle hyvästä ja kärsivällisestä seurasta, toivottavasti otamme joskus uusiksi!