Viikonlopun helteisten kisojen jälkeen tuumin, että pitäähän sitä ihmisellä olla jotain hauskaakin ajanvietteekseen alituisen metsärämpimisen ja rastin pummimisen sijaan. Niinpä palkatun lastenhoitajan saavuttua aamulla klo 9 hyppäsin pyörän satulaan tykötarpeet repussani ja ajoin Hynkänlammen rantaan askartelemaan uuden uimapatjani kanssa. Olin ollut rikkovinani patjan takaiskuventtiilin jo kotona, mutta kehnonpuoleiseksi oli veitsellä sorkkimiseni jäänyt, koska ilman saaminen patjaan oli todella kovan työn ja ajoittaisen pyörrytyksen takana. Vajaan vartin tunaroinnin jälkeen kyllästyin ja päätin patjan olevan riittävän täysi (pääosa täysin puhaltamatta), lukitsin pyörän reppuineen puuhun, piilotin kännyn ja avaimet kannon alle ja kipitin patja kainalossa jyrkkää kalliota alas rantaan (tässä kohtaa on mainostettava, että kylläpä on Inov8 Mudroc -tossuissani pitoa!).
Heitin patjan veteen ja mittailin katsellaani niin patjaa kuin ympäristöänikin. Pieni ääni - ei toistaiseksi kovin yleinen - naukui päässäni "lunatic, lunatic", mutta siitä piittaamatta kahlasin polviani myöten veteen ja hyppäsin patjani päälle. Ja kylläpä oli ihanaa! Minä, kylmyyttä ja kylmää vettä normaalielämässäni kammoava (avantouinnit, Mammuttimarssi jne. ovat sitten eri juttu) nautin sydämeni kyllyydestä touhusta kauhoessani avantouintihanskoillani lähes tyynen lammen pintaa rantautuen pienen lenkin jälkeen toiselle puolelle rahkasammalikkoon.
Pieni vilkaisu kaulassani roikkuvaan vedenpitävään (testing testing) karttapussiin ja kipitys Sultingsträskille. Mieli oli maailman murheista vapaa kun pulahdin patjani kanssa uudelle uinnille. Tulipa mieleeni, että joku nykytaitelija voisi maalata uuden, päivitetyn version Gallen-Kallelan Aino-triptyykistä: Tiukunen mulimassa uimapatjallaan metsälammen lumpeikossa suu hullun virneessä. Väinämöinen tosin uupui. Mutta modernisointiahan sekin olisi.
Rantautumiseen keksin olosuhteiden pakosta näppärän tyylin: En juurin hidastanut rantatöyrästä lähestyessäni, vaan kurotin käteni eteenpäin ja kiskoin itseni yhdellä vedolla patjoineen päivineen puoliksi kuiville. Rannat syvenevät näillä lammilla nopeasti (ts. heti), joten pohjan kautta on turha suunnitella jalkautuvansa. Juoksentelin vielä Lintulammelle, pulikoin hetken ja suuntasin sitten tuloreittiä pitkin takaisin, uinteineen päivineen. Näin siis.
Mieli paloi vielä Sorlammen suuntaan, mutta kello oli sitä mieltä, että kotiin olisi syytä palata jopa suhteellisen nopeasti ja suoraa tietä päästämään hoitajatyttö muihin rientoihin. Ilman saaminen patjasta pois oli tuskallisen hidasta ja päätös puukon ottamisesta mukaan ensi lauantain seikkailukisaan varmistui. Lopulta runttasin 2/3 -tyhjän patjan roikkumaan juoksureppuni kuminauhoihin ja hurjastelin kotiin (vain yksi jalkakosketus viimeisellä mutapolulla, jee!).
Tällä tyylillä voisin aloittaa muutkin elämäni aamut - ainakin syyskuuhun asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti