Ilmassa oli suuren kaistapäisyyden tuntua, kun monikymmenpäinen lauma kilpailijoita odotti lamput päässä malttamattomina Iin Puhurin kuuluttamaa lähtökäskyä. Tunsin samaan aikaan sekä suurta innostusta että haikeutta - olihan tämä jälleen kerran kauden päättävä ja paljon odotettu iloittelu.
Nātūrālia nōn sunt turpia (Luonnolliset asiat eivät ole häpeällisiä.)
Pääjoukko ravasi sen verran ripeää tahtia, että päätimme jäädä ns. oman suorituksen -periaatteen turviin lauman hännille. Ykkösellä leimaaminen oli vielä vallatonta massatapahtuman hurmaa. Annella meni onneksi ylimääräistä aikaa Samsungin räpläämiseen, joten sain nipistettyä hetken työntyäkseni mäntytaimikkoon tyhjentämään rakkoani. Illalla juotu Red Bull toimi (diureettina) ilmeisen hyvin, koska toimitus oli toistettava jokaisella rastivälillä ainakin 50 km:n matkalla. Anne, tuo Kutajärven Koirakuiskaaja, manasikin, että "aivan kuin olisi hirvikoiran kanssa lenkillä". Toimituksen tiheys ja nopeus vastasi kyllä kieltämättä rutinoituneen uroskoiran merkkaamistyyliä, letkasta ei jääty koskaan sen takia.
Fabricando fit faber (Harjoitus tekee mestarin).
Pöräyksen lopulla alkoi jo hieman uni luppasta silmäluomea ja ihmettelin jo ihan ääneen, että miten sitä nyt näin väsynyt on, että ei meinaa nähdä enää tien kuoppia. Katuvaloihin pääseminen kuitenkin auttoi ja piristi, joten lähestyimme uintirastia pirteinä ja iloisina. Paikallisen anniskelupisteen ohittaessamme saimme myös kannustushuutoja ja vastasimme niihin, että "enää 60 kilometriä jäljellä"! Anne harmitteli, että olisi pitänyt tilata kannustajilta tuopit odottamaan parinkymmenen minuutin päästä tapahtuvaan uuteen ohijuoksuun.
Perillä saunalla odotti yllätys: yksi terassillinen enemmän ja vähemmän alastonta kilpailijakansaa! Yllätys oli siis se, että pääjoukkokin oli vasta tässä. Riisuin itseni uintikuntoon ja teippasin muovipussit jalkoihini suojelemaan varvassukkia ja teippejä kastumiselta ja hiekalta. Sitten mereen. Vesi oli viileää, mutta etukäteisarveluitteni mukaan kehoon juostu lämpö teki suorituksesta melkein miellyttävän. Kymmenen sekuntia ennen poistumiskäskyä huomasin, että muovipusseihin alkoi valua vettä... Tämä johti sitten siihen, että jouduin repimään Injinjit pois jaloista ja paikkailemaan muutamia teippejä. Sukkien laitto vei suurinpiirtein ikuisuuden. Pakkasin reppuun ruisleipiä ja Snickersit sekä varatakin. Päälle latasin kuivat alusvaatteet, villakerrastonpaidan (Devold) sekä TuKiksen juoksuliivin. Sisätilojen lämmössä söin vielä hieman pastakinkkusekoitusta termoksesta.
Kun lähdimme jatkamaan matkaa, viritin lampun päälle onneksi jo majoitustalojen luona ja huomasin, että paristot olivat aivan finaalissa. Eikun takaisin saunalle vaihtamaan varaparistoja.
Fiat lux! (Tulkoon valkeus!)
Matka sujui leppoisasti. Jossain rastin 31 molemminpuolin oli jotain säätöä ja etenimme vastoin etukäteissuunnitelmia myös sähkölinjaa ja silkkaa metsää pitkin. Rastilla 32 saavutimme Eka Vekaran lauman, joka juosta laputti varsin hyvävoimaisen näköisenä. Rastille 36 saakka meininki oli sellaista, että miehet juoksivat ja me kävelimme, mutta olimme silti rastilla samaan aikaan. Hangon keskustan liepeillä teimme eri reitinvalinnan (miehet keskustan kautta ja me liepeitä pitkin) ja tiemme erkanivat lopullisesti.
Jossain rastin 33 paikkeilla aloin tuntemaan outoa lonkka-/pakarakipua. Se paheni pikkuhiljaa, ja jo Hopeaniemen kohdalla yritin hieroa kankkua tai vaihtoehtoisesti painaa kipupisteitä juostessani. Kun taapersimme hiekkaa kohti rastia 37 suureksi yllätykseksemme kauhea lauma marssijoita juoksi meitä vastaan. Olimme kuvitelleet olevamme ainakin tunnin jäljessä. Kun eräs laumalaisista kuittaili, että "teidänhän piti juosta" ajattelin siinä näennäisen hyvävoimaisena, että kyllä täältä tullaan, kisahan on vasta alussa! Rastilla 37 kankkusärky oli kamala ja isuimme tovin hietikolla. Annea kuulemma oksetti. Päätimme yhteistuumin heittää Annen epämääräistä kasvustoa kasvavan juomapussin kisan jälkeen roskiin.
Empora aspera vīvimus, amīce bone! (Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä!)
Vesitornille kiipeäminen pisti pakaran koville. Kipu oli suoraan sanoen helvetillistä, eikä mikään operaatio tuonut siihen enää minkään sortin helpotusta. Anne oli myös hieman vaisu. Yököttävä olo jatkui siis edelleen. Päätimme poiketa paikalliselle terveysasemalle tai mikälie hoivakoti nyt olikaan. Ikkunoiden takana näkyi joitain hahmoja ja katselin ovisummeria jo sillä silmällä. Mutta ovet aukesivatkin ihan itsekseen! Menimme sisään ja suuntasimme suoraan invavessoihin. Annen juomisoperaation päättymistä odotellessani tulinkin jo eteiseen ja naureskelin mielessäni sitä taltioituvaa turvakameran kuvaa, jossa nappailen minigrip-pussista erilaisia nappeja tukka pörrössä ja silmät sopivasti lupassa.
Fluctuat, nec mergitur (Vaappuu, vaan ei uppoa).
"Tosta oikeelle!" En laittanut hanttiin, en edes vilkaissut karttaa matkalla rastille 40. Anything goes. Laskettelimme takapuolillamme pitkin rantakallioita ja väistelimme kurtturuusupusikkoja. Kun viimein, suurella työllä ja tuskalla, olimme päässeet kallioilta alas hiekalle, aloin katsoa karttaa. "Se on tuolla niemen kärjessä", ilmoitti Anne. Missä %&¤/:n nimen kärjessä?! Totuus oli kohdattava, vaikka se ei ollut varsinaisesti miellyttävä: olimme lahden toisella puolella, omakotitalojen ja rannan välissä. Siis takaisin ylös ja kasinolta oikealle.
Gutta cavat lapidem non vi, sed saepe cadendo (Pisara kovertaa kiveä, ei voimalla vaan usein putomalla).
Invavessan vesi oli tehnyt Annelle ihmeitä ja hän alkoikin kertoa (painokelvottomia) muistelmia riehakkailta opiskeluajoiltaan ja erinäisistä tapahtumista kasinon ympäristössä. Normaalisti tämä kaikki olisi hauskuuttanut minua kovasti, mutta en pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin etenemiseen ja viiltävän kankkukivun tuomiin hetkellisiin oksennuspuistatuksiin. Jotta kärsimys saatiin maksimoitua, kipusin hiidenkirnulle ihan huipun kautta ja liukastelin märillä sammalilla oikein urakalla.
Olin varsin huonoa seuraa seuraavat rastivälit. Hangonniemen hiekkarannat olivat hienoja, mutta en voinut kuvitellakaan kameran kaivamista repusta. Rastin 43 jälkeen sain vihdoin suustani ulos se, mitä olin jo muutaman kilometrin ajan miettinyt: raatotaksi. Tiesin jarruttavani Annen menoa, tosin se olisi ollut ratkaistavissa ainoastaan lauseella "anna mennä". Pointti oli siinä, että punniskelin vaihtoehtojen "viikko telakalla" ja "koko talvi telakalla" välillä. En ole varsinaisesti keskeyttäjätyyppiä ja tiedän kokemuksesta, että tämän tyyppisiin taivalluksiin kuuluu sarja eri tyyppisiä ja asteisia kipuja, mutta nyt painittiin ihan eri sarjassa. Oli henkisesti todella kova paikka soittaa Verkonpainolle ja tilata pirssi... Kuin tätä alennustilaa paikatakseni sanoin ontuvani rastilta 44 kohti maantietä, josta minut voisi poimia.
Homō sibī jūdex dūrissimus (Ihminen on itselleen ankarin tuomari).
Varium et mutabile semper femina (Nainen on aina häilyvä ja oikullinen)
Fiilis oli tilanteeseen nähden hyvä. Energiat tapissa. Kroppa ja vasen jalka toimintakunnossa. Jos jättää laskuista oikean kannikan, olo oli oikein mainio. Raatotaksin lähestyessä keksin oivan suunnitelman: auto menköön hakemaan yhtä paria Hangosta ja poimikoot minut sitten myöhemmin. Yritin olla ripeä ja reipas, mutta pakara pisti rajusti vastaan. Availin karttaa jo toiveikkaana ja mittailin matkaa maaliin. Päätin, että jos taksi ei saavuta minua isolla tiellä, jätän lopullisen päätöksen myöhempään, numero 45 jälkeiseen elämään.
Dum spiro, spero (Niin kauan kuin hengitän, toivon).
Suunnitelmani oli vähällä onnistua. Käännyin jo maantieltä rastille johtavalle väylälle. Peltoaukealla nilkuttaessani kuulin takaani auton tööttäyksen: raatotaksi. Damn! Jäykistyin paikalleni ja himmeissä aivoissani risteili erinäisiä toimintamalleja. Jospa vain aivan hitaasti vajoan alaspäin ja piiloudun huomaamattomasti heinien sekaan? Jos seison tässä edelleen suolapatsaana, minua ei ehkä erota peltotien jalopuista? Känny pirisi taskussa. Käry kävi. "No mitä nyt aiot tehdä? Jos menet rastille 45, niin sieltä kestää ainakin puolituntia Svinvikin mutkaan." Se oli sitten siinä -
Nec plus ultra (Ei enää edemmäksi).
Plenus venter facile de ieiuniis disputat (Vatsa täynnä on helppo puhua paastosta)
Aika kultasi muistot supernopeasti. Jo illalla saunaan taapertaessamme olin melkein sitä mieltä, että eihän tässä mikään ole. Pakarakipu muka... Naurettavaa pelleilyä! Tosin samalla jo suunnittelin soittoa FysioFoxiin hierontaan ja Kyyrälle aikaa askelanalyysiin. Lisävolyymia itseruoskintaan toi epäilemättä muuten varsin hyväkuntoinen ja pirteä olotilani. Kroppa oli hieman piestyn tuntuinen ja jalkaterien Leukoplasteja irroitellessani alta paljastui 2 - 3 irtoamistilassa olevaa kynttä (eivät olleet vielä täysin parantuneet viime vuoden marssista...) ja pari rakkoa, mutta yhtä kaikki olin päässyt hyvin pienellä. Päiväunien jälkeen virtaakin olisi ollut vaikka muille jaettavaksi.
Henkinen kidutus jatkui luonnollisesti koko seuraavan viikon, kun lueskelin ihmisten blogeja ja katselin tulosluettelon UTMB-pisteiden saajien nimiä. Ja sitten: "Karhusolan Tiukunen - kesk."
Vae victis! (Voi voitettuja!)
Ensi vuonna lupaan maksaa nämä kolmen marssin potut pottuina. Luvassa on suunnistusta, korkeuskäyriä ja kylmää vettä - taattua Mammuttimarssia siis. Be there!
