Spring Adventure

Spring Adventure on nyt sitten kisailtu. Tässä ytimekkäähköt tunnelmapalat:

Ennakkomietteet

Onneksi avasin suuni kerrankin oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja sain Marjan tuuraamaan virus-Poutiaista sekasarjaan (toiveita parantumisesta siis elätellään edelleen). Kajakkitouhuakin ehdittiin kokeilla kertaalleen kisaa edeltävänä perjantai-iltana. Muutenhan varustepuolesta ei tarvinnut paljoakaan keskustella, koska kisan lajivalikoima oli aika perinteinen, ja sääennustekin oli varsin lupaava.

Prologi ja melonta

Muistisuunnistus meni mukavasti kolmen ensimmäisen rastin osalta, mutta viimeisen kohdalla sattui "pieni" erreys ja lähdimme - taaksemme katsomatta - 90 astetta väärään suuntaan. Ja riittävän pitkälle. Vaihtoon saavuttua pyöräilykengät jalkoihin, satulaan ja paateille.

Melonta oli todellakin sujunut ihan hyvin Oittaan rannassa. Minä olin polkimissa ensikertalaisena, mutta jujun tajusi nopeasti, eikä asiassa pitänyt olla sen ihmeempiä kommervenkkejä. Eipä niin. Ensin päästelimme suoraan rantaruovikkoon ja loput matkasta piirturi veti s-kirjaimen muotoista kuviota Mustiojokeen. Yritin katsella rumien sanojen lomassa taakseni, jotta olisin löytänyt jotain vikaa peräsimestä, mutta se näytti liikkuvan polkimien mukaisesti. Polkimilla taas ei ollut mitään tekemistä ohjauksen kanssa. Kruunuksi täräytimme joen pituussuuntaisen lähestymisen rastille ja jumituimme taas ruovikkoon. Arvelin, että vesi yltää ehkä vähän yli polven, mutta totuus oli puolisen metriä ylempänä. Pohjamutaa oli pohkeeseen saakka, ja pyöräilykenkä meinasi lurpsahtaa pohjan syvyyksiin. Rämmin leimauspuuhiin ja lähdimme alun kaltaisella, todellisella vee-tyylillä takaisin rantaa kohti.

Itse pää-Kulkunen seisoi huppuihinsa muumioituneena rannalla. "Kannattais varmaan laskea se peräsin ens melontaosuudelle, niin vois ohjautua vähän paremmin! Kato siinä on se solmu!" Niinpä. Kun nostimme paatin auton katolle perjantaina, Kulkunen näpräsi peräsimen naruun solmu, jotta se ei hakkaa auton kattoa ajon aikana. Tämä toiminto ei minulla saavuttanut aivan syvintä älyämiskeskusta, joten en hoksannut koko solmun olemassa oloa...


MTB

Sitten lähdimmekin inhokkiosuudelleni eli pyöräilyyn. Marja suunnisti ja minä inisin perässä. Jo julkisestikin parjatun Nishiki-paran puolustukseksi on sanottava se, että vaihteet vaihtuvat hyvin ja ihan miten ja missä tahansa. Toisinaan se voi olla hieman kovaäänistä, mutta kyllä tähän maailmaan ääntä mahtuu.

Välillä A3 - A4 emme toivomuksestani lähteneet kikkailemaan metsään, vaan pysyttelimme isolla tiellä. Rastivälin lopussa polkeet syöksivät tulta, kun tuuppasimme pyörät rinnettä ylös (tietenkin jyrkintä kohtaa). Laskettelurinteen juoksentelu ylös ja alas kolme kertaa verrytti jalat mukavasti, enkä viitsinyt valita kiertävää, loivempaa vaihtoehtoa. Juoksuosuuden jälkeen karautimme mäen alas pyörillä ja suuntasimme kohti siltarastia.

Siltarasti oli hauska, vaikka en uskaltanutkaan laskeutua palkkien raosta suoraan rastille. En nimittäin huomannut rakenteissa pystyä ristipalkkia, jota pitkin olisi päässyt laskeutumaan vaakapalkille. Pyöräilykengät eivät myöskään ole ihan parhaimmat kikkailukengät. Ja sitten suorinta tietä rautatietunneliin!

Olin jo viikolla etsinyt tunnelin huvikseni kartalta, mutta siitä nyt tietenkään ollut mitään apua itse kisaan. Marja polki edelläni tunneliin, minä parkkeerasin pyörän sepelille jo hieman aiemmin ja aloin kaivella kävellessäni lamppua. Tunnelin toisessa päässä näkyi palloilemassa joku miesten tiimi rastia etsimässä. Aloimme valaista tunnelin sivukourua ja syvennyksiä, mutta emme nähneet rastia. Menimme miesten seuraksi ihmettelemään tunnelin toisen pään kallioleikkauksia. Ei näkynyt rastia, ei. Käännyimme takaisin ja yritimme tutkia reunat tarkemmin. Ihmeekseni näinkin jo pian Marjan pyörän - ja siitä muutaman metrin päässä rastilipun! Hohhoijjaa. Miljoona paria ajoi meidät kiinni ja lähdimme yksissä tuumin huristelemaan kohti viimeisiä pyöräilyrasteja.


Suunnistus

Olin etukäteen arvellut tämän juoksu-/suunnistusosuuden olevan meille sopivin väli saada mahdollisesti muihin eroa, jos tarvetta olisi. Ja sitähän oli alun törttöilyiden jälkeen. B1 - A2 väli toi tilaisuuden hopeatarjottimella, kun muut parit jäivät rämpimään alarinteen hakkuulle. Me suuntasimme ylös polulle ja luikimme rastin kautta karkuun sen siliän tien.


Melonta

Melonta oli kieltämättä helpompaa ja kirjaimellisesti suoraviivaisempaa peräsimen kanssa. Opettavainen kokemus siis kaikenkaikkiaan. Olkapäistä roikkuvat narut olivat tietenkin aivan hapoilla moisesta (varsin lyhytkestoisesta) höykkyytyksestä...


Wetrun

Ensimmäinen rasti oli keskellä jokea, kävelysillan alla. Sillalta oli huomaavaisesti laitettu roikkumaan köysi, jota olisi voinut käyttää apuna. Tällä koordinaatiolla ja lihasvoimalla touhussa olisi käynyt omalla kohdallani siten, että olisin ehkä kyennyt ripustautumaan köyden varaan sillan kaiteen kohdalla ja sitten luistanut nahka savuten uppeluksiin veteen. Hylkäsin siis köysivaihtoehdon ja lähdin rannasta uimasille. Vesi jokseenkin vilvoittavaa, alussa piti muutaman kerran haukkoa hieman henkeäkin. Muistelin uidessani sitä erästä talvi-iltaa kymmenisen vuotta sitten, kun haastoin itseni uimaan 50 metriä Tampereen Kaukajärven avannossa. Sen jälkeen olin kylmissäni koko loppuillan, nyt vain hetken vedestä nousun jälkeen. Marja muuten ui myötätunnosta myöskin joen yli! Kakkosella uudestaan veteen, kolmosella olimme nössöjä ja kiersimme rannan kautta vaihtoon.

Kanootin kantoon olin ottanut avuksi pari slingiä. Näin kajakin paino saatiin mukavasti kaulajänteelle käsiä rasittamasta. Kuvittelin jo mielessäni hitaat katseet opettajanhuoneessa: "Viimeiset työviikot koulussa ovat ne rankimmat, mutta että noin rankat..."


Cityrun

Tuolla pätkällä ei sattunut mitään kummallista. Oli mukava juosta 1:5000:n kartalla, kun matka eteni mukavan nopeasti. Sisäreisi kramppasi Kolin maraa mukaillen ykkösrastin jälkeen, mutta pakotin itseni raviin, ja kramppi menikin ohi jo ennen kakkosta. Meinasi muuten ihan itseänikin naurattaa oma ulkomuotomme, kun ohitimme pubin terassin: Kaksi naista märissä vaatteissa, melontaliivit ja kypärät päässä, toinen ontuu kuin rampa kana. Siinäpä oli kaljottelijoille jutunjuurta ainakin yhdelle kulausten välille!

Ja edellisestä tulikin mieleen eräs koiran kanssa kävely opiskelukaupungissani Turussa. Eräänä kesäisenä iltana olin kävellen palaamassa edesmenneen sekarotuisen saksanpaimenkoirani Remuksen kanssa Ruissalosta keskustaan. Portsan laitamilla muutama laitapuolen veijari  hörppi liemiään puistonpenkillä ja kävi seuraavan keskustelun:
- Kato, mikä peto! 
-No entäs toi koira sitten?!


Maali

Maalin leimojentarkastuksessa ensimmäisen melonnan lähtöleima ei ollut rekisteröitynyt, mikä tietysti harmitti. Hauska kisa kuitenkin ja suunnistusjutuista iso plussa!

Kotimatkalla McFeast plus -ateria ja pikasuihkun (sekä lasten vaatettamisen, lahjan paketoinnin ja kortinteon) kautta Tiitus-pojan kaksivuotissynttäreille. Tukka jäi pesemättä ja kurapisteet pyyhin naamasta vain paikallisesti ajan säästämiseksi. Mutta tämähän vain säesti muutenkin kovin tuoretta ja hehkeää olemustani.

Ennakkotunnelmia

Tiukunen onnistui viikon varoitusajalla saamaan mykoplasma-Kulkusen tilalle Marjan, ja kisafiilis onkin taas nousussa. Varustesäätöä tehdään vielä huomenissa, mutta yksi asia se vaan on ja pysyy: Tiukusen fillari. Se on edelleen vanha, halpa ja huono. Markka-aikaan ostettu Nishiki sai tylyn tuomion pyörähuollosta, joten jotta pyöräparka ei olisi vallan hermostunut ja mennyt tolaltaan juuri näin kisojen alla, se ajettiin huollosta kiireen vilkkaa kotiin - ilman huoltoa. Parempi vetää varman päälle.

Etkot ja jatkot

Etkot:

Sitten pakollisten opiskelijahaalariaikojen, olen ollut erittäin antivappuihminen. Reilu 10 vuotta sitten huomasin, että koirankoulutuskentällä on miellyttävän hiljaista ja rauhallista juuri vappuaattona. Siitä lähtien vappu on merkinnyt minulle ihan jotain muuta kuin ydinkeskustassa tapahtuva tekohauskaa - ei sillä, että olisin ns. lasiinsylkijä, pakkojuhlinta ei vain muuten sytytä.

Majakka ja sivuvaunu, August Väkevän muistokilpailu, toikin mukavasti sisältöä vappuaattoon.Tässä kilpailussahan parilla on käytettävissä yksi polkupyörä, jonka on kuljettava koko ajan matkassa. Ajajaa saa vaihtaa mielensä mukaan ja toisen on siis kuljettava jalan. Reitille on mahdutettu sopivasti "kevyttä kumpareikkoa", kuten kilpailukutsussa mainittiin: reitti siis lähtee Solvallan uuden urheiluhallin parkkikselta, käy ensin Nuuksiontien asvalttiosuuden pohjoispäässä ja jatkuu täyskäännöksen jälkeen etelään kääntymään Nupurin kappelin kohdalla. Maali on samassa kuin lähtöpaikka.

Parina minulla oli Robert de Köykänen, joka jossain piireissä tunnetaan myös Björnpassets Björninä. Kulkupelinä Robin maastopyörä. Forecan sääennusteen sadetutka näytti sateen alkavan vasta klo 13, joten käänsimme sujuvasti takkia ja pyörsimme aamun osallistumattomuuspuheemme pari tuntia ennen kisaa. Taktiikkana oli vaihtaa menopeliä muutamien mäkien päällä. Hieman ennen lähtöä saimme tietää, että reitti käväisisi tosiaan kääntymässä pohjoisessa, mutta tieto ei aiheuttanut suurtakaan paniikkia. Arvelimme taktiikan luovan itse itsensä matkan varrella.

Lähtökehoituksen kaikuessa Solvallan kalliomaastoissa alkoivat myös ensimmäiset sadepisarat ropista. Ensimmäisesssä alamäessä pari minuuttia lähdön jälkeen pisarointi oli muuttunut silkaksi sateeksi. Minä olin ensinnä pyörävuorossa ja sain näin kunnian tiputtaa pyörän ketjut ennen ensimmäistä vaihtoa. Tämä pikku vahinko tapahtui ensimmäisessä ylämäessä. Sain onneksi rassattua ketjut suht nopeasti paikoilleen, mutta polkimille nousu oli hieman hankalaa, etenkin kun polkimina oli pienet klossiversiot. Sade yltyi ja jäädytti polkijaparan (etenkin polkijaparan hanskattomat kädet olivat täysin kohmeessa), mutta juoksun aikana keho taas lämpeni mukavasti. Tätä kohmeen ja lämpenemisen vuorottelua jatkettiin siis yhteensä 22 km:n ajan. Nupurin kappelin juomarastilla tarjoiltiin ennemmin väkeviä kuin mietoja, mutta peltimahana en arvellut sen haittaavan. Paluumatkalla sade alkoi pikkuhiljaa laantua, koska oli jo saanut tehtävänsä tehtyä. Solvallan urheiluopistolle nousevassa mäessä sain tiputettua ketjut toistamiseen, enkä näin saanut vaihdettua Robia satulaan viimeiseen nousuun. Koska tiesin kilpailun juryn tiukan linjan kaikenlaisen vilungin suhteen, sain huutamalla pidettyä pyöräntyöntöaikeissa olevan parini loitolla.

Afterskin tunnelmaa nostattivat Pehtoorin loihtima kanttiini ja kisailijoiden käymät taktiikkaspeksailut. Palkinnot olivat huippuluokkaa. Tämä kaikki häkellytti minut niin perusteellisesti, että unohdin kysyä, mitä tekemistä tällä kisalla ja August Väkevällä on toistensa kanssa. Onko kisan perustajakin kenties katkonut hevosenkenkiä paljain käsin vaiko sitten saanut tuotettua saman määrän jälkeläisiä (365 - 382)?

Jatkot:

Sunnuntaina olikin vuorossa ehtaa suunnistusta Tuusulan vappurasteilla. Olen noin kolmen vuoden ajan yrittänyt muistaa ilmoittaa itseni ajoissa kisaan siinä vieläkään onnistumatta. Täten sarjana oli siis tänäkin vuonna kuntosuunnistus (5,2 km). Rata oli ok, reidet eivät olleet enää niin tutisevat kuin viime maanantaina Luukin iltarasteilla, suunnistus sujui hyvin ja muksula oli sisätiloissa. Kaikinpuolin onnistunut reissu siis. Palkinnot olivat taas mahtavat, tällä kertaa pillimehu, superpallo ja viivotin. Tämän saaliin tosin korjasi kotiin esikoinen rastirallista, vaikka ei kuulemaa ollut jaksanutkaan juosta niin lujaa kuin Luukissa.

Vappurastit pääsivät muuten "kaikkein" -listalleni: urani kaikkein hitain maaliviitoitus! Juoksin ehkä viitisen askelta. Pohjana kun oli kivikko, päällä paksu heinikko ja kuorrutuksena puolitoistametrinen vatukko, vesotut kannot ja taimikko. Positiivisesti ajateltuna tähän vuodenaikaan pätkä oli kuitenkin inhimillinen esimerkiksi tulevankin heinäkuun tilanteeseen verrattuna...

Hauskaa vappua kaikille!

Easter cats on the road

Jos ei muuten keksi itselleen ajanvietettä, niin kannattaa aina lukaista sähköpostit. Tällä kertaa oman seuran Mammutti oli ilahduttavasti välittänyt viestin pitkäperjantain vastaisena yönä juostavasta rogainingista Kirkkonummen Långvikissa. Punnitsin mielessäni osallistumisen/osallistumattomuuden tuotoksia (ns. rewards - costs): Osallistumista puoltaisi se, että vuorokauden tunnit tulisivat tehokkaaseen käyttöön, ja perjantai sekä lauantai olisivat tapahtuman johdosta luultavimmin pyhitetyt lasten kanssa temuamiseen. Panos olisi myös kovin pieni, sillä kyseessä olisi juoksutapahtuma, jolloin varustepuoli olisi hyvissä kantimissa jo valmiiksi. Maasto olisi hienoa, ajomatkat Kirkkonummelle kovin lyhykäiset ja osallistuminen puoli-ilmaista, ainakin radalla vietettyihin tunteihin nähden. Osallistumattomuutta ei puoltanut oikeastaan mikään. Niinpä annoin hyvän kiertää ja sain seurakseni Marjan.

Etukäteissäätäminen oli minimaalista, ja se vähäkin painottui lähinnä metwurstin ostoon. Osprayn reppuun raapaisin pakollisten tarvikkeiden lisäksi pari paitaa, leivät, nappipussin (jäänteitä viime syksystä) ja juomat. Kenkävalinta oli helppo. Ensin olin arpovinani yli-isojen Asicsien ja inov8:n välillä, mutta johan se järkikin sanoo, että on syytä kallistua riittävän tilavien kenkien puolelle, etenkin jos niillä on vedetty myös maastoiltaan samantyyppinen Mammuttimarssi. Teipit jalkaan,


Injinjit ja kompressiot päälle & Cool catsit kruunaamaan koko komeus. Ilma oli lämmin, joten laitoin vain verkkopaidan juoksutakin alle.

Reitinsuunnittelu meni vähän lonkalta (kuten saimme huomata pari sataa metriä lähdön jälkeen), periaatteena oli vain lähteminen riittävän kauas ja mahdolllisuus muutella reittiä lopussa käytettävissä olevan ajan mukaan.

"Tyhjä" väli rastille 24 oli ihan älytön, olisi ilmanmuuta pitänyt napsia mukaan myös 23, 27 ja 39. Mutta mehän ei peesailla ja periaatteeita pitää olla! Toisinaan se vain keikahtaa hieman itsepäisyyden puolelle... Luolalta sitten rastille 35 etsimään lippua rastimääritteiden mukaan "mäen päältä". Tässä vaiheessa en vielä tajunnut sitä, että määritteet eivät varsinaisesti tarkentaneet mitään, joten kului ainakin 10 minuuttia, ennenkuin rasti löytyi huipun takana olevasta mäntytaimikon reunasta. Laskettelurinteeltä rastille 42. Alkoi hämärtää, mutta en viitsinyt vielä kaivaa lamppua esiin. Marja oli sen jo tehnyt, mutta ei viitsinyt laittaa sitä päälle. Mitä tästä sitten seurasi? Se, että rastia numero 44 haettiin oikein urakalla väärältä puolen tietä. Väärältä puolen tietä! Tilanne valkeni kirjaimellisesti, kun Led Lenser pääsi sille varattuun tehtävään eli pois repun kätköistä. Rastin hakemisen ilo ja riemu ei vielä päättynyt tähänkään, vaan toikkaroimme rastin 51 viereisen pellon pohjoispuolella huomattavasti liian aikaisin (ja rasti on sitäpaitsi sen länsipuolella) ja suurella hartaudella. Erään keskisuomalaisen suunnistajamiehen käyttämää lausahdusta siteeratakseni: "Kolasimme lumet katolta".

Yön pimeydessä jolpottelimme seuraavaksi rastit 40 - 48 - 28 - 52 - 36 - 56 - 43 - 57 - 25. Rastille 52 mennessä tiejuoksu meni hieman liian pitkälle. Rastin 36 lippua emme löytäneet ainakin 10 minuutin "kalastelusta" huolimatta, vaikka nuuskimme sillanalukset, kaislikot ja lähirannat. Lopuksi otimme todistusaineistoksi valokuvan (huomaa autenttisen tuskainen ilme):


Muut yörastit menivät hyvin, mutta aloin olla todella kylmissäni, vaikka lisäsin repusta varavaatteena olleet kaksi paitaa päälleni. Ajatukset kylmänvärinöistä vei älykäs keskustelumme (Marja puhui, minä kuuntelin), jonka muistelen liittyneen jollain tavalla aho- ja puutarhamansikan vertailuun, sekä led-valon käyttämisessä salaatinkasvattamisessa. Marjan varpaat olivat sanomassa yhteistyösopimusta irti jo reissun eteläisimmällä pisteellä, joten sain houkuteltua seuralaiseni rasteille 43 ja 57 lupaamalla suoralinjaisen paluun maaliin. Niinpä aamun sarastaessa mulimme vilvoittavalla hakkualueen suolla rastilla 45 ja jatkoimme siitä rastille 54. Tievälit eivät enää houkutelleet, koska koilliseen päin oli tarjolla upea avokallioharjanne. Niinpä päästelimme metsää rastille 29 ja 47. Bollbergenillä, ennen tokavikaa, teimme jokun ihme vimpsauksen ja olinpaikkaa piti mennä peilaamaan oikein mäen päälle. Enemmän tuurilla kuin taidolla saimme kuin saimmekin itsemme lipulle.

Aikaa kului 11.15, joten rastit 20 tai 38 olisivat vielä hyvinkin olleet juostavissa. Mutta koska tarkoituksena oli tehdä kiva harjoitus, annoimme Marjan varvasosastolle armoa. Itselläni ei tullut mitään vaurioita, eikä väsykään (siis uni) vaivannut. Bonuksena sai vielä seurustella ihanan Rakelin kanssa ja tarjota kiitokseksi palvatun siansaparon (ei, en ole siirtynyt patukoista saparoihin, vaan autossani on aina varaherkkuja karvaisille kavereille). Suuret kiitokset kuuluvat Rakelin ohella myös Mialle ja Tiinalle!










Kotona 1,5 v. olikin juuri sopivasti herännyt yöunilta ja ovelta kuului aamuaurinkoinen "Äiti!" Esikoinen 5 v. on muuten jo lienee ymmärtänyt äitinsä rajoittuneisuuden, koska ei enää kysynyt, kuten viime syksyn Mammuttimarssi-valmisteluja tehdessäni, että "Kuinka monta yötä sää aiot juosta?"

Maalaishiiri kaupungissa - ja omassa lestissään

"Lähetkö ens la hölkkäämään mun kaa Hassen hölkkämaratonin Hakiksenrantaan?(...) Mä aattelin lähtee tekeen pitkän lenkin sinne." Onko näille viesteille luotu vielä jotain sähköpostisuodatinta? Ilmeisesti ei. Annehan se siellä hätyytteli. Sain ensin kieltäydyttyä naapuruston lasten synttärikemujen varjolla, mutta keskiviikon korvalla alkoikin näyttää siltä, että keuhkokuumeen ynnä muun asiaan kuuluvan kulkutaudin johdosta kekkerit peruttaisiinkin, ja vihreä valo maran suhteen palaisi kutsuvan kirkkaana. Myönnettäköön, että olikin jo alkanut vähän harmittaa sivu suun menevä uuden tyylinen pitkä lenkki (sileän marahan minulla oli vielä tuolloin kokematta).

Niinpä espoolainen maalaishiiri lähti ajelemaan kartta polvillaan Hakiksenrantaan. Vielä Pasilan kohdalla näytti siltä, että saattaisin hyvinkin ehtiä ajoissa, mutta loppupätkään pikku pummin kanssa tuhraantui ratkaisevat viisi minuuttia liikaa. Siispä parkkiin ajaessani vilkuttelin nollalenkille startanneelle Annelle ja menin odottelemaan klo 12 lähtöä. Ilmoittautuminen oli Merihaan miesten pukuhuoneessa, jossa nimeni kirjoitettiin listaan ja kyseltiin vaikeita (tai oikeastaan aika helppoja) kysymyksiä, kuten " Mitä aikoja olet juossut aiemmin?" Vastaukseni "En mitään, kun en ole koskaan juossut varsinaista maratonia", nostatti hieman kulmakarvoja, kuten myös se, että "Luullakseni juoksen täyden matkan".

Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja tuuli ulvoi kerrostalojen nurkissa kokoontuessamme lähtölaumaan roudan jyrsimälle murtumaviivalle. Kellot käyntiin ja kimpparavia nollakierrokselle. Itse radasta (ks. Hasse Mara Map) minulla ei tietenkään ollut juurikaan mitään käsitystä, enhän ollut käsittääkseni eläessäni käynyt edes koko Merihaassa! Noustessamme toistamiseen Hakaniemen sillalle, Anne juoksi meitä vastaan. Kurvasin seurasta ilahtuneena kyytiin ja tällä kokoonpanolla jolpottelimmekin niin kauan, että Anne sai vaaditut 9 täyttä kierrosta + nollakierroksen suoritetuiksi. Itse jatkoin siis vielä puuttuvat kaksi täyttä ja lopuksi vielä sen nollakierroksen puolikkaan oikeaoppisesti Merihaan kiertäen. Minä pysäytin kellon (joka ihme kyllä oli tullut reissuun mukaan) aikaan 4.05.15 jääden 1.5 minuuttia Annen ajasta.

Kokemus oli oikein mukava. Sopivan matalan profiilin juttu: ei turhaa hösäämistä kaikenmaailman tankkaus- ja talkitsemisjuttujen kanssa, ei rumia kisapaitoja, ei jonottamista vessaan, ei ruuhkaa juotossa. Huolto pelasi kierrosten välillä hyvin, valittavana oli vettä tai urheilujuomaa sekä rusinoita ja pipareita. Yhden geelinkin olin saanut kaivetuksi kaapista taskuuni ja imaisin sen muodon vuoksi kolmenkympin kohdalla. Ihmiset olivat mukavia ja tuntemattomatkin kannustivat aina vastaan tai ohi juostessaan. Ja mikä parasta, Ryläyksen Ystävät oli paikalla lähes puolen jäsenistön voimin!


Sunnuntaina oli sitten palauttavan parituntisen vuoro, ja painuimme Sarin kanssa Oravankololle Nuuksion Ruuhilammen rannalle.


Virittelimme saunan kiukaan alle tulet, esivalmistelimme ruuan ja lähdimme hölköttelemään kohti Elohovia. Tie oli suurelta osin hyvin sohjoinen, mutta palauttavan lenkin puitteissa oli mahdollisuus myös tiputtaa vauhtia, joten eipä tuo haitannut. Elohovilta juoksimme Markku "The Kärppä" Jakosen ohi kohti Tervalampea ja käännyimme sitten pohjoiseen. Auki oleva tie päättyi äkisti, niinpä jatkoimme enemmän ja vähemmän altapettävää polun pohjaa Klassarinkalliolle ja tuloreittiä takaisin mökille.



Kahden makkarapaketin, kolmen peruna-krakovanmakkara-Koskenlaskija juustonyytin, neljän lanttu-porkkana-Musta-pekka -nyytin ja kuuden persikka-Geisha suklaa-pähkinärouhenyssäkän riittävyys oli hieman arveluttava komppaniamme syömätarpeet huomioiden, mutta saimme kuin saimmekin nälkämme tyydytetyiksi.















Saunassakin tuli käytyä, samoin rannassa. Sulavesi oli sen verran matalaa, että emme alkaneet pohtia kastautumisen mahdollisuutta tai tekniikkaa.



Kiitos mukavasta viikonloppuseurasta arvon naisille, kuten myös kotijoukoille lauantain ja mummille sunnuntain osalta!

Polkujuoksua

Viisi tähteä Haukkalammen pikkupoluille! Aivan käsittämätön verkosto juostavia pikkupolkuja - etenkin ollakseen keskellä ei mitään. Lauantaina hölköttelimme Sarin kanssa Elohovilta Ruuhilammen Oravankololle






ja sieltä Kattilan kautta Haukkalammelle. Tämän jälkeen oli tarkoituksena etsiä Iso-Holmalta auki oleva polku takaisin Elohovin ohi menevän tien päähän, mutta jossain tapahtui jotain käsittämätöntä (joskaan ei kuitenkaan tavatonta), ja kartta oli levitettävä maahan oikein isosti auki. Sarilla leikkasi niinkin hyvin, että tajusi auringon laskusuunnaksi lännen, joten etenemisen nyrkkisääntönä oli hetki pitää aurinko selän takana. Ylimääräistä juostavaa kertyi pari-kolme kilometriä, mutta sattuuhan näitä (kokonaissaldo 2.20)...


...Kuten saimme Taatun ja Anun kanssa huomata heti sunnuntaina viikonlopun toisella polkulenkilläni samalla seudulla, lähtöpaikkana tosin oli Haukkalampi. Kiersimme Kattilan kautta Ruuhijärvelle ja sieltä Elohovin kautta sen ohi menevän tien päästä polkua takaisin Haukkalammelle päin. Noin 1.30 juostuamme totesin taas uran menevän eri reittiä kuin karttaan piirretty polku. En edes viitsinyt teeskennellä olevani porukan aivot, joten tuuppasin kartan itseltäni taitavimpiin käsiin. Ja aukihan se oli taas tovin päästä leviteltävä! Saimme kuitenkin lammet "kartoitettua" ja jatkoimme matkaa kirmaten lopuksi vielä Haukankierroksen myötäpäivään.

Kiitos arvon naisille mukavasta lenkkiseurasta ja kaikille Nuuksiossa liikkuville polkujen auki tamppaamisesta!

Kevättä ilmassa

Enää ei tarvitse kytätä kellon kanssa lenkille pääsyä päivänvalon puolesta, sitä kun piisaa jo riittämiin. Tiistai-aamuisinkin on ihan eri vire ajella Nummelaan aamuspinningiin puoli kuuden aikoihin, kun päivä alkaa jo kajastaa horisontissa.

Metsien lumitilanteessa tuota kevään tuloa ei tosin niin huomaakaan muuten kuin satunnaisina hankikantoina. Haukkalammen ympärystän pikkupolut ovat ernomaisen juostavassa kunnossa. Käpäliä ei tarvitse asetella jonoon ketun lailla, vaan voi huoletta juosta jolpotella rennolla askeleella. Mahtaako olla juhannus käsillä, kun viimeiset polun pohjat ovat sulina?


Spring Adventuren kilpailukutsukin on jo julkaistu... uiuiui...