Käpälän väpätystä Kolilla: Vaarojen maraton 2011

Aamu armas se aukeni ylhäisessä yksinäisyydessä, huonetoverini Krisse kun oli startannut "varmuuden vuoksi" jo klo 7. Pikavilkaisu ikkunasta ulos ja toinen lämpömittariin. Pilvistä +6C. Erittäin hyvä,
vaikka olinkin salaisissa unelmissani toivonut kaatosadetta tai pakkasta/enhän ole mikään synnynnäinen hellejuoksija/ellei täydellinen.

Asu- ja varustevalinnan teko on nykyisin jo
naurettavan helppoa/ylen yksinkertaista/selvää pässinlihaa,
johtuen
erinäisistä kokemuksista tällä saralla/ lukuisista kantapäänkautta oppimisista/iän tuomasta henkisestä kypsymisestä ja viisaudesta/siitä, että silloin kun lähtee matkaan yksin, kaikki on helppoa - myös pakkaaminen.

Niinpä ylhäältä alas lueteltuna 1/3 putkihuivi päähän, alusvaatteet Nike ja Shock absorber, aluspaidaksi lyhythihainen Reima-paita (tuo reittiviivapalkinnoksi saatu ajaton klassikko vuodelta 1981), hieman paksumpi juoksupaita, Nonamen polvitrikoot, kompressiosukat ja jalkaan Inovin mudrocit omilla pohjallisilla. Inovin kenkiin ei mahdu kaksia sukkia, kuten yli-isoihin Asicseihini, mutta arvelin, että Inovin valintaa puoltaa mahdollinen polkujen pehmeys/erittäin todennäköinen maaston vetisyys etenkin rantaa lähestyttäessä ja notkoissa/märkien kallioiden liukkaus/jo ennalta tiedetty polkujen ns. teknisyys eli se, että pikkupolku ei ole sama asia kuin latupohja ja että metsässä on yleensä sekä kiviä että puita (ja puilla on juuret), eivätkä polkujen paikat tee tästä poikkeusta.

Jalkaterät teippasin huolella ihovaurioiden välttämiseksi, rakonestopuikon totesin viime vuonna täydeksi huuhaaksi. Leukoplastia tuli vedellyksi seitsemän siivua myös oikeaan nilkkaan, koska parin viime kuukauden aikana juoksua (ja välillä myös ns. normaali elämää) on haitannut kipeytyvä kantapää, joka on jollain tavalla yhteydessä rasittuvaan nilkkaan. Deuterin pieneen juomareppuun latasin täyden (!) juomapussin Dexalia ja pari geeliä. Loput geelit, pari patukkaa ja Krisseltä saadut elektrolyyttitabut sulloin Islannin Laugavegurilta saatuun erittäin pieneen ja näppärään vyötäröpussukkaan. Henkiseksi tueksi mukaan tuli vielä pari buranaa.

Siirryin Annen ja Marjan kanssa lähtöalueelle/ Sitten olikin lähdönhetki lähellä /Tunsin lähdön lähestyvän. Tämä porrastettu lähtö oli järjestäjiltä mainio keksintö! Annoimme alle viiteen tuntiin tähtäävien mennä menojaan ja lähdimme muutamia minuutteja heidän jälkeensä sopivan tyhjässä välissä. Olin päättänyt jo etukäteen, että tänä vuonna en hölmöile vauhdinjaon kanssa, kuten viimeksi. Tämä tarkoitti siis sitä, että lähdin juoksemaan itselleni sopivaa lenkkivauhtia, jotta lopun tielläkin olisi jäljellä vielä jotain millä juosta. Viime vuonna jäljellä olivat vain krampit.

Alussa ohittelin muutamia ja tulin muutaman kerran ohitetuksi, mutta hämmästyttävän pitkiä pätkiä tuli juostua myös aivan ylhäisessä yksinäisyydessä. Ennen Kiviniemeä piti oikein jo vilkaista karttaa, kun alkoi olla niin hiljaista. Pursi lipui siis joutuisasti ilman odottelua veden yli ja pääsin nauttimaan juottoaseman antimista. Joinkin ruhtinaalisesti koko mukillisen, vaikka olin hörppinyt (mielestäni jo kovinkin paljon) juomaletkusta. Varvassukkien puuttuminen konkretisoitui jossain näillä main: huomasin kahden viereisen varpaan teippien tarttuneen toisiinsa ja aiheuttaneen jonkinlaisen hiertävän systeemin. Muuten fiilis oli hyvä ja varustepuoli pelasi.

Ryläyksen nousun alussa sain ilokseni myös seuraa Tommista, joka oli lähtenyt matkaan muutaman minuutin minun jälkeeni. Niinpä matka taittui iloisesti rupatellessa ja muistan katselleeni myös maisemia (luontoa siis, juoksin "letkan" ekana). Jossain tasamaalla
sain heitettyä ruhonikin tantereeseen/vedettyä kunnon lipat/heittäydyin kyljelleni kuraan, josta minua ihan juomarepusta nostaen autettiin ylös. Esittelin neitsytmatkallaan olevalle Tommille myös paikallisia nähtävyyksiä, kuten "Näiden puiden kohdalla mulla kramppasi viime vuonna sisäreisi ihan sikana". Ensi vuonna samaa lausetta ei voi käyttää, koska alamäkiosuuskin sujui varsin jouhevasti.

Tielle tultaessa Tommi lähti kuin jänö makuulta/hauki rannasta, enkä nähnyt sen koommin vilaustakaan koko juoksun aikana. Oli ilmeisesti saanut sopivasti palauteltua kyydissäni Ryläyksellä.

Viimeisellä juomapisteellä join pari mukia ja jatkoin matkaa. Viime vuodesta totaalisesti poiketen juoksin lähes koko tiepätkän ja onnistuin saavuttamaan kaikki näkyvissä olevat selät ennen maalia. Pikkunousussa Kolin rinteille nivunen ja sisäreisi sitten kramppasivat, mutta kuittasin sen parhaaksi kokemallani taktiikalla eli jatkoin etenemistä väkisin jalkaa raahaten. Ennen alamäkeä kramppi olikin jo poissa, joten laskeutuminen sujui juosten. Kolin nousu meni suurimmaksi osaksi kävelyn puolelle, mutta maali tuli silti vastaan. Loppuaika 5.43.xx oli kolme minuuttia huonompi kuin viimeksi, mutta henkinen ja fyysinen olotila ainakin kolme kertaa parempi! Juomapussista oli kulunut 3 desiä (ja silti kaksi tyhjennystaukoa matkan varrella...) ja geelejä syöty neljä. Elektrolyyttitabuja otin kai neljä, buranalevy jäi korkkaamatta, patukat siirtyivät taas vuosikertakokoelmiin. Kaksi ennalta-arvattua rakkoa varpaissa, kantapää ja nilkka ok.

Illan ohjelmassa oli muikkuja ja muuta kevyttä verryttelyä viime vuoden bankettibändiä, Suklaamunia, ikävöiden. Ryläyksen ystävien perinteiseen yöjuoksuun osallistui tänä vuonna 14 jäsentä, joukossa ilahduttava määrä uusia kasvoja! Mediapäällikön ominaisuudessa olin pakotettu käymään Ukko-Kolin huipulla kahdesti, kun piti tuurata vatsavaivaista puheenjohtajaakin.

Suuret kiitokset kisaorganisaatiolle mainioista järjestelyistä ja hyvähenkisestä tapahtumasta! Muulle maailmankaikkeudelle kiitos siitä, että tästä maasta löytyy vielä alueita, joita ei ole peitetty kivituhkalla tai asvaltilla. Ensi vuonna taas/Merkitään vuoden 2012 kisakalenteriin/Näkemisiin Kolilla!

Maalaishiiri kaupungissa - ja omassa lestissään

"Lähetkö ens la hölkkäämään mun kaa Hassen hölkkämaratonin Hakiksenrantaan?(...) Mä aattelin lähtee tekeen pitkän lenkin sinne." Onko näille viesteille luotu vielä jotain sähköpostisuodatinta? Ilmeisesti ei. Annehan se siellä hätyytteli. Sain ensin kieltäydyttyä naapuruston lasten synttärikemujen varjolla, mutta keskiviikon korvalla alkoikin näyttää siltä, että keuhkokuumeen ynnä muun asiaan kuuluvan kulkutaudin johdosta kekkerit peruttaisiinkin, ja vihreä valo maran suhteen palaisi kutsuvan kirkkaana. Myönnettäköön, että olikin jo alkanut vähän harmittaa sivu suun menevä uuden tyylinen pitkä lenkki (sileän marahan minulla oli vielä tuolloin kokematta).

Niinpä espoolainen maalaishiiri lähti ajelemaan kartta polvillaan Hakiksenrantaan. Vielä Pasilan kohdalla näytti siltä, että saattaisin hyvinkin ehtiä ajoissa, mutta loppupätkään pikku pummin kanssa tuhraantui ratkaisevat viisi minuuttia liikaa. Siispä parkkiin ajaessani vilkuttelin nollalenkille startanneelle Annelle ja menin odottelemaan klo 12 lähtöä. Ilmoittautuminen oli Merihaan miesten pukuhuoneessa, jossa nimeni kirjoitettiin listaan ja kyseltiin vaikeita (tai oikeastaan aika helppoja) kysymyksiä, kuten " Mitä aikoja olet juossut aiemmin?" Vastaukseni "En mitään, kun en ole koskaan juossut varsinaista maratonia", nostatti hieman kulmakarvoja, kuten myös se, että "Luullakseni juoksen täyden matkan".

Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja tuuli ulvoi kerrostalojen nurkissa kokoontuessamme lähtölaumaan roudan jyrsimälle murtumaviivalle. Kellot käyntiin ja kimpparavia nollakierrokselle. Itse radasta (ks. Hasse Mara Map) minulla ei tietenkään ollut juurikaan mitään käsitystä, enhän ollut käsittääkseni eläessäni käynyt edes koko Merihaassa! Noustessamme toistamiseen Hakaniemen sillalle, Anne juoksi meitä vastaan. Kurvasin seurasta ilahtuneena kyytiin ja tällä kokoonpanolla jolpottelimmekin niin kauan, että Anne sai vaaditut 9 täyttä kierrosta + nollakierroksen suoritetuiksi. Itse jatkoin siis vielä puuttuvat kaksi täyttä ja lopuksi vielä sen nollakierroksen puolikkaan oikeaoppisesti Merihaan kiertäen. Minä pysäytin kellon (joka ihme kyllä oli tullut reissuun mukaan) aikaan 4.05.15 jääden 1.5 minuuttia Annen ajasta.

Kokemus oli oikein mukava. Sopivan matalan profiilin juttu: ei turhaa hösäämistä kaikenmaailman tankkaus- ja talkitsemisjuttujen kanssa, ei rumia kisapaitoja, ei jonottamista vessaan, ei ruuhkaa juotossa. Huolto pelasi kierrosten välillä hyvin, valittavana oli vettä tai urheilujuomaa sekä rusinoita ja pipareita. Yhden geelinkin olin saanut kaivetuksi kaapista taskuuni ja imaisin sen muodon vuoksi kolmenkympin kohdalla. Ihmiset olivat mukavia ja tuntemattomatkin kannustivat aina vastaan tai ohi juostessaan. Ja mikä parasta, Ryläyksen Ystävät oli paikalla lähes puolen jäsenistön voimin!


Sunnuntaina oli sitten palauttavan parituntisen vuoro, ja painuimme Sarin kanssa Oravankololle Nuuksion Ruuhilammen rannalle.


Virittelimme saunan kiukaan alle tulet, esivalmistelimme ruuan ja lähdimme hölköttelemään kohti Elohovia. Tie oli suurelta osin hyvin sohjoinen, mutta palauttavan lenkin puitteissa oli mahdollisuus myös tiputtaa vauhtia, joten eipä tuo haitannut. Elohovilta juoksimme Markku "The Kärppä" Jakosen ohi kohti Tervalampea ja käännyimme sitten pohjoiseen. Auki oleva tie päättyi äkisti, niinpä jatkoimme enemmän ja vähemmän altapettävää polun pohjaa Klassarinkalliolle ja tuloreittiä takaisin mökille.



Kahden makkarapaketin, kolmen peruna-krakovanmakkara-Koskenlaskija juustonyytin, neljän lanttu-porkkana-Musta-pekka -nyytin ja kuuden persikka-Geisha suklaa-pähkinärouhenyssäkän riittävyys oli hieman arveluttava komppaniamme syömätarpeet huomioiden, mutta saimme kuin saimmekin nälkämme tyydytetyiksi.















Saunassakin tuli käytyä, samoin rannassa. Sulavesi oli sen verran matalaa, että emme alkaneet pohtia kastautumisen mahdollisuutta tai tekniikkaa.



Kiitos mukavasta viikonloppuseurasta arvon naisille, kuten myös kotijoukoille lauantain ja mummille sunnuntain osalta!

Wassup trail dawg? ─ Kolin Vaarojen maraton 2010

Taktiikka? Juosta normaalisti sen kun jaksaa. Selvitä mahdollisimman vähillä hiertymillä ynnä muilla vaurioilla, jotta Mammuttimarsin lähtötilanne olisi terveyden osalta mahdollisimman ideaali. Selvitä mahdollisimman vähillä kaatumisilla. Pitäisi muistaa juoda ja syödä matkan varrella jo ennen kuin on niin sanotusti myöhäistä. Pitää hauskaa ja katsoa edes pari kertaa maisemia. Siinäpä se.

Ensimmäinen maraton on kuulemma ikimuistoinen, niinpä päätin varmistaa sen valitsemalla tarkoitukseen sen "nopean ja helpon". Jep. Toisaalta lähestulkoon vain poluilla lenkkinsä juoksevalle maastomaraton sopisi kuin nyrkki silmään.

Kelin puolesta päivä oli ideaali: lämpöä saman verran kuin kotimaisemissakin (jotain alle +10˚C ) ja poutaa. Jaloissa Inov-8 Mudrocit, jotka eivät lipsu vaativassakaan maastossa, nilkoissa Dirtygirlgaitersin uutukaiset suojat (koirantassukuosi "Wassup trail dawg"), trikoot ja paitoina aitoa vintagea oleva Reima-paita (aktiivikäytössä vuodesta 1982) ja Icepeakin paksuhko juoksupaita. Käsiin ohuet hanskat ja otsalle huivi. Ripsiväri oli vastoin Annen suosituksia vesiliukoinen, koska en näillä keleillä juurikaan hikoile, enkä myöskään aikonut uida Kiviniemen vesistönylitystä. Selkään Deuterin pieni juomareppu ja sinne varapaita, peukkukompassi (!), vajaa pussillinen Dexalilla värjättyä vettä sekä sekalainen valikoima kaikkea kaapista löytynyttä energiasälää. Kello oli unohtunut kotiin, mutta arvelin, että luultavasti joltakulta muulta löytynee, ja toisaalta maaliviivahan se pysäyttää eikä mikään aikaraja.

Lähtökäskystä Anne ampaisi keulilta polulle, minä ja Marja kuuliaisesti kannoilla. Kiisseli koneeni löi ylikierroksilla, mutta niinhän se lyö aina ensimmäiset puoli tuntia lenkillä kuin lenkillä. Noin kolmenkilometrin jälkeen meidän kolmen yhteinen taipaleemme päättyi, kun Marja lähti lyömään tiepätkällä. Tienvarressa ensimmäinen duosarjan mies venytteli ilmeisesti krampanneita pohkeitaan. Jauholanvaaralle (213m) noustessa Marja juuttui hieman hitaampaan letkaan ja sain eron kurottua kiinni. Kohti Kiviniemeä juostessa arvelin vauhdin olevan hieman liikaa minulle, mutta annoin mennä kun kerran meni mukavasti. Rannassa soutuvenettä ei tarvinnut odotella ollenkaan, joten vesistön ylitys vei vähemmän aikaa kuin geelin kaiveluni takataskusta. Kiviniemen vesipisteellä porukkaa oli kuin Ilveksen maalilla, me pysähdyimme vain hörppäämään mukillisen vettä geelinpainikkeeksi ja jatkoimme matkaa. Kolivaaralle (185m) nousu ja lasku menivät suuremmitta muistikuvitta.

Kaksikymppiä paukahti tauluun ja tuli mieleen, että kohta voisi olla syytä ottaa jotain energiaa. Edessä kun olisi kuuluisa Ryläyksen nousu (yli 300m). Polku oli sitä mitä oli luvattu (ja mitä se oli ollut jo aiemminkin): kiveä, juurta ja tassujen asettelua. Lisänä veemäisen jyrkkiä nousuja, jotka lupasivat paljon huipunsaavuttamisen suhteen, mutta silti niitä vaan tuli ja tuli ja tuli... Kävelynousujen jälkeen piti jo käskeä itsensä juoksuaskeliin. Marja oli jäänyt, mutta onneksi oli aina jotain letkantynkää, vaikka mitään keskusteluja ei juuri käytykään. Kaivoin "vauhdissa" patukan repusta ja nakkasin sen kitusiini. Oli suunnitellut myös tyhjennystaukoa jo ainakin neljä kilometriä. Nyt hoksasin hetkeni tulleen, poistin valmiiksi juoksuhanskat vyötärökuminauhan alta ja juoksin ehkä kolmisen minuuttia kädet housunkauluksessa odotellen maastollisesti ja letkallisesti täydellistä hetkeä. Eikä turhaan: pit stoppi polulla formulatyyliin alle 10 sekuntia.

Kun nousuun vaadittavat reisilihakset oli jyystetty löysiksi alkoikin laskulihaksien kuumennus. Puolisen kilometriä ennen Ryläyksen päättävää lyhyttä maantiepätkää vasemman reiden lähentäjä kramppasi. Ei perhana. Venyttelin pienen hetken ja päästin yhden naisen ohi. Totesin, että ei sitä tähänkään voi jäädä ja pakotin itseni varovaiseen hölkkään. Kramppi meni onneksi ohi, mutta tiesin sen vaanivan sopivaa hetkeä iskeä uudestaan. Ryystin juomaa, otin geeliä ja nappasin myös noin kolmannen suolatabun. Tuolla lyhyellä tienpätkällä ohi meni kolme naista, ja hyppäsin junaan. Kolmekymppiä matkamittarissa kartan mukaan. Jeron rantoja nuoleva suht tasainen polkuosuus meni reisitilanteeseen nähden hyvin ja pysyin kyydissä. Yritin ryystää nestettä ja suunnittelin juomapussin täyttöä viimeisellä (eli toisella) vesipisteellä. Näin tein ja kaivoin samalla kaiken lopun energian repusta (pähkinäpatukka, eräpäivältään vuoden 2006 geeli). Edessä kuuden kilometrin tiepätkä. Nopeiden huoltotoimieni aikana naiset olivat jo lähteneet, joten menin niin sanottua omaa vauhtia. Se oli hidasta. Tyyleinä vuorottelivat reipas kävely ja juoksua imitoivat liikkeet. Nimetön varvas yritti krampata alamäessä ja etureisi-/lähentäjäosasto odotteli vuoroaan. Söin loput energiat, otin suolatabun ja vielä yhden ilmaisnäytteenä saadun piristysnapin. Matona korvassa kaiverteli Nordmanin jostain biisistä yksi ainokainen lause: "Om jag skulle dö nu..."

Kaksikolmasosaa tiepätkästä oli ilahduttavasti uutta tienparannussepeliä, joten Kolin puoleen väliin nouseva ja takaisin tielle laskeva loppua ounasteleva "pikkukiusaus" tuntui vain hyvältä. Olin saanut seurakseni naisihmisen, jonka kanssa tuo polkuosuus ja sitä seurannut lyhyt tienapsaus sujui mukavasti rupatellessa. Jalat toimivat jo ihan kiitettävästi aiempaan verrattuna. Varsinainen Kolille (n. 320m) nousu oli minulle odotettua helpompi (joskin juoksuaskeleita otettiin vain tasaisella) ja saavutin minut edellisellä tiellä ohittaneet pari miestä hyvissä ajoin ennen maalia. Juttelimme siinä kaikesta mukavasta, kuten pitkistä juoksutapahtumista, ja kannustin heitä osallistumaan myös Mammuttimarssiin. Miehet pitivät ehdotusta oikein hyvänä. Loppuviitoituksella jaksoin vielä venyä juoksuun ja ylitin maalilinjan ajassa 5.41.40.

(Kuva Tomi Mäkelä: http://picasaweb.google.fi/niilosmc/VaarojenMaraton2010?authkey=Gv1sRgCIG4lpGXvPXqHw#5526848122864116434)

Anne tupsahti maaliterassille parisen minuuttia myöhemmin ja otimme yhteistuumin hyvin paistuneet pötköt juoksijan vihannesta. Pienen valokuvaus-/rupattelu-/patsastelusession jälkeen keräilimme kamat kassin ja Ryläyksen ruoskiman Marjan mukaamme ja siirryimme Icepowerin katkuisen pukuhuoneen kautta saunan hellittäviksi. Oikean jalan varpaista löytyi pari kunnon rakkoa, vasemman jalan rakot huomasin vasta vuorokautta myöhemmin kotona. Muita hiertymiä ei tälläkään kertaa tullut, joten selvisin vähällä.

Loppuilta sujui ensin lounasruuan ja pari tuntia sen jälkeen päivällispihvin merkeissä. Nestetasapaino saatiin myös vakautettua, reidet verryteltiin mainion bankettibändin, Suklaamunien, tahdissa. "Minä tahdon Pohjois-Karjalaan...vaihdan farkut verkkarihousuun..." Kello 23.57 Suomen kansan saagaan saatiin uusi luku, kun viisi Ryläyksen ystävien (ehkä joskus ry?) tulevaa jäsentä allekirjoittivat perustamisasiakirjan. Kuin sinettinä edelliselle, ilta huipentui juoksulle Ukko-Kolin huipulle. Tähän huolellisesti suunniteltuun spektaakkeliin osallistuivat hyvin lyhyellä varoitusajalla vastaperustetun yhdistyksemme mediapäällikkö, sihteeri (valokuvaajana) sekä noin seitsemän tulevaa jäsentä. Tulkoon tämä kirmaus yhdistyksemme yön kirkkaimmaksi tähdeksi myös tulevina vuosina!