Springin menu: Pakastettua pässiä ja liekitettyä lahnaa

Victorinox Spring Adventure käytiin tänä vuonna Karkkilan Haukkamäen koululta toukokuun toisena viikonloppuna. Keli oli hieman viileähkö, mutta oikein sopiva pieneen kuntoiluun.

Kisa starttasi urheilukentältä, joka kierrettiin kolmasti ennen suunnistusosuudelle siirtymistä. Suunnistus meni ihan ok siinä juosta lompsotellessa, pääsimme jopa kuittaamaan hieman muiden näkyvissä olijoiden tehdessä suunnistusvirheen ennen ykköstä. Ja eikun kakkosen kautta vaihtoon, pyöräilykengät käpäliin ja satulaan.

Alhovuorella pääsimme testaamaan pieniä vaihteita ja rassasimme mäen melkein ylös saakka satulassa. Sen jälkeen urakkana oli kipittää rinne kolme kertaa alas ja ylös. Lahna sai tässä kohtaa pientä työntöapua "tukipisteestä" herra fysiikan lehtorilta.

Ja taas pyörille. Kohtuullisen varhain huomasimme tehneemme perustavaa laatua olevan virheen: vetonaru uupui (ja vielä tietoinen valinta... hohhoijaa). Siinä sitten lahnailin satulassa ja pääsimme rastille johtavan tien päähän. Koska Skini painaa vain sen kymmenisen kiloa, päätimme iloita tuosta seikasta ja möyriä pitkin karkkilalaista talousmetsää pyörä olalla oikein urakalla. Jossain vaiheessa päivää se rastikin tupsahti eteen lukuisten muiden kisaparien kera ja pääsimme sitä myöten jatkamaan melonnan vaihtoon.

Melonta tuntui kovin vaivalloiselta, oli tuulta ja aallokkoa ja hapokkaita naruja heiluttelemassa melaa (kaksipäistä, mitä ihmettä?). Kulkunen valitti kylmyyttä ja hyppi välillä rannassa haaraperushyppyjä. Onnistuimme völjäämään itsemme takatuulen ja -aallokon avittamana joelle kohtaamaan seuraavat haasteet. Ensimmäisen puunrungon alitus sujui hyvin, toisen ei niinkään hyvin. Kulkunen jäi jumiin puunrungon kohdalle ja oli lyötävä pakki päälle. Sitten tapahtui jotain, jonka seurauksena paatti alkoi kääntyä poikittain ja uhkasi keikahtaa nurin. Minä tarraan puusta kiinni ja alan pusertua rungon ja kajakin väliin. Siinä huutaessa ja melskatessa molemmat melat päättivät jatkaa matkaa ihan keskenään paremmille vesille. Hilasimme duon rantaan ja Kulkunen lähti rämpimään kaislikkopuseikkoa hakemaan karkureita talteen. Hetki oli hieman epätodellinen ja sisälsi taas ajatuksen "Mitä minä oikeastaan teen täällä?" Jatkoimme matkaa ja pääsimme rastille. Huipentumana kamera seurasi oikein lähietäisyydeltä, kun vääntäydyin jäisenä koppurana paatin reiästä leimaamaan ja Kulkunen kalistelee taustalla: "Meidän...pitäis...kalikali...tyhjentää...tää...kalikali...paatti vedestä...tai muuten me...kalikali...kaadutaan järvellä". No eikun tuumasta toimeen ja vähän jalkakyykkyä sillan alla.

Matka viimeiselle rastille sujui ihan hyvin, paitsi että Kulkunen alkoi olla kovin vaitonainen. Rastirannassa Kulkunen jäi hytistelemään ja puhaltelemaan kämmeniinsä kömpiessäni leimauspuuhiin. Kun tulin takaisin, kaikki (esim. kajakin kääntäminen lähtösuuntaan) oli aivan alkutekijöissään ja mies senkun körnöttää puhumattomana reijässään! Sivulta on lähestymässä miesten kilpasarjaa ja he huutelevat meitä väistymään. Karjuin lähtökäskyjä, mutta Kulkunen vastasi onomatopoeettisesti ölähdellen ja jakoi täristelyään. "Mitä te oikeen teette?" rohkenivat nuo miehet kysymään. No mitäpä tässä, mitä milloinkin, -kele. Grrrrrr. Takana meloja loi pitkän katseen Kulkusen suuntaan, josta päättelin, että tässä ei olla ihan parhaassa lyökissä jatkoa ajatellen.

Empatialla ei nyt tulla, ajattelin, ja piiskasin sanallisesti Kulkusta toimintakuntoon (jos olisin ollut takameloja olisin piiskannut luultavasti jollakin muullakin). Maalirantaan päästyämme nousin ylös ja katsoin taakseni. Kulkunen ölähtelee vaisusti ja tärisee horkassa, kädet ovat viinipunaiset ja niissä on valkoisia kolikonkokoisia laikkuja. Järjestäjiä tulee apuun ja ukko nostetaan paatista. Kuin jäätynyt russakka armas kisaparini nöksähtää hiekalle ns. pystytarjontaan (so. sikiöasento jalkapohjat maassa). Minä pyörin touhukkaana, vaihdan karttaa telineeseen ja muuta semmoista karjahdellen välillä "No mitä sää nyt aiot? Ootko jatkamassa? Kartat on jo valmiina! VOITKO VASTATA!" Järjestäjät toteavat, että tätä miestä ei nyt päästetä jatkamaan ja kurvaavat autolla viereen lastauspuuhiin. Kulkunen siis repsikan paikalle ja minä takapenkille.

Kisakeskuksessa kävin hakemassa Kulkusen autonavaimet ja mies kiikutettiin sillä välin lämpimään suihkuun. Menin sinne tarkastelemaan tilannetta ja elomerkit olivat selvästi havaittavissa - horkkatärinä jatkui edelleen. siina samassa pystytarjonnassa kuin aikaisemminkin. Pikkuhiljaa lämmin vesi alkoi sulattaa pintajäätä ja kädet muuttuivat kauniin punaisiksi. Myös jäseniä saatiin oiottua sen verran, että sain raastettua trikoota, paitaa ja kenkää pois russakan päältä. Tätä show'ta oli todistamassa muutama henkilö ja hauskaa tuntui olevan. Jäsenien lisäksi vertyvät myös leukanivelet ja kykenimme taas sanalliseen kommunikaatioon. Järki tuntui olevan edelleen jäässä molemmilta, koska totesimme, että p**kaaks tässä, jatketaan kisaa! Siispä kipitin autoille hakemaan Kulkusen vaatekassia ja vaihdoin myös omat märät paitani kuiviin. Pukuhuoneesta jatkoimmekin sitten juosten takaisin melonnan maaliin ja nappasimme pyörät kulkuvälineiksi.

Energiat olivat tietysti jo aika lopussa, joten aika vaisua tuo meno oli. Mutta koko rahallahan oli tarkoitus ottaa, joten junnattiin vaihtoon ja siitä juosten Högforsin koskelle pieneen köysitehtävään. Tehtävänä oli ylittää joki köyttä pitkin vetämällä ja se olikin minulle ensimmäinen kerta laatuaan. Siitä laputimme kohti maalia aikarajan lähestyessä jättäen lukuisan määrän rasteja käymättä, joten sakkoja ropisi urakalla, mutta se oli tuossa vaiheessa aika merkityksetön seikka. Ajassa 6.27.55 ylitimme maaliviivan ja siirryimme ruokapöytään kauhomaan kalasoppaa urakalla. Se meni ihan hyvin.