tiistai 26. heinäkuuta 2011

Laugavegur Ultra Marathon 2011




Pari vuotta sitten olin kolmen päivän lomalla Islannissa muutaman kollegan kanssa. Olin tuolloin 24. viikolla raskaana, joten kuntoilu rajoittui kävelyretkiin ja parin tunnin ratsastukseen. Mondon matkaoppaasta luin, että "todellisille reikäpäille" (suora siteeraus) olisi tarjolla 55 km:n ultra maraton Landmannalaugar - Thórsmörk -välillä - matkalla, johon ns. normaalit ihmiset kuluttavat aikaa nelisen päivää. Nyt kun Aurora on lähes pari vuotias ja kyllin iso jäämään veljensä kanssa mummin hellään huomaan muutamaksi päiväksi, Johanna Raunosdottir otti ja lensi Icelandairin siivellä kohti Reykjavikia. Rob de Köykäsenäkin tunnettu Petteri Arisson osoitti reipasta urheilumieltä ja ilmoittautui hänkin mukaan koitokseen.

Saavuimme Islantiin torstaina ja matkustimme julkisilla (myös P!) Reykjavikin paikallisbussiasemalle ja siitä dösällä majataloomme Mosfellsbaeriin. Majatalo sijaitsi todella rauhallisella omakotialueella noin 10 km:n päässä Reykjavikin keskustasta. Alueella oli muutama kauppa, erittäin hyvä leipomo, pizzeria, kalatori ja jäätelöbaari perusislantilaisten vaatimusten eli ratsastustallin ja ulkouimahallin lisäksi. Majatalo itsessään oli omatoimisuunnistusmatkailua harrastaneelle ihan hyvä ja normaalitasoinen, mutta muutamille muille asukeille pienoinen järkytys. Majatalo oli kaksikerroksinen omakotitalo, joten wc/kylppäriyhdistelmä oli yhteinen suurimmalle osalle asiakkaista. Tuo ei ollut meille suurikaan ongelma periaatteessa, mutta kieltämättä teinien yli puolen tunnin suihkut alkoivat ottaa "kriittisiin" aamu- ja ilta-aikoihin hieman pattiin...

Perjantaina jatkoimme P:n menestyksekästä uraa julkisenliikenteen kuninkaana ja köröttelimme taas bussilla viemään race pacage -pussit luisteluhalliin kuljetusta varten sekä hakemaan kisasälän samaisesta paikasta. Siitä jatkoimme jalan muutaman kilometrin päähän Reykjavikin keskustaan viettämään turistipäivää hengaillen, syöden ja shoppaillen. Tapasimme myös Islannin suunnistustoiminta-aktiivin, Gíslin, sekä kartoittajana työskentelevän virolaisen Markuksen. Oli mukava kuunnella poikain juttuja Islannin suunnistuksesta, maastoista ja kartottajan ongelmista (esim. Islannissa jyrkänne voi olla tavallaan tasaisella maalla). Ostimme myös muutaman suunnistuskartan, joita ajattelimme käyttää kisan jälkeen, sunnuntaina. Perjantaina söimme myös kaksi lämmintä ruokaa välipalojen lisäksi, koska arvelimme, että tankit olisi syytä täyttää ennen kisaa.





Lauantaina kisabussi starttasi klo 4.30 Laugavegurin pihalta. Aloin teipata heti jalkateriä ja varpaita, sekä syödä mukaan ottamaani aamupalaa (mysliä ja jugurttia). Bussi oli perillä Landmannalaugarissa jo klo 8. Lämpöasteita oli enintään viisi ja tuuli oli jokseenkin voimakasta. Päätin startata pitkillä trikoilla ja kahdella juoksupaidalla. Päähän laitoin putkihuivista leikatun siivun, jonka toinen puolikas tuli kaulaan hiekka-ja tuhkapöllytyksen varalle (suun eteen laitettavaksi siis, järjestäjien suositus). Jalkineiksi pomminvarma vaihtoehto eli Pippi Långström Asicsit, Injinjin varvassukat, kompressiopolvisukat ja suojiksi Dirtygirl gaitersin käpäläkuosit. Repussa kulki puoliksi täytetty vesipussi ja Haglöfsin Oz-takki. Kameraa en viitsinyt ottaa, koska tiesin, että väsyneenä en jaksa tehdä mitään ylimääräistä ja koska tiesin Petterin kuvaavan vähintään alkumatkan.

Me lähdimme kolmannen eli viimeisen aallon takarivistä, mikä oli tietysti virhe. Aalto oli järjestäjien määräämä, mutta järjestys sen sisällä oli vapaa. Petteri veti lähdöstä heti off road -ohituskaistalle ja oli jo päässyt lähes koko ensimmäisen jyrkän nousun ylös kun minä vielä jonottelin ensimmäisellä pikkupuron ylityksellä. Itse ajattelin, että näillä reisillä on turha yrittää moista etenkin kun matkamittari näytti vasta lukemia 0,1.

Koko kisan korkein kohta saavutettiin 10 kilometrin kohdalla, Hrafntinnuskerissa, jonka jälkeen ylhäällä jatkettiin vielä viisi kilometriä ennen pitkää ja jyrkkää  Jökultungurin laskua. Gísli oli jo edellisenä päivänä varoitellut, että keväällä lunta oli ollut huomattavasti enemmän kuin tavallisesti, ja se tieto näytti pitävän paikkansa myös kisareitillä. Lumessa oli kuitenkin suhteellisen hyvä juosta, eikä pohja upottanut kauheasti kuin vain muutamassa paikassa, jossa aurinko oli lämmittänyt lumialueen reunan sulaksi, pohkeeseen yltäväksi hyyhmäksi.  Huomasin myös, että parhaimpia ohituspaikkoja olivat juuri nuo lumialueille tulot, joissa monet jarruttelivat jo hyvissä ajoin ennen lumelle hyppäämistä.










Vähän ennen Jökultungurin laskua vaihdoin muutaman sanan erään tanskalaisen naisen kanssa ja juoksimme yhdessä muutaman kilometrin. Alftavatniin johtavalla tasaisella tiellä jäin kuin eno veneestä, mutta tuumailin, että koska matkaa on jäljellä vielä yli 30 kilometriä, en anna asian häiritä. Sekä kympin että 22 kilometrin huoltomökeillä käväisin juomisen ja banskun syönnin lisäksi myös puuteroimassa.

Hieman ennen Bláfjallakvislin drop bag -pistettä oli myös leveimmän joen ylitys. Saatavilla oli myös kalastajan saappaita omien kenkien ja jalkojen varjelemiseksi, mutta siirryin suoraan kahluuhommiin - olivathan jalat kastuneet pohjetta myöden jo useampaan kertaan niin sulaneissa lumisohjoissa kuin matalampien jokien ylityksissä. Reippaasti virtaavaa vettä oli puoleen reiteen ja se vilvotti ihanasti. Varikolla vaihdoin hikiset juoksupaidat pois ja vedin tilalle Kari Tran kerrastonpaidan. Jätin myös kaikki turhat härpäkkeet, kuten takin, hanskat ja varabuffin, repusta pois. Tilalle latasin geelejä, kaksi Snickersiä (jäivät syömättä), sekä täytin juomapussin pullosta. Operaatio oli kaikkinensa nopea ja pääsin taas lähtemään samaa matkaa tanskalaisen kanssa. Sain samalla kiinni myös kolme islantilaisneitosta.

Seuraava etappi oli todella puuduttava henkisesti ja fyysisesti: kilometri tolkulla jatkuva tasainen laavahiekkaerämaa. Aurinko paistoi taivaan täydeltä ja arvelin (aivan oikein) sen käristävän kasvojen ihoa. Eipä ollut tullut mieleen laittaa aurinkorasvaa, vaikka muutama sikäläinen sitä lähdössä näkyi sivelevänkin... Muutaman kilometrin päästä oli ilahduttavasti ylimääräinen vesiasema, johon tanskalaisnainen jäi täyttämään juomapussiaan. Nitkutin eteenpäin, kunnes pelätty asia tapahtui: hätä. Luonnollisesti alueella, jossa ainoat näkösuojat ovat yksi metrin korkuinen kivi/viisi hehtaaria. No ei muuta kuin kyseisen kiven taakse, annoin jopa lauseen mittaisen selvityksen yksin juoksevalle islantilaisneidolle, joka naurahti. Nopean toimituksen jälkeen huomasin islantilaisen menneen menojaan, mutta tanskalainen käveli kaivellen juomapulloa. Tämä olikin viimeinen havainto hänestä kisan aikana, lopputuloksissakaan ei näkynyt yhtään tanskalaista naisten sarjassa.

Ennen Emstrurskália (38 km) oli muutamia ylä- ja alamäkiä, jotka alkoivat tuntua jo aika raskailta. Henkisesti raskainta juoksun kannalta olivat avoimet maisemat, jolloin saattoi jo kaksi kilometriä ennen ylämäkeä alkaa voivotella tulevaa koitosta. Emstrurskálissa oli viimeinen "iso" huoltopiste, joka siis tarkoitti vessaa ja ensiapupistettä "noutopöydän" lisäksi. Hämmästyksekseni näin mökillä muutamia aiempien lähtöaaltojen nuorehkoja miehiä, joiden olin ajatellut juoksevan ihan toista vauhtia. Yhdelle jampalle ensiapuhenkilö yritti neuvoa ilmeisesti krampanneen lonkan koukistajan venytystä, mutta neuvot eivät tuntuneet uppoavan kovinkaan hedelmälliseen maaperään. Iloisella mielellä lähdin hölkkäilemään eteenpäin. Kaksi kolmesta Bláfjallakvislin varikolla tapaamistani naisista ottivat etumatkaa tasaisen tappavasti, itse en etenkään tasaisella kyennyt siihen vauhtiin, vaikka mitään täsmävaivaa ei reissussa ollut tullutkaan. Näitä pinkkipolvisukkaisia juoksijoita, niin miehiä kuin naisiakin, oli kisassa useita. Muutamat kantoivat päällään myös juoksuseuransa paitaa, mutta en saanut tekstistä selvää.

En muistanut ulkoa lopun reittiä ja karttakin oli jäänyt bussiin. Niinpä matka tuntui päättymättömältä taaperrukselta, vaikka huomasin kasvillisuuden pikkuhiljaa muuttuvan matalien vaivaiskoivupuskikkojen sävyttämäksi laavamaisemaksi. Kápan juottoasema tuli kuin taivaanlahjana ja sen enkelit sanoivat maaliin olevan matkaa enää viisi kilometriä. Join pari mukia kokista ja katsoin lähtösuuntaan: Ei voi olla totta... edessä kohosi vielä reissun toiseksi viimeinen selkeä nousupätkä. Ytimekkään mäen jälkeen luonnollisesti laskimme saman verran alaspäin ja ylitimme viimeisen kunnon joen oikein käsi kädessä avustajamiehen kanssa, toisella kädellä pidin vielä kiinni köydestä. Apu olikin tarpeen, koska joessa oli voimakas virtaus ja vettäkin riittävästi.

Pari viimeistä kilometriä olivat uskomattoman kauniit polun kiemurrellessa kolme metriä korkeassa koivupensaikossa violettien ja keltaisten kukkien (niittyleinikki ja niittyhanhikki?) värittäessä pohjan matalaa heinikkoa kuin satukirjojen kuvissa. Ohitin hämmästyksekseni erään nuoren miehen, jonka olin viimeksi nähnyt parikymmentä kilometriä aikaisemmin. Miehen meno oli aika himmeää, jos se ei nyt minullakaan hääviä ollut. Kilpailuvietti nosti kuitenkin päätään sen verran, että piti ihan muutamaan otteeseen vilkuilla taakseen ja varmistaa ettei "ratkaisu" mene loppuviitoitukselle. Parin viimeisen kilometrin aikana ehdin tehdä myös mentaaliharjoitusta maaliviitoitusta varten. Ei siksi, että tarkoituksena olisi ollut saada koneesta irti jotain ylimaallista, vaan siksi, että en kokisi erinäisistäkin kisoista tuttua tunnehyökyä, joka toisi kohtuullisen hallitsemattoman kyynelvyöryn mukanaan. Nieleskelin ja hoin lauseet "älä viitsi nyt alkaa tätä hommaa, kamala juostakin nenä tukossa" ja "lopeta jo" siis hyvissä ajoin ja kirmasin maaliviitoituksen iloisin mielin yleisön kannustaessa. 

Loppuaika oli vähän pettymys, mutta tunne lievittyi hieman huomatessani, että myös naisten voittajan aika oli 40 minuuttia huonompi kuin edellisenä vuonna. Liekö syynä alun lumimäärä vai mikä. Maalissa harteilleni käärittiin fleecehuopa ja ohjattiin suoraa kreppikaistaa pitkin huoltotelttaan, jossa pöydät notkuivat monenmoista suupalaa. Huomasin suorastaan himoitsevani erilaisia tuoreiden hedelmien paloja ja päätin ottaa vastaavia "jälkieväiksi" tuleviinkin kisoihin. Ajatus suklaista tai energiapatukoista ällötti, limsaakaan ei tehnyt mieli. Järjestäjät kävivät myös selkeästi jututtamassa jokaista maaliintulijaa, jotta tajunnantaso tuli tarkistettua. Petteri Arisson tuli yllätyksekseni huoltotelttaan huopa hartioillaan, silmät "tihrukiilussa". Olin hävinnyt Petterille odotettua vähemmän, vain 25 minuuttia, ja senkin luultavimmin jo ensimmäisen parinkympin nousuissa ja laskuissa. Halien ja pusien jälkeen siirryimme pesulle (naiset sisälle, miehet ulos) ja syömään todella herkullista grillilammasta lisukkeineen ravintolatelttaan.

Paluumatkan aluksi ylitimme bussilla useita jokia, mikä oli tietysti kokemus sinänsä. Rupattelin myös vieressä istuvan amerikkalaisnaisen kanssa, jolla kokemusta olikin kertynyt useista pitkistä etappiultrista eri puolilla maailmaa. Lapsiakin naisella oli viisi, joten ei voinut kuin hattua nostaa.

Mainio pätkä kisasta löytyy täältä , tuli melkein tippa silmään kaihosta takaisin! Nopeasti se aika kultaa takareiden pakotukset ja muut ikävät tuntemukset.



Sunnuntaina kävimme verrytelemässä kävellen eräällä suunnistuskartalla (kuvassa ns. still-suunnistus eli juoksun imitointi) ja ajoimme myös Thingvelliriin sekä syömään ihanaan Lindinin ravintolaan ja lojumaan kuumaan altaaseen uuteen geotermiseen ulkokylpylään, Fontanaan. Yhtäkään rakkoa tai muuta vammaa en juoksussa ollut saanut, joten tämä lepopäivä teki jo ihmeitä palautumisen suhteen.






Maanantaina ajoimme ensin Aláfossin pienelle ruukkialueelle vaateostoksille (kyllä, heppakuivioinen villapaita) ja jatkoimme matkaa Snefellsnesin niemimaalle, parisataa kilometriä Reykjavikistä pohjoiseen. Minä olin varannut kolmen tunnin ratsastuksen Lysuhollin tallilta ja Petteri meni sillä aikaa golfaamaan. Kuriositeettina mainittakoon, että Islannissa hevosia on noin 240 000 ja golfkenttiä 88 (asukkaita 330 000, että mietihän suhdetta!). Ratsastusreissu oli aivan mielettömän hieno ja maisemat henkeäsalpaavat! Tölttiä oli ensin hieman vaikea löytää, mutta sitten tajusin tammani liikkeet kyseisessä askellajissa hieman hitaanpuoleisiksi, jonka vuoksi aina tölttipätkän lopuksi laukkasimme muut kiinni. Minua (tai muitakaan) se ei haitannut, hieman jopa sympatiseerasin tuota tasaisella hidasta tyttöä, heh.



Heitimme haikeat jäähyväiset Islannille tiistai-aamuna. Toivottavasti pääsen pian uudestaan!

2 kommenttia:

  1. Lämmin kiitos keskiviikkoisesta packrafting-treenistä! Ikinä en ole ollut niin hukassa suunnistaessa, mutta kivaa oli :D Taivalsimme siis kolme naista yhdessä ja olisi mahtavaa, jos voisit lähettää minulle maililla jonkun kuvan ja saisin luvan laittaa sen blogiimme.

    Muutaman sanan keskiviikkona juttelinkin kanssasi tuosta Laugavegurista. Tosi kivan jutun olit kirjoittanut! Nyt tekee entistä enemmän mieli kulkea reitti juosten.

    T: JM (sähköposti etunimi.sukunimi@gmail.com)

    VastaaPoista
  2. Kiitos vaan osallistumisesta!:) Kuvia (ja juttukin) on tulossa, kunhan Kulkunen saa lähettettyä niitä omasta kamerastaan minulle. Laittelen muutamia sinulle sähköpostitse.

    VastaaPoista