http://yle.fi/uutiset/ulkomaat/2011/07/tulivuori_hekla_valmiina_purkautumaan_islannissa_2707356.html
http://yle.fi/uutiset/ulkomaat/2011/07/islannissa_tulvii_katlan_epaillaan_purkautuneen_2714028.html
torstai 7. heinäkuuta 2011
lauantai 2. heinäkuuta 2011
Odottavan aika on pitkä
... Ja välittömien väärinkäsitysten välttämiseksi tarkennettakoon, että tässä odotellaan Islantiin lähtöä.
Jukolassa tuli jo hyvinkin konkreettisesti todettua, että Karhunkierroksen juokseminen yhdistettynä "yliaikaiseen" No Limitiin ei ole paras valmistautumiskonsepti kisaan, jossa pitäisi oikeasti jaksaa juosta. Ei irronnut metsässä eikä viitoituksella. Niinpä päätin ottaa rajummat keinot käyttöön ja tein niinkin radikaalin ratkaisun, että pidin viikon mittaisen täydellisen kuntoilutauon alkaen Jukola-sunnuntaina klo 11.35, kun könysin ankkuriosuudelta autolle. Tauko piti sisällään monipuolisia kotitöitä sekä puolen askeltavan luomakunnan nauttimista sisäisesti. Toisin sanoen söin kuin hevonen - ja hevosta. Lisäksi listalle kuului nautaa, sikaa ja kanaa erilaisilla höystöillä. Ja tietysti jälkkäreillä.
Latailu teki oikein hyvää ja juhannuksen jälkeen meno taas maistui Vuokatissa. Elimistö oli ehkä hieman ihmeissään ensimmäisen lenkin suuntauduttua Vuokatin rinteen ylämäkeen, mutta johan tuo tuosta tokeni yllättävänkin nopeasti.
Juoksujen lisäksi naatiskelin myös elävistä heposista mahtavissa kangasmaastoissa (piti käydä treenailemassa tölttiä Islantia varten)
sekä yllättävästi rullaluistelusta. Rullaluistelusta! Ja sehän oli oikeasti kivaa. Esikoinen polki pyörällä ja kuopus istui juoksurattaissa huutelemassa "lujaa, lujaa!" Vuokatti-Sotkamo kävelytiet ovat kuin luotuja rullisteluun sekä pintansa että vähäisen risteysmääränsä puolesta, harjoitusseuranakin oli vaatimattomasti Suomen hiihtomaajoukkueporukkaa (no heh, seurana ja seurana...). Kelit soveltuivat ehkä paremmin uusien biksujen testailuun Hiukan hietikoilla kuin liikuntaan, mutta eipä sovi valittaa.
Kulkunen siirtyi Vuokatin maisemiin Tiukusen palattua kotimaisemiin ja kyseli, että paljonko hänen olisi kiristettävä ruuvia. Ei ole tainnut laiha kollipoika ymmärtää, että elokuun kisan juoksuosuudet hoidetaan reppuselkämenetelmällä ja minä huudan vaan, että "lyö lyö, nyt on lyötävä!" Toivottavasti edes lukee tämän, että ei tule yllätyksenä.
Jukolassa tuli jo hyvinkin konkreettisesti todettua, että Karhunkierroksen juokseminen yhdistettynä "yliaikaiseen" No Limitiin ei ole paras valmistautumiskonsepti kisaan, jossa pitäisi oikeasti jaksaa juosta. Ei irronnut metsässä eikä viitoituksella. Niinpä päätin ottaa rajummat keinot käyttöön ja tein niinkin radikaalin ratkaisun, että pidin viikon mittaisen täydellisen kuntoilutauon alkaen Jukola-sunnuntaina klo 11.35, kun könysin ankkuriosuudelta autolle. Tauko piti sisällään monipuolisia kotitöitä sekä puolen askeltavan luomakunnan nauttimista sisäisesti. Toisin sanoen söin kuin hevonen - ja hevosta. Lisäksi listalle kuului nautaa, sikaa ja kanaa erilaisilla höystöillä. Ja tietysti jälkkäreillä.
Latailu teki oikein hyvää ja juhannuksen jälkeen meno taas maistui Vuokatissa. Elimistö oli ehkä hieman ihmeissään ensimmäisen lenkin suuntauduttua Vuokatin rinteen ylämäkeen, mutta johan tuo tuosta tokeni yllättävänkin nopeasti.
Juoksujen lisäksi naatiskelin myös elävistä heposista mahtavissa kangasmaastoissa (piti käydä treenailemassa tölttiä Islantia varten)
 |
| Ei kelvanneet Inovit jalkineiksi tähän lajiin. Onneksi Kainuun Vaellustalli tarjosi nokialaiset. |
sekä yllättävästi rullaluistelusta. Rullaluistelusta! Ja sehän oli oikeasti kivaa. Esikoinen polki pyörällä ja kuopus istui juoksurattaissa huutelemassa "lujaa, lujaa!" Vuokatti-Sotkamo kävelytiet ovat kuin luotuja rullisteluun sekä pintansa että vähäisen risteysmääränsä puolesta, harjoitusseuranakin oli vaatimattomasti Suomen hiihtomaajoukkueporukkaa (no heh, seurana ja seurana...). Kelit soveltuivat ehkä paremmin uusien biksujen testailuun Hiukan hietikoilla kuin liikuntaan, mutta eipä sovi valittaa.
Kulkunen siirtyi Vuokatin maisemiin Tiukusen palattua kotimaisemiin ja kyseli, että paljonko hänen olisi kiristettävä ruuvia. Ei ole tainnut laiha kollipoika ymmärtää, että elokuun kisan juoksuosuudet hoidetaan reppuselkämenetelmällä ja minä huudan vaan, että "lyö lyö, nyt on lyötävä!" Toivottavasti edes lukee tämän, että ei tule yllätyksenä.
tiistai 21. kesäkuuta 2011
Suunistusta silmät kiinni
Taisi mennä männä viikonloppuna silmät kiinni jokin muukin pätkä kuin tämä loppuviitoitus... ja vielä toistamiseen sunnuntaiaamuna (PePo:n riveissä numerolla 1423), voivoi. Ja Kulkunen voi vain odottaa sitä riemuisaa hetkeä, kun pääsen maksamaan potut pottuina ja karjumaan "Lyö lyö, nyt on lyötävä!"
maanantai 13. kesäkuuta 2011
Lahna & Pässi rajojaan testaamassa - No Limit 2011
Mykoplasma-Poutiainen päätti ottaa riskin kuolla onnellisena, saappaat (lenkkarit) jalassa ja lähti parikseni No Limit -kisaan Solvallan lähistön pikku mäennyppylöille. Siksipä jo ennen kello kahdeksaa kisa-aamuna Poutiainen kurvasi Alfallaan laskettelurinteen huipulle. Olin tussaillut suurimman osan radasta jo valmiiksi, parista pyörävälistä oli vielä hieman neuvoteltava. Tämän jälkeen kamat vaihtopaikalle ja alas melontarantaan odottelemaan kaksi minuuttia lähtömerkkiä.
Melonnan ensimmäinen rasti käytiin juoksujalkaa katsomassa kenturalla olevasta taulusta. Taktisesti paras veto olisi ollut työntää kajakki valmiiksi vesille ja istuutua sinne odottelemaan kärjen saapumista. Näön vuoksi, kameroiden suristessa, me kuitenkin juoksimme taululle toteamaan rastin olevan suunnistuksellisesti niinkin haastavassa paikassa kuin järven ylittävän sähkölinjan alla. Melonta veti narut ihan älyttömän hapoille sekä kajakin etu- että takaosastossa. Rastilla oli yksi leimasin, mutta ruuhka oli paljon pienempi kuin esimerkiksi Tampereen Jukolan yhteislähdön toisella rastilla, jossa kaikkien miesten osuuksien toinen rasti oli sama. Leimasimia oli tuolloin toki pukissa enemmän kuin yksi, mutta niin oli juoksijoitakin ehkä miljuunakertaisesti. Itse seisoin tuolloin kahden metrin päässä pukista kuutisen minuuttia...
Kulkusen kone löi kuulemma ylikierroksilla kivutessamme laskettelurinnettä ylös, oma oloni taas oli perin löysä ja sanoinkin, että tämä ei tule olemaan ns. minun päiväni. No ei. Vaihtoalueella siirryimme satulaan ja jatkoimme pyöräillen pohjoista kohti questina olleen alamäkiajon jälkeen (talutin suosiolla). Pääsin tekemään kauden ensimmäisen tangon yli lennon eräällä pitkospuulla renkaan osuessa juuri siihen kapeaan koloon lankkujen välissä. Jalat olivat irti lukoista, joten "keräily" ei vienyt kovinkaan kauaa. Pikkupoluilla pyöräily oli kuitenkin omalta kohdaltani juuri "sitä ittiään", joten ruumista vilvoittava coastaleering, vai pitäisikö laji nimetä pikemminkin suosilmäilyksi, tuli täydelliseen väliin. Vesi tuntui ihanalta ja siitä saikin nauttia muutamaankin kertaan rastien sijaitessa vuoron perään eri rannoilla. Pari ensimmäistä kertaa sain vedetyksi itseni rannalle, kerran löysin sattumalta pohjasta kiven, josta ponnistaa ja loput kerrat Kulkunen veti minut melontaliiveistä ylös kuin merihädässä olleen koiran. Pelastusliiveistä oli myös apua kavutessa ylös mäkeä: haarusnarussa oli kätevä hinauttaa itseään.
Solvallan huipulle suuntautuvan pikapyöräilyn jälkeen pääsimme taas melomaan. Juuri ennen ensimmäisen rastin hakua (siis todella hakua rantapuseikosta), reidenlähentäjät kramppasivat muikeasti. Yritin meloskella takakenossa ja nousin jopa paatista pois Kulkusen pusikkomöyrintää seuratessani, mutta krampit jatkoivat kiristystään. Toisen melontarastin jälkeen krampit muistaakseni hävisivät jälleen kerran ihan itsekseen, eivätkä varoitelleet enää koko loppumatkasta.
Seuraavankin pyöräilyn alun otin kuten ensimmäisenkin eli juosten pyörää taluttaen. Parin rastin kautta vedimme kohti Brobackaa ja vaihdoimme rullaluistimet alle. Jätimme väliin rastin numero 13 (olisi muuten ollut jo siinä vaiheessa suljettu, vaikka olisimme sinne itse mielineetkin) ja rullimme kohti Karhusuota. Jos kisan alussa melat olivat meille liian pitkät, niin tässä lajissa pituudesta oli vain etua: sain nimittäin ilahduttavasti roikkua pitkästä sauvasta ylämäissä. Kulkunen yritti myös antaa jotain tekniikkaopastusta sen suhteen, että missä kohtaa työnnön tulisi osua alustaan potkuun nähden, mutta keskeytin moisen hömpötyksen heti alkuunsa. Aloitin vapaan hiihdon 25 vuoden tauon jälkeen pari talvea sitten, joten ei voi kauhalla vaatia! Vaihdosta matka jatkui jälleen kohti pohjoista (Siikajärvi - Mustalampi - Haukkalampi). Polkurastin jälkeen aloin olla todella hapoilla ja energiat olivat aivan lopussa. Vilkaisin Haukkalammella kelloa ja totesin, että aika tulee joko olemaan erittäin kortilla tai oikeastaan se ei tule riittämään enää seitsemän rogaining-rastin hakemiseen. Sitä lähdimme siitä huolimatta yrittämään vaihtoon saavuttuamme. Ohitimme quest-rastin (ota pyöristä eturengas irti ja kanna ne, sekä pyörien rungot seuraavalle rastille) muuten coolisti olankohautuksella...
Kulkusen suunnistussuunnitelma verrattuna aikalaskelmaan oli erittäin tiukka. Aikaa oli jäljellä alle 45 minuuttia lähtiessämme omaa lahnavauhtiani matkaan. Uikutin hiljaa tarpoessani rahkasuota, välillä juoksimme näennäisromanttisesti käsikädessä. Neljättä rastia lähestyessämme Kulkunen oli hieman epävarma, mutta arvelimme rastin olevan viereisessä mäessä. Itse jäin laahustamaan rinteeseen ja katselin Kulkusen loittonevaa selkää. Mäen päälle päästyäni ketään ei ole missään. Huusin. Ei vastausta. Palasin latupohjalle. Huusin. Ei vastausta. Huusin taas, lujaa. Ei vastausta. Aikaa jäljellä alle 10 minuuttia... Sillä lailla. Huusin taas. Ajattelin, että nytpä me sitten eksyimme toisistamme ja harhailemme ristiin rastiin toisiamme etsien ehkä koko loppu päivän. Vastaan juoksi Kolehmaisen Mikko parinsa kanssa ja totesi Kulkusen huhuilevan minua "puoli kilometriä tuolla suunnassa". Meinasin heittäytyä tiedosta ojaan, peitellä itseni heinän korsilla näkymättömiin ja odottaa maailmanloppua. Sieltähän se Kulkunen sitten tepsutteli ja jatkoimme yliaikaista menoamme oikoen erästä pikkupolkua suota pitkin. Tästä irtosi jo meikäläiseltäkin pientä kommenttia ("Onko ihan pakko..." jne.) ja Kulkuselta vastaukseksi jotain ärinää. Viimeistä polunristeystäkin piti vielä käkkiä.
Maalissa kello pysähtyi aikaan 07.08.rapiat. Jos tähän päälle lasketaan vielä questin aikasakko ja ehkä siitä seuraavat yliaikaminuutit, niin kyllä, koko rahalla saatiin. No Limit - Ei Mitään Rajaa. Lahna ja Pässi palaavat asiaan taas elokuussa.
Melonnan ensimmäinen rasti käytiin juoksujalkaa katsomassa kenturalla olevasta taulusta. Taktisesti paras veto olisi ollut työntää kajakki valmiiksi vesille ja istuutua sinne odottelemaan kärjen saapumista. Näön vuoksi, kameroiden suristessa, me kuitenkin juoksimme taululle toteamaan rastin olevan suunnistuksellisesti niinkin haastavassa paikassa kuin järven ylittävän sähkölinjan alla. Melonta veti narut ihan älyttömän hapoille sekä kajakin etu- että takaosastossa. Rastilla oli yksi leimasin, mutta ruuhka oli paljon pienempi kuin esimerkiksi Tampereen Jukolan yhteislähdön toisella rastilla, jossa kaikkien miesten osuuksien toinen rasti oli sama. Leimasimia oli tuolloin toki pukissa enemmän kuin yksi, mutta niin oli juoksijoitakin ehkä miljuunakertaisesti. Itse seisoin tuolloin kahden metrin päässä pukista kuutisen minuuttia...
Kulkusen kone löi kuulemma ylikierroksilla kivutessamme laskettelurinnettä ylös, oma oloni taas oli perin löysä ja sanoinkin, että tämä ei tule olemaan ns. minun päiväni. No ei. Vaihtoalueella siirryimme satulaan ja jatkoimme pyöräillen pohjoista kohti questina olleen alamäkiajon jälkeen (talutin suosiolla). Pääsin tekemään kauden ensimmäisen tangon yli lennon eräällä pitkospuulla renkaan osuessa juuri siihen kapeaan koloon lankkujen välissä. Jalat olivat irti lukoista, joten "keräily" ei vienyt kovinkaan kauaa. Pikkupoluilla pyöräily oli kuitenkin omalta kohdaltani juuri "sitä ittiään", joten ruumista vilvoittava coastaleering, vai pitäisikö laji nimetä pikemminkin suosilmäilyksi, tuli täydelliseen väliin. Vesi tuntui ihanalta ja siitä saikin nauttia muutamaankin kertaan rastien sijaitessa vuoron perään eri rannoilla. Pari ensimmäistä kertaa sain vedetyksi itseni rannalle, kerran löysin sattumalta pohjasta kiven, josta ponnistaa ja loput kerrat Kulkunen veti minut melontaliiveistä ylös kuin merihädässä olleen koiran. Pelastusliiveistä oli myös apua kavutessa ylös mäkeä: haarusnarussa oli kätevä hinauttaa itseään.
Solvallan huipulle suuntautuvan pikapyöräilyn jälkeen pääsimme taas melomaan. Juuri ennen ensimmäisen rastin hakua (siis todella hakua rantapuseikosta), reidenlähentäjät kramppasivat muikeasti. Yritin meloskella takakenossa ja nousin jopa paatista pois Kulkusen pusikkomöyrintää seuratessani, mutta krampit jatkoivat kiristystään. Toisen melontarastin jälkeen krampit muistaakseni hävisivät jälleen kerran ihan itsekseen, eivätkä varoitelleet enää koko loppumatkasta.
Seuraavankin pyöräilyn alun otin kuten ensimmäisenkin eli juosten pyörää taluttaen. Parin rastin kautta vedimme kohti Brobackaa ja vaihdoimme rullaluistimet alle. Jätimme väliin rastin numero 13 (olisi muuten ollut jo siinä vaiheessa suljettu, vaikka olisimme sinne itse mielineetkin) ja rullimme kohti Karhusuota. Jos kisan alussa melat olivat meille liian pitkät, niin tässä lajissa pituudesta oli vain etua: sain nimittäin ilahduttavasti roikkua pitkästä sauvasta ylämäissä. Kulkunen yritti myös antaa jotain tekniikkaopastusta sen suhteen, että missä kohtaa työnnön tulisi osua alustaan potkuun nähden, mutta keskeytin moisen hömpötyksen heti alkuunsa. Aloitin vapaan hiihdon 25 vuoden tauon jälkeen pari talvea sitten, joten ei voi kauhalla vaatia! Vaihdosta matka jatkui jälleen kohti pohjoista (Siikajärvi - Mustalampi - Haukkalampi). Polkurastin jälkeen aloin olla todella hapoilla ja energiat olivat aivan lopussa. Vilkaisin Haukkalammella kelloa ja totesin, että aika tulee joko olemaan erittäin kortilla tai oikeastaan se ei tule riittämään enää seitsemän rogaining-rastin hakemiseen. Sitä lähdimme siitä huolimatta yrittämään vaihtoon saavuttuamme. Ohitimme quest-rastin (ota pyöristä eturengas irti ja kanna ne, sekä pyörien rungot seuraavalle rastille) muuten coolisti olankohautuksella...
Kulkusen suunnistussuunnitelma verrattuna aikalaskelmaan oli erittäin tiukka. Aikaa oli jäljellä alle 45 minuuttia lähtiessämme omaa lahnavauhtiani matkaan. Uikutin hiljaa tarpoessani rahkasuota, välillä juoksimme näennäisromanttisesti käsikädessä. Neljättä rastia lähestyessämme Kulkunen oli hieman epävarma, mutta arvelimme rastin olevan viereisessä mäessä. Itse jäin laahustamaan rinteeseen ja katselin Kulkusen loittonevaa selkää. Mäen päälle päästyäni ketään ei ole missään. Huusin. Ei vastausta. Palasin latupohjalle. Huusin. Ei vastausta. Huusin taas, lujaa. Ei vastausta. Aikaa jäljellä alle 10 minuuttia... Sillä lailla. Huusin taas. Ajattelin, että nytpä me sitten eksyimme toisistamme ja harhailemme ristiin rastiin toisiamme etsien ehkä koko loppu päivän. Vastaan juoksi Kolehmaisen Mikko parinsa kanssa ja totesi Kulkusen huhuilevan minua "puoli kilometriä tuolla suunnassa". Meinasin heittäytyä tiedosta ojaan, peitellä itseni heinän korsilla näkymättömiin ja odottaa maailmanloppua. Sieltähän se Kulkunen sitten tepsutteli ja jatkoimme yliaikaista menoamme oikoen erästä pikkupolkua suota pitkin. Tästä irtosi jo meikäläiseltäkin pientä kommenttia ("Onko ihan pakko..." jne.) ja Kulkuselta vastaukseksi jotain ärinää. Viimeistä polunristeystäkin piti vielä käkkiä.
Maalissa kello pysähtyi aikaan 07.08.rapiat. Jos tähän päälle lasketaan vielä questin aikasakko ja ehkä siitä seuraavat yliaikaminuutit, niin kyllä, koko rahalla saatiin. No Limit - Ei Mitään Rajaa. Lahna ja Pässi palaavat asiaan taas elokuussa.
lauantai 4. kesäkuuta 2011
Se on siinä!
Kun "We are the world, we are the children" oli Suvivirren ohella veisattu, ope teki viidessä minuutissa extreme makeoverin ja lähti rullailemaan pyörällä Nuuksion kautta kotiin.
Ylävitoset vaan Kulkusellekin! Myko-testin tuloksia jännityksellä odotellaan... ja mietitään, että millähän ilveellä Tiukunen saadaan pysymään rullaluistimilla pystyssä yli 15 vuoden tauon jälkeen No Limit -kisassa...
Ylävitoset vaan Kulkusellekin! Myko-testin tuloksia jännityksellä odotellaan... ja mietitään, että millähän ilveellä Tiukunen saadaan pysymään rullaluistimilla pystyssä yli 15 vuoden tauon jälkeen No Limit -kisassa...
perjantai 3. kesäkuuta 2011
Naisten päivä Helvetinkolussa
Perinteinen naisten päivä vietettiin tällä kertaa Orivesi-Ruovesi -akselilla. Keskiviikko-iltana vietimme aikaa Taatan mökillä Längelmäveden rannalla. Puhuttavaa oli kertynyt varastoon niin paljon, että emme joutaneet edes saunan lämmitykseen koko iltana, päivällinen sentään saatiin tehtyä ja syötyä.
Helatorstaina lähdimme kohti Ruovettä ja poikkesimme Jatan ehdotuksesta Kallenautiolle syömään sen tekemäni raparperimansikkahyydyke kakun. Ja hopsan keikkaa, kakku se olikin jäänyt mökille odottelemaan suunnistuskisoista palaavaa Taataa. Emme tästä masentuneet, vaan lyhyen kahvittelun jälkeen siirryimme puodin puolelle. Jospa vaihtaisikin tyyliä? Jaa ei vai?
Helvetinkoulun parkkipaikalle oli saapunut muutama muukin, mutta valtaosa teki vain lyhyen siirtymän itse rotkolle, joten saimme kävellä rengasreittimme (2,5 h) rauhassa. Loppumatkasta saimme leperrellä myös ihanille villisioille. Sari(kin) innostui niin kovasti tästä kansallispuistotouhusta, että uusinta on luultavasti otettava kesän mittaan jossain puolella Suomea. Kiitos ihanaisille, perjantai-aamuna tunsi töihin lähtiessä olleensa viikon lomalla! Ehkä tässä vielä jaksaa sen huomisen kevätjuhlan, JIIHAAAA!!
Helatorstaina lähdimme kohti Ruovettä ja poikkesimme Jatan ehdotuksesta Kallenautiolle syömään sen tekemäni raparperimansikkahyydyke kakun. Ja hopsan keikkaa, kakku se olikin jäänyt mökille odottelemaan suunnistuskisoista palaavaa Taataa. Emme tästä masentuneet, vaan lyhyen kahvittelun jälkeen siirryimme puodin puolelle. Jospa vaihtaisikin tyyliä? Jaa ei vai?
Helvetinkoulun parkkipaikalle oli saapunut muutama muukin, mutta valtaosa teki vain lyhyen siirtymän itse rotkolle, joten saimme kävellä rengasreittimme (2,5 h) rauhassa. Loppumatkasta saimme leperrellä myös ihanille villisioille. Sari(kin) innostui niin kovasti tästä kansallispuistotouhusta, että uusinta on luultavasti otettava kesän mittaan jossain puolella Suomea. Kiitos ihanaisille, perjantai-aamuna tunsi töihin lähtiessä olleensa viikon lomalla! Ehkä tässä vielä jaksaa sen huomisen kevätjuhlan, JIIHAAAA!!
maanantai 30. toukokuuta 2011
Karhunkierros kynttä vaille ajassa 11.45
Pikku perheenäitien virkistäytymisloma suuntautui tällä kertaa Kuusamon Karhunkierrokselle. Sääennuste lupasi sen verran rivakkaa vesisadetta lauantaille, että päätimme lähteä laputtamaan jo perjantaina. Ja mikäs sen näppärämpää: Lento Kuusamoon iltapäivällä, kamat kävelykylän hotelliin, ruokailu ravintelissa, juoksuvarusteet niskaan ja jotain sälää reppuun, taksilla S-markettiin ostamaan pari Snickersiä ja kolmioleipä Dominalle ja siitä suoraan Hautajärven luontotuvalle. Matkaan pääsi siis sopivasti tankanneena ja lenkin jälkeen pääsisi juuri sopivasti hotlan aamiaiselle. Täydellinen suunnitelma! Huoneen numero "tatuoitiin" käteen varmuuden vuoksi.
Tuntui perin oudolta heittää Ospray selkään ja lähteä hölköttelemään ilman sen kummempia seremonioita. Varusteet olivat hyvin pitkälti yhdistelmää Koli & Mammuttimarssi. Paksumpi juoksupaita, trikoot, Injinji-kompressiosukkayhdistelmä, puoliputki päässä ja pitkätossu-Asicsit jaloissa. Gaitereihin valikoin Dirty Girlin käpäläkuosin, koska se tuntuu toimivan hyvin juuri valoisissa polkujuoksuissa. Mustien öiden kissatouhuihin on sitten ihan oma printtinsä (ks. Mammuttimarssi-juttu). Reppussa kulki täyteen ladattu (!) kahden litran hyvin laimea nestepussi, jotain urkeilukaapin pohjilta kaivettuja patukoita (eivätkö ne ikinä lopu?), leukoplastia, compeedia, sekalaisia nappeja, villakerrastonpaita ja kokonainen pääputki, hanskat sekä Oz gore-takki. Lisäksi eväinä oli kaksi munariisipasteijaa, suolapähkinöitä, Snickers ja suolakeksejä. Leipäpuolen vähyys hieman arvelutti, mutta en vain ollut viitsinyt nähdä vaivaa niiden hankkimiseen. Selvitymisvälineistöön voi laskea kartan, Petzlin tikan, sekä vakituisen korttinivaskan (kela-, pankki- ja elintestamenttisellaisen).
Alussa juoksimme väärää tietä ja teimme noin kilometrin ylimääräisen lenkuran, mutta mitäpä näitä laskemaan, kun matkaa oli edessä noin 85 kilometriä! Sinnehän soppaan tuollaiset tiraukset helpostikin sekoittuvat! Ensimmäinen nähtävyyskin, Rupakivi, meni sivusuun, kun jarrut saatiin toimimaan vasta Savilammen riippusillalla. Siitäpä sitä sitten napsuteltiin ilman kummempia muistikuivia Taivalkönkään riippusillalle ja Oulangan luontokeskukselle. Matkaa kertyi kartasta laskien noin 29 km. Luontokeskuksella pidimme oikein istumatauon ja otimme jotain pikkupurtavaa sekä täytimme hanasta vesisäiliöt. Tästä eteenpäin seuraava vajaa kymppi olikin hermoja ja jalkoja lepuuttavaa leveää polkua, joka oli todella tervetullutta vastapainoa kivien ja juurien lomissa könyämiselle.
Seuraava tauko oli Jussinkämpällä. Yö oli jo hämärtynyt ja lisäsimme vaatetta sen yhden varalla olleen kerrastonpaidan ja hanskojen verran, sekä otimme lamput esille. Arvelin seuraavan etapin, Kitkanjoen varren, olevan kaikista haastavin tasaisen maan pätkä. Mieleeni oli siis jäänyt kahdenkymmenen vuoden takainen hikinen ähkiminen väärin pakatun rinkan kanssa ja verrattain huonossa fyysisessä kunnossa. Melkoista taiteilua tuo joenvarsikivikko nytkin oli, mutta toisaalta juostavaakin löytyi ja aivan joen tuntumassa juokseminen oli kivaa vaihtelua metsäosuuksien jälkeen.
Pienellä Karhunkierroksella emme kiertäneet Jyrävän kautta, vaan menimme suoraan Myllykoskelle. Harrisuvannon jälkeiseltä synkältä rotkolaaksolta oli suoraan sanoen pelsepuupimainen nousu ylös Kallioportille. Harmi, että energia ei riittänyt kameran kaivamiseen... Yritin läpsytellä akuna portaat ylös koko jalkaterällä, jotta pohkeet eivät ottaisi liikaa itseensä. Silti puolessa välissä fiilikset olivat kokolailla kuten Domina asian ilmaisi: "Oksettaa ja pyörryttää."
Tämän jälkeen matkaa näytti olevan niin todella vähän. Joopa joo. Kyllä se kymppikin jossain tuntuu, jos takana on riittävästi matkaa. Bonuksena juostava pohja oli sitä %&¤#**:n kaluamista liukkaita kiviä ja juuria pitkin. Sadehan oli tosiaankin alkanut klo 02, mutta vasta parin tunnin jälkeen reagoimme moiseen ihmeeseen goretakeilla. Siinä vaiheessa vettä tulikin jo ihan esteristä mojovan tuulen kera. Yllyimme paikkapaikoin ihan juoksuunkin, mutta sillä vauhdilla lämpöä ei saanut enää pidettyä yllä. Kaivoin kartan muovista ja levitin sen eteeni katsoakseni loppunousun käyriä. Tein pikaisen yhteenvedon fyysisestä tilasta, sääolosuhteista ja juostusta matkasta: Tämä on nyt tässä. Rukalle nousu jääköön johonkin seuraavaan kertaan. Pysähdyimme Konttaisen infopisteen kohdalle ja tilasimme taksin. Taksikeskuksen paikallistuntemus ei tainnut olla ihan kohillaan, koska olivat laittamassa meille pirssiä ravintola Karhunkierrokseen. Tietysti ajankohdan huomioonottaen (klo 05.45 lauantai-aamuna) yleisimmät naikkosten noutopisteet ovat ehkä enemmänkin tuon tyyppisiä. Mene ja tiedä.
Infopisteellä piti parkkiaan myös henkilöauto, jonka avoimista ikkunoista keski-ikäinen turistipariskunta kiikaroi lintuja. Saatoin ehkä hieman häiritä näkymiä likistyessäni ruokintapaikan kuusen runkoa vasten sateensuojaan, joten katsoin parhaaksi avata tilannetta parilla (englanninkielisellä) lauseella. Hieman epäuskoisen naurunhörähdyksen jälkeen pariskunta kurvasi niine hyvineen tien päälle jättäen meidät kalistelemaan hampaitamme parkkipaikan kuusikkoon.
Kämpillä kuoriuduimme likomäristä vaatteistamme ja painuimme suihkun jälkeen pehkuihin. Tosin minä nukahdin ensin kaksi kertaa kylpyammeeseen (joo, oli vettä ja tulppa). Tunnin unien jälkeen toikkaroimme vastapäisen hotellin aamiaiselle ja olimme luultavasti juuri sen näköisiä, että olimme olleet sillä toisella Karhunkierroksella laulamassa karaokea tappiin saakka ja sen jälkeen vielä nappailemassa poromiesten peräkontista kossua loivennukseksi. Ainakin oma, kolme kuukautta parturoimatta ollut, juoksussa vanuttunut, pesemätön surffityttötukkani oli jo varsinainen näky. Aamiaisen jälkeen jatkoimmekin unia. Välillä tosin katsoimme höpöohjelmia telkusta, jaarittelimme niitä näitä, saunoimme ja illemmalla taas söimme. Siinähän se päivä menikin. On tosin sanottava, että täydellisempää palautumisohjelmaa saa hakea. Ehkä siksi jalat olivatkin merkillisen tuoreet jo seuraavana päivänä! Pelottavaa.
Hieno reissu. Ja ei rakon rakkoa.
Tuntui perin oudolta heittää Ospray selkään ja lähteä hölköttelemään ilman sen kummempia seremonioita. Varusteet olivat hyvin pitkälti yhdistelmää Koli & Mammuttimarssi. Paksumpi juoksupaita, trikoot, Injinji-kompressiosukkayhdistelmä, puoliputki päässä ja pitkätossu-Asicsit jaloissa. Gaitereihin valikoin Dirty Girlin käpäläkuosin, koska se tuntuu toimivan hyvin juuri valoisissa polkujuoksuissa. Mustien öiden kissatouhuihin on sitten ihan oma printtinsä (ks. Mammuttimarssi-juttu). Reppussa kulki täyteen ladattu (!) kahden litran hyvin laimea nestepussi, jotain urkeilukaapin pohjilta kaivettuja patukoita (eivätkö ne ikinä lopu?), leukoplastia, compeedia, sekalaisia nappeja, villakerrastonpaita ja kokonainen pääputki, hanskat sekä Oz gore-takki. Lisäksi eväinä oli kaksi munariisipasteijaa, suolapähkinöitä, Snickers ja suolakeksejä. Leipäpuolen vähyys hieman arvelutti, mutta en vain ollut viitsinyt nähdä vaivaa niiden hankkimiseen. Selvitymisvälineistöön voi laskea kartan, Petzlin tikan, sekä vakituisen korttinivaskan (kela-, pankki- ja elintestamenttisellaisen).
Alussa juoksimme väärää tietä ja teimme noin kilometrin ylimääräisen lenkuran, mutta mitäpä näitä laskemaan, kun matkaa oli edessä noin 85 kilometriä! Sinnehän soppaan tuollaiset tiraukset helpostikin sekoittuvat! Ensimmäinen nähtävyyskin, Rupakivi, meni sivusuun, kun jarrut saatiin toimimaan vasta Savilammen riippusillalla. Siitäpä sitä sitten napsuteltiin ilman kummempia muistikuivia Taivalkönkään riippusillalle ja Oulangan luontokeskukselle. Matkaa kertyi kartasta laskien noin 29 km. Luontokeskuksella pidimme oikein istumatauon ja otimme jotain pikkupurtavaa sekä täytimme hanasta vesisäiliöt. Tästä eteenpäin seuraava vajaa kymppi olikin hermoja ja jalkoja lepuuttavaa leveää polkua, joka oli todella tervetullutta vastapainoa kivien ja juurien lomissa könyämiselle.
Seuraava tauko oli Jussinkämpällä. Yö oli jo hämärtynyt ja lisäsimme vaatetta sen yhden varalla olleen kerrastonpaidan ja hanskojen verran, sekä otimme lamput esille. Arvelin seuraavan etapin, Kitkanjoen varren, olevan kaikista haastavin tasaisen maan pätkä. Mieleeni oli siis jäänyt kahdenkymmenen vuoden takainen hikinen ähkiminen väärin pakatun rinkan kanssa ja verrattain huonossa fyysisessä kunnossa. Melkoista taiteilua tuo joenvarsikivikko nytkin oli, mutta toisaalta juostavaakin löytyi ja aivan joen tuntumassa juokseminen oli kivaa vaihtelua metsäosuuksien jälkeen.
Pienellä Karhunkierroksella emme kiertäneet Jyrävän kautta, vaan menimme suoraan Myllykoskelle. Harrisuvannon jälkeiseltä synkältä rotkolaaksolta oli suoraan sanoen pelsepuupimainen nousu ylös Kallioportille. Harmi, että energia ei riittänyt kameran kaivamiseen... Yritin läpsytellä akuna portaat ylös koko jalkaterällä, jotta pohkeet eivät ottaisi liikaa itseensä. Silti puolessa välissä fiilikset olivat kokolailla kuten Domina asian ilmaisi: "Oksettaa ja pyörryttää."
Tämän jälkeen matkaa näytti olevan niin todella vähän. Joopa joo. Kyllä se kymppikin jossain tuntuu, jos takana on riittävästi matkaa. Bonuksena juostava pohja oli sitä %&¤#**:n kaluamista liukkaita kiviä ja juuria pitkin. Sadehan oli tosiaankin alkanut klo 02, mutta vasta parin tunnin jälkeen reagoimme moiseen ihmeeseen goretakeilla. Siinä vaiheessa vettä tulikin jo ihan esteristä mojovan tuulen kera. Yllyimme paikkapaikoin ihan juoksuunkin, mutta sillä vauhdilla lämpöä ei saanut enää pidettyä yllä. Kaivoin kartan muovista ja levitin sen eteeni katsoakseni loppunousun käyriä. Tein pikaisen yhteenvedon fyysisestä tilasta, sääolosuhteista ja juostusta matkasta: Tämä on nyt tässä. Rukalle nousu jääköön johonkin seuraavaan kertaan. Pysähdyimme Konttaisen infopisteen kohdalle ja tilasimme taksin. Taksikeskuksen paikallistuntemus ei tainnut olla ihan kohillaan, koska olivat laittamassa meille pirssiä ravintola Karhunkierrokseen. Tietysti ajankohdan huomioonottaen (klo 05.45 lauantai-aamuna) yleisimmät naikkosten noutopisteet ovat ehkä enemmänkin tuon tyyppisiä. Mene ja tiedä.
Infopisteellä piti parkkiaan myös henkilöauto, jonka avoimista ikkunoista keski-ikäinen turistipariskunta kiikaroi lintuja. Saatoin ehkä hieman häiritä näkymiä likistyessäni ruokintapaikan kuusen runkoa vasten sateensuojaan, joten katsoin parhaaksi avata tilannetta parilla (englanninkielisellä) lauseella. Hieman epäuskoisen naurunhörähdyksen jälkeen pariskunta kurvasi niine hyvineen tien päälle jättäen meidät kalistelemaan hampaitamme parkkipaikan kuusikkoon.
Kämpillä kuoriuduimme likomäristä vaatteistamme ja painuimme suihkun jälkeen pehkuihin. Tosin minä nukahdin ensin kaksi kertaa kylpyammeeseen (joo, oli vettä ja tulppa). Tunnin unien jälkeen toikkaroimme vastapäisen hotellin aamiaiselle ja olimme luultavasti juuri sen näköisiä, että olimme olleet sillä toisella Karhunkierroksella laulamassa karaokea tappiin saakka ja sen jälkeen vielä nappailemassa poromiesten peräkontista kossua loivennukseksi. Ainakin oma, kolme kuukautta parturoimatta ollut, juoksussa vanuttunut, pesemätön surffityttötukkani oli jo varsinainen näky. Aamiaisen jälkeen jatkoimmekin unia. Välillä tosin katsoimme höpöohjelmia telkusta, jaarittelimme niitä näitä, saunoimme ja illemmalla taas söimme. Siinähän se päivä menikin. On tosin sanottava, että täydellisempää palautumisohjelmaa saa hakea. Ehkä siksi jalat olivatkin merkillisen tuoreet jo seuraavana päivänä! Pelottavaa.
Hieno reissu. Ja ei rakon rakkoa.
 |
| Salainen ase made by Tuomas Fysio Foxista |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)