Järjestäjien taholta lähetetyistä moninaisista ohjeista kävi hyvin selville, että meistä pidettäisiin todella hyvää huolta: huoltonyssäkkää olisi voinut pakata useampaankin paikkaan, energiaa tarjoiltaisiin syötävässä ja juotavassa muodossa varikoilla ja uimapatjailu oli lyhennetty puolesta tunnista 150 metriin!
Kisa alkoi melonnalla. Saimme hyvän lähdön ja sukelsimme suht umpimähkään ykkösrastin kaislikkoon Team Sherpan kannoilla. Tuota rastipisteenä ollutta kaivoa siten etsittiin yhtenä lössinä edestakaisin rantaviivaa. Yritin pinnistellä muistiani, mutta en ollut mielestäni koskaan nähnyt kaivoa rantaa kulkevan pikkupolun vieressä ja ihmettelin myös miksi sellainen olisi aikanaan siihen edes tehty. No, kyse ei ollutkaan mistään vanhasta juomavesikaivosta, vaan ihan jostain muusta, ja niinhän tuo suurehko betonimöhkäle viimein löytyikin. Pääsimme kanooteille kolmantena ja meloimme kakkosen kautta kolmosrastin questille.
Tehtävänä oli suoriutua eräänlaisesta trapetsiradasta, joka oli viritetty puiden väliin. Domina antoi jalomielisesti minulle mahdollisuuden näyttää (piilevät) kykyni. Ihan näpsästihän se sitten meni ─ mitä nyt välillä killuin horisontaaliakselilla ihmettelemässä, jotta miten tästä pitäisi oikein jatkaa.
Matka jatkui meloen kohti nelosta, joka leimattiin nopeasti. Viimeisellä melontarastilla ihmettelimme, että minnehän kaksi edellä kulkevaa paria olivat jo menneet, koska rannassakaan ei ollut näkynyt mitään liikettä. Vastaus tarjoiltiin meille karulla tavalla: Team Sherpan Tuomas valisti meitä ystävällisesti vastaan meloessaan, että olimme leimanneet väärällä nelosella. Oikea rasti olisi paljon kauempana. Great. Rehtiä kisamieltä osoittaen meloimme siis oikealle neloselle, sieltä uudestaan takaisin viitoselle ja viimein vaihtoon.
Seuraava legi oli helppo suunnistus Oittaan purtsilla. Nilkasta alaspäin puolitunnottomilla jaloillani juoksu ei ollut varmasti häävin näköistä, mutta saavutimme kuitenkin muutaman parin. Kahdeksannella rastilla oli taas quest, joka oli eräänlainen metsäinen parkouring. Kalliolle oli viritelty muovinaruilla kaista, joka kulki ylös ja alas rinnettä. Apuna sai käyttää pariaan ja parissa kohtaa järjestäjien virittämää köyttä. Tehtävä oli älyttömän hauska ja ruovin apinana aivan liekeissä!
Ysirastille teimme muista poikkeavan reitinvalinnan kiertäen hiihtoladun pohjaa oikealta ja voitimme siinä selvästi. Kymppirastin jälkeen suuntasimme taas varikolle ja vaihdoimme kulkupeliä.
Pyöräilypätkä alkoi polkaisulla Kehä III:n Röykän risteykseen, jossa hetken pyörimme rastilippua etsien. Matka jatkui Kauniaisten koululle ihmettelemään varikon herkkutarjontaa: kahta eri suklaata, irtonamuja, rusinoita, banaania, juomia... Emme viitsineet vaihtaa repuista lenkkareita, vaan jatkoimme kolmen rastin suunnistuksen pyöräilykengillä juosten (ja vanhasta tottumuksesta kypärät päässä). Domina onnistui vetämään kunnon lipat pikkupolulla, mutta muuten lenkki sujui ongelmitta. Vaihdoimme Kauniaisten varikolla taas pyörille ja lähdimme kaartelemaan hiljalleen kohti Solvallaa. Kasavuoren ohitukseen otimme tosinaisten reitinvalinnan vasemmalta (enemmän ja vähemmän kivikkoinen pikkupolku pururadan sijaan).
Rastilla numero 20 saavutimme soolona kulkevan nuoren miehen, joka teki Solvallan parkkipaikan kohdalla eri reitinvalinnan jatkaessaan viistosti oikealle autotien kautta. Me kaarsimme hissunkissun suorempaa reittiä parkkipaikan oikeasta kulmasta suoraan ylös rastin suuntaan. Nuuksion pikku mäennyppylät alkoivat raastaa reittä ja pohjetta, joten päätimme oikein ottaa omaa evästä repuista juuri ennen saapumista rastille 23. Kruunuksi tälle luksushetkelle revin vielä pyöräni tangosta irti siihen kolmisen viikkoa sitten teipatun pähkinäpatukan ja napostelin sen ajaessani. Sieltä löimme Hynkänlammen kautta (tietoinen, alamäkivoittoinen valinta) kohti Kellonummen rastia numero 24. Tältä rastilta lähti oikealla suunnistuskartalla oleva suunnistus, joka kiersi aika tarkkaan yleisimmin käyttämiäni lenkkipolkuja. Olisin voinut juosta radan vaikka ilman karttaa, joskaan siinä ei muutenkaan ollut mitään suuria suunnistustaitoa vaativia elementtejä. Kellotimme kuitenkin sarjamme parhaan ajan tälle erikoiskokeelle.
Tulokset kertoivat meidän tulleen tässä pro-sarjassa (hehheh) neljänneksi team Sherpan viedessä voiton himpun verran alle viiden ja puolen tunnin ajalla. Soolona kilpaillut Seniili hävisi voiton niukasti neljällä minuutilla, me tipuimme pronssilta yhdeksällä minuutilla (kiitos itselleni melontamokasta...).
Kiitokset Hiutaleille hyvästä kisasta!
(Päivätyt kuvat http://www.teamsnowflakes.com/index.php?p=4&year=2010, muut kuvat Terho Lahtinen)
Oma dieselini ei kovin kummoisiin kierroksiin yltynyt tuolla ensimmäisellä pyöräilyosuudella. Kulkunen oli tuupannut viime hetkellä neljä baria renkaisiin ja alun pieni hiekkatien pätkä menikin nuppi tutisten ja pyörä rämisten hieman eri malliin kuin normaalisti (en siis olekaan ennen moisilla rengaspaineilla polkenut). Kun jossain kympin kohdalla aloin hamuta juomapulloa pyörästä, kourasin pari kertaa tyhjää. Poissa oli. Ällistelin tilannetta hetken, mutta puute ei aiheuttanut suurta paniikkia, koska selässä olevassa juomapussissa oli litran verran nestettä. Pullo oli siis tipahtanut heti ensimmäisten satojen metrien aikana tielle, josta järjestäjät olivat huomaavaisesti poimineet sen (tai oikeastaan ne, en ollut siis ainoa) hoteisiinsa.
Parin kympin väännön jälkeen tulimme ensimmäiselle pysäkille, josta lähdimme kenkien vaihdon jälkeen coastaleering/"parkour" -osuudelle Porkkalan niemen upeille rantakallioille. Jalat eivät olleet varsinaisen tuoreet ja oma menoni oli kuin vanhan koiran kankeakoipista köpöttelyä. Rastit löytyivät suht joutuisaan, huolimatta rastiympyröinä olleista laajahkoista soikioista. Pulimaankin pääsi jo lähes rinnuksiaan myöten, kun yksi rasti oli viety pieneen saareen. Kulkunen otti koko rahalla ja puli kaulaansa myöten ─ tosin ei tarkoituksella. Nastarit olivat hyvä valinta kallioille ja etenkin liukkaille ja leväisille rantakiville. Vaihdossa survoin jo repussa muussaantuneen banaanin kitusiini ja yritin kiristellä jo lähtövalmiina korskuvan Kulkusen (tunnetaan myös Oittaan Orhina) suitsia.
Tälle välille kenkiä ei suotta vaihdettu: TA2-rastille siirtymä oli vain vajaa viisi kilometriä. Perillä meitä odotti quest ja packrafting rasteilla 7─9. Questina ei tällä kertaa ollut (onneksi) lautanrakentamista tai hiekan siirtämistä, vaan yhden rastin hakeminen soutuveneellä. Questin kartta oli veneessä kiinni ja Kulkunen katsoi rastin olevan sama kuin ison karttamme ysi. Ja mitäs järkeä siinä sitten olisi, ja sitä paitsi rastithan pitäisi kiertää numerojärjestyksessä? Hetken zoomailun jälkeen totesimme quest-rastin olevan kauemmalla saarella kuin varsinaiset patjailurastit ja purtemme lähti kokka kohisten vesille. Kulkusen paahtaessa airoissa minä huutelin törmäysvaaroista ja puhalsin patjojamme täyteen. Oma täyttyikin kokolailla ihanneajassa (1.50), mutta, huolimatta pikaisesta takaiskuventtiilin sorkkimisesta, Kulkusen patjan kanssa meinasi olla ongelmia.
Patjat siis viimeisteltiin rannassa ja hypättiin aalloille. Omani kulki normaalisti eli ihan mukavaa vauhtia, etenkin kun olin laittanut avantouintihanskat käsiini, Kulkusella oli ehkä pieniä ongelmia. Ensimmäiseltä rastilta lähdettyämme asettauduin ehkä hieman huolimattomasti patjalle ja korjasin tasapainoani liian hätäisellä jalan liikkeellä sillä seurauksella, että nastarin nasta osui patjaan. "Psssssshhhhhh" ja patja olikin sitten sillä selvä. Runttasin lähes tyhjän raadon kaksinkerroin kainaloitteni alle ja lähdin uimaan eteenpäin yrittäen käyttää kaikki luodot ja matalammat, kahlattavat kohdat hyväkseni. Viimeiselle patjailurastille mennessämme vaihdoimme osia siten, että minä olin patjalla ja Kulkunen roikkui hinauksessa. Luulen kyllä, että hinaustyyli on kaikista vaihtoehdoista se hitain, eteneminen oli järkyttävän verkkaista.
Rantaan kömpimisen jälkeen otimme nopean varikon kengänvaihtoineen ja suuntasimme yhden läpiajorastin kautta kohti TA3-rastia, joka oli myös melonnan alku ja loppu. Dieselini oli "jo" pikkuhiljaa käynnistynyt ja pyöräilimmekin (minulle) ihan kiitettävää vauhtia. Alkumatkasta ohi suhati tosin toinen sekapari, jonka naispuolisko oli hinauksessa. Kulkunen katsoi menoa silmät kiiluen.
Melonnan lähdössä sininen kajakkikaksikkomme odotteli jo peräsin tanassa ja lähtövalmiina kohti uusia seikkailuja. Radan seurusteluosuus saattoi siis alkaa. Kajakki kulki mukavasti ja sanoinkin sen valinnan olleen Kulkusen elämän yksi parhaimmista päätöksistä. Matkalla ensimmäiselle melontarastille kävimme myös valaisevan keskustelun loppuradan taktikoinnista suhteessa ihanne- ja maksimiaikaan. Käsityksemme edellä mainituista ajoista olivat hieman erilaiset: aikojen vaihteluväli oli 1,5 tuntia. Harmittelin jo, etten kysellyt asiasta ohittamaltamme miesparilta, mutta sainkin varsinaisen älynväläyksen ─ kaivoin reittikirjan melontaliivini etutaskusta! Kulkunen oli ollut aikojen suhteen oikeassa, maali pitäisi siis saavuttaa viimeistään klo 16.30, jonka jälkeen virhepisteet alkaisivat juosta kuin Usain Bolt. 
Taktinen ratkaisu olisi leivottava heti toisen välin alkupuolella, jättääkö siis kauimmainen melontarasti käymättä ja kurvata suoraan rastille 13. Kas siinäpä pulma. Päätimme käydä kaikki melonnan rastit, mikä osoittautui myöhemmin virheeksi, tosin erittäin pienellä marginaalilla suhteessa koko kilpailun kestoon. Kajakin kulku oli ihan kohtuullista (ohitimme muutaman miesparin), vaikka Kulkunen julisti myötätuuleen meloessaan, että hän on tukehtumassa tukkaansa. Tyly vastakommenttini oli: "Nyt ei kuule aleta laittaa tukkaa". Jonkinasteisesta väsymyksestä kertovat myös ne puolipakolliset melavitsit...
Melonta oli totta vie pitkä, etenkin kun sitä ei normaalisti juurikaan harrasta. Onneksi kajakista pääsi muutamien askeleiden päästä pyörän selkään, juoksutouhu olisi ollut jäykistyneille polvilleni todellista tuskaa. Ajoimme Långvikiin ja totesimme aikaa olevan jäljellä vajaan vartin kolmen uintirastin suorittamiseen... Nopea kuoriutuminen repuista, kengistä ja kypäristä, ja juoksu laiturille. Minä polskautin suorilta vesille (patjaa kun ei enää ollut), Kulkunen jäi laiturille puhkimaan patjaansa. Odottelin Kulkusta uinnin ykkösrastilla ja totesimme, että on pakko lähteä heti takaisin, jotta sakkoa ei ala kertyä. Tilanne söi naista ja miestä rotan lailla: rastit näkyvissä ja suht lähellä, mutta niille ei voi enää mennä. Aika menikin tiukille, loppuleimaus lävähti ajassa 6.29.09.
Kisa oli meiltä kokonaisuudessaan onnistunut. Vaihtopisteissä olimme nopeita toisiamme tarvittaessa avittaen ja matkalla ei juuri tullut suunnistusvirheitä. Kulkusen himoitsema hinaaminen pyöräilyssä olisi ollut hyvä valinta etenkin nyt, kun pyöräily kulki kokonaan teillä, mutta sitä olisi todellakin pitänyt harjoitella etukäteen. Päivä ei kulun suhteen ollut mikään helmi minulle, terveen ja flunssaisen rajamailla pyöriskely muutaman kisaa edeltävän päivän ajan vaikutti ilmeisesti jonkin verran. Onneksi kuitenkin tuurilla ja ahkeralla lääkitsemisellä sain suuremman taudin pidetyksi poissa. Varusteet olivat ok, vesijuoksuhanskat lisäisivät vauhtia patjailuissa, joten ne on hankittava tulevia koitoksia varten. Energiatuotteet riittivät (Kulkunen veti sämpylöillä ja geeleillä, minä parilla energia- ja pähkinäpatukalla), nestettä jäi taas yli. Positiivisinta oli kuitenkin se, että fiilis oli todella hyvä koko reissun ajan ja homma toimi kitkattomasti. Joutuukohan sitä hinausta siis vielä joskus treenaamaan?
Hillitöntä gloriaa...
