Karhusolan Tiukunen

Blondit lenkillä

2012-02-01T09:39:00.000-08:00

Sehän se onkin aika touhua, tuo blondien lenkkeily. Automatkalla virittäydytään -15 asteen pakkaseen kuuntelemalla sambaa, pidempi tukkainen blondi saa pidettyä auton juuri ja juuri tiellä, välttäen sekä taidon että tuurin avulla törmäyksen vastaantulevan auton kanssa (tässä vaiheessa koira painautuu nolona litteäksi takapenkille), toista blondia tapahtumat vaan naurattavat ja kertomus tiettyjen numeroyhdistelmien esiintymisessä elämän kierrossa sen kun jatkuu.

Lenkillä ei tapahdu mitään normaalista poikkeavaa. Gemma laukkaa ensimmäisen puoli tuntia häntä suorana, mutta laantuu sitten taloudellisempaan raviin. Valokuvamallin ura saa kummallakin odottaa: toinen painaa päänsä näkymättömiin lumihankeen ja toiselta uupuvat tarvittavat resurssit kaikkineen. Kamerakin tilttasi muutaman ruudun jälkeen.

Ihmisseuralainen on selkeästi päässyt ns. pimeälle puolelle (eikä ole eka kerta, kun huomautan asiasta). "Siis täällä ei oo ketään muuta parkissa kuin me!" No vilkasehan lievästi sanoen kuuraista olemustasi, ynnää siihen lämpötila ja toiminta... Normaali ihmiset ovat kotona sohvalla vilttiin kääriytyneinä...

Hauska maanantai

2012-01-23T08:08:00.000-08:00

Omituinen otsikko? No, totta se on.

Ensin hauska viikonloppu: 2,5 tuntia hiihtoa Krissen kanssa lauantaina ja sunnuntaina samalla kokoonpanolla myymässä rojua kirppiksellä.

Nisse muuten lähti kirppikseltä uuteen kotiin. Olo oli kuin petturilla, kun aamusella talutin pojun vajasta auton perään viimeistä kertaa... Vähän niinkuin hyvin palvellut hepo teurasautoon. Olisiko Nissekin ansainnut kunnialliset eläkepäivät kirmailemalla vapaana kevätnurmella? Mehukattien Liisakaan ei ollut korviaan uskoa, kun kerroin Nissen lähteneen ja Krisse oli meinannut kirppiksellä juosta sitä taluttavan miehen perään tyyliin: "Ottakaa varas kiinni!" Nisse jätti siis mateennahkaksi kuluneen nokialaisen jäljen moneenkin sydämeen.

Illalla tuulettelin tunteita luistimilla Karhusuon idyllisellä kentällä.

Mikä sitten teki maanantaista hauskan? Ensinnäkin tuplatunti luistelua työn puolesta ja sieltä valmiiseen ruokapöytään. Tämän jälkeen "herkuttelin" tarkistamalla biologian kokeiden vastauksia (aiheena ihmisen keho ja terveys, kais muistatte?), voi niitä kuplivia naurunpyrskähdyksiä! Töiden jälkeen 1,5 tunnin hiihto Nuuksiossa, jossa ladut oli ajettu priimakuntoon iltapäivällä. Lupaava alku viikolle!

EDIT: Nuuksion ladulla vastaan hiihteli mies, ja katselin jo kaukaa, että mikä ihmeen lampaantalja oli käärittynä miehen selkäreppuun. Mutta ei ollut talja, vaan ihka oikea, valkea puudeli! Pää vain pisti ulos repun läpän alta. Kaikenlaista...

Ratsailla

2012-01-07T04:20:00.000-08:00

Historiankirjoissa käännettiin uusi sivu, kun kotiimme saapui Commencal Skin 2 (lempinimi hieman vielä hakusassa). Vaihdoin Nokia Extremet alle ja lähdin polkemaan Krissen seuraksi Loppiaisrogainingiin. Ajaminen oli silkkaa nautintoa ja hurmaa, nastatkin pelasivat oikein hyvin.

Vähän on kyllä haikea mieli, kun Nisse lähtee parin viikon päästä kirppikselle... Ihan tuli tämä viisu "Hyljätty nukke" mieleen:

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/kolmesta_possusta_liikennelauluun_17079.html#media=17082

Lauantaina lähdimme issikoilla maastoon. Taivaalta tuli idyllisesti "elokuvalunta" ja hepat olivat söpöjä, lämpöisiä ja hyvinkäyttäytyviä. Kuvassa ihana pörröinen tamma Ósk Frá Heimi 80 isl eli Osku näin meidän kesken:

Kirja-arvostelu

2012-01-02T01:31:00.000-08:00

Loman tunnistaa siitä, että on aikaa lukea kirjoja tai ehkä oikeastaan siitä, että silmät pysyvät auki kirjan lukemisen aikana. Koska lumet odottavat itseään yhä vieläkin, kirjallisuus käsitteli hieman lumisempia seutuja, kuten Pohjois- ja Etelänapaa sekä Grönlantia.

Tämän joukon tuoreimman opuksen olen lukenut jo vuosi sitten. Aihe on mielenkiintoinen ja kuvat upeita. Teksti on keskinkertaista ja kirjoitusvirheitä silmiinpistävä määrä, vaikka sisäsivuilla oli erikseen mainittu oikolukijakin ihan nimen kera.

Joululomalla lukaisin peräjälkeen nämä seuraavat:

Ensin luin tuon oikeanpuoleisen (vuodelta 1984), jonka sponsorilippu herätti meikäläisessä ennakkoluuloja. Kirja oli kuitenkin hyvä ja se hujahti melkein yhdellä istumalla. Hinta kierrätyskeskuksessa 6 euroa.

Vasemmanpuoleinen oli ylivoimaisesti tämän joukon paras paitsi sisällöltään, niin myös kirjoitustyyliltään. Kyseinen vaellus tehtiin vuonna 1965, jolloin valmistautuminen ja varusteet olivat todella eri luokkaa kuin 40 - 50 vuotta myöhemmin. Porukka ei ollut esimerkiksi ajanut kuunaan koiravaljakolla, mutta päättivät kuitenkin haalia pikku retkelleen neljä letkaa kiskomaan tavaroita. Grönlanninkoirasta koira löytyy lähinnä nimestä, joten tuon alkukantaisen eläinlauman käsittelyssä oli melkoisesti tekemistä, ja sekös nauratti lukijaa useaan otteeseen. Eroja nykymeininkiin löytyi myös ns. turhien varusteiden kylvämisessä matkan varrelle ja sakin muonituksesta (esim. maksalaatikkoa ja korppuvelliä tai ylipäänsä velliä joka käänteessä). Kannattaa ehdottomasti lukea! Hinta kierrätyskeskuksessa 1 euro, hyllyyn jäi vielä toinenkin kappale kolmen euron hinnalla.

Kalenterilehti kääntyi

2012-01-01T09:02:00.000-08:00

Sylttinä kävimme perhekäppäilyllä Porkkalanniemessä. Karttana toimi hyvin vuoden 2010Archipelagon kisaversio, tällä kertaa kävimme coastaleering-rasteilla 1 - 2. Mister Icelandilla oli varsinainen multisportmieli (hieman purkamatonta energiaa varastossa joulureissulta):

Sisäliikuntaähky on jo melkoinen, joten samaisena päivänä kaivoin Nissen vajasta ja lähdin raketin paukkeen sekaan harrastamaan ulkoliikuntaa. Tyydyin ajelemaan lähes koko matkan katuvaloissa, koska H7 ei kauheasti valaissut kävelyteiden kuoppia ja jäisiä lätäkköjä.

Pyöräily olikin hauskaa, ja heti seuraavana päivänä starttasin uudelleen päivänäöllä. Nissekin oli niin vauhkona tallista päästyään, että kieltäytyi jarruttamasta eräässä Bembölen latupohjan mäessä, eikä tokeentunut koko loppumatkanakaan. Kerran päästelin jarrutusmielessä metsän puolelle vastarinteeseen, kun huomasin, että edessä oli kolme hevosta rinnakkain taluttajiensa kanssa. Että tämäkin piti nähdä ja kokea, vaikka koko viime vuoden pärjäsin ihan hyvin ilman etujarrua! Ties vaikka menisin jo (jarrupala-)ostoksille?

Onneksi Tapanimyrskyn tuhot oli ainakin osittain saatu jo sahailtua pois polulta.

Rauhallista joulua

2011-12-23T05:22:00.000-08:00

Potiessa on aikaa vaikka tehdä piparitaloja, -linnoja, -koirankoppeja... Ja kirjoittaa kirje pukille:

"Rakas joulupukki,

 Toisitko minulle uuden akillesjänteen ja toiseen jalkaan kantakalvon. Ja jos et katso aiheelliseksi tahi ansaituksi, niin sitten ainakin personal venyttäjän ja kanta-asiakaskortin FysioFoxin hierojalle. Ja jos nämäkin ovat liikaa, niin anna nyt hyvä mies sen lumen jo sataa!

Lupaan olla kiltti ja venytellä melkein joka ilta, sekä panostaa myös korvaaviin harjoitteisiin (uintitekniikkakurssille olenkin jo ilmoittautunut). 

Suklaarasiat olisit voinut jättää (välillisesti) toimittamatta, oppilaatkin jo totesivat pinon nähtyään, että "nyt sun pitää juosta enemmän maratoneja". Niinpä.

Marraskuu

2011-11-24T11:22:00.000-08:00

Tasan vuosi sitten Karhusuolle ajettiin yhdysladut Nuuksiosta. Tänä vuonna lumesta ei ole tietoakaan, joten sukset pysyvät vielä visusti varastossa.

Ajankuluksi on lähinnä juostu ja melottu, Jyväskylässä kävin juoksemassa myös sprinttiradan ja olipa se taas mukavaa. Pakkasta oli tuona aamuna lähemmäs kymmenen astetta, mutta aurinko paistoi täydeltä terältä heti aamusta. Krissen/Anun/Helin/STM:n kanssa olen juoksennellut seurasta riippuen joko Nuuksion maisemissa tai Tampereella, yhden pitkän lenkin Annen kanssa Laajavuoren ympäristössä. Krissen kanssa meloimme upeassa täysikuun kajossa Pitkäjärvellä ja Kulkusen kanssa Poikkipuoliaisella iltapäivän hämärissä. Kiitos seurasta, jatketaan...

Solum certum est nihil esse certi (Varmaa on vain se, ettei mikään ole varmaa): Mammuttimarssi 2011

2011-11-02T01:29:00.000-07:00

Ilmassa oli suuren kaistapäisyyden tuntua, kun monikymmenpäinen lauma kilpailijoita odotti lamput päässä malttamattomina Iin Puhurin kuuluttamaa lähtökäskyä. Tunsin samaan aikaan sekä suurta innostusta että haikeutta - olihan tämä jälleen kerran kauden päättävä ja paljon odotettu iloittelu.

Nātūrālia nōn sunt turpia (Luonnolliset asiat eivät ole häpeällisiä.)

Pääjoukko ravasi sen verran ripeää tahtia, että päätimme jäädä ns. oman suorituksen -periaatteen turviin lauman hännille. Ykkösellä leimaaminen oli vielä vallatonta massatapahtuman hurmaa. Annella meni onneksi ylimääräistä aikaa Samsungin räpläämiseen, joten sain nipistettyä hetken työntyäkseni mäntytaimikkoon tyhjentämään rakkoani. Illalla juotu Red Bull toimi (diureettina) ilmeisen hyvin, koska toimitus oli toistettava jokaisella rastivälillä ainakin 50 km:n matkalla. Anne, tuo Kutajärven Koirakuiskaaja, manasikin, että "aivan kuin olisi hirvikoiran kanssa lenkillä". Toimituksen tiheys ja nopeus vastasi kyllä kieltämättä rutinoituneen uroskoiran merkkaamistyyliä, letkasta ei jääty koskaan sen takia. Fabricando fit faber (Harjoitus tekee mestarin).

Pöräyksen lopulla alkoi jo hieman uni luppasta silmäluomea ja ihmettelin jo ihan ääneen, että miten sitä nyt näin väsynyt on, että ei meinaa nähdä enää tien kuoppia. Katuvaloihin pääseminen kuitenkin auttoi ja piristi, joten lähestyimme uintirastia pirteinä ja iloisina. Paikallisen anniskelupisteen ohittaessamme saimme myös kannustushuutoja ja vastasimme niihin, että "enää 60 kilometriä jäljellä"! Anne harmitteli, että olisi pitänyt tilata kannustajilta tuopit odottamaan parinkymmenen minuutin päästä tapahtuvaan uuteen ohijuoksuun.

Perillä saunalla odotti yllätys: yksi terassillinen enemmän ja vähemmän alastonta kilpailijakansaa! Yllätys oli siis se, että pääjoukkokin oli vasta tässä. Riisuin itseni uintikuntoon ja teippasin muovipussit jalkoihini suojelemaan varvassukkia ja teippejä kastumiselta ja hiekalta. Sitten mereen. Vesi oli viileää, mutta etukäteisarveluitteni mukaan kehoon juostu lämpö teki suorituksesta melkein miellyttävän. Kymmenen sekuntia ennen poistumiskäskyä huomasin, että muovipusseihin alkoi valua vettä... Tämä johti sitten siihen, että jouduin repimään Injinjit pois jaloista ja paikkailemaan muutamia teippejä. Sukkien laitto vei suurinpiirtein ikuisuuden. Pakkasin reppuun ruisleipiä ja Snickersit sekä varatakin. Päälle latasin kuivat alusvaatteet, villakerrastonpaidan (Devold) sekä TuKiksen juoksuliivin. Sisätilojen lämmössä söin vielä hieman pastakinkkusekoitusta termoksesta.

Kun lähdimme jatkamaan matkaa, viritin lampun päälle onneksi jo majoitustalojen luona ja huomasin, että paristot olivat aivan finaalissa. Eikun takaisin saunalle vaihtamaan varaparistoja. Fiat lux! (Tulkoon valkeus!)

Matka sujui leppoisasti. Jossain rastin 31 molemminpuolin oli jotain säätöä ja etenimme vastoin etukäteissuunnitelmia myös sähkölinjaa ja silkkaa metsää pitkin. Rastilla 32 saavutimme Eka Vekaran lauman, joka juosta laputti varsin hyvävoimaisen näköisenä. Rastille 36 saakka meininki oli sellaista, että miehet juoksivat ja me kävelimme, mutta olimme silti rastilla samaan aikaan. Hangon keskustan liepeillä teimme eri reitinvalinnan (miehet keskustan kautta ja me liepeitä pitkin) ja tiemme erkanivat lopullisesti.

Jossain rastin 33 paikkeilla aloin tuntemaan outoa lonkka-/pakarakipua. Se paheni pikkuhiljaa, ja jo Hopeaniemen kohdalla yritin hieroa kankkua tai vaihtoehtoisesti painaa kipupisteitä juostessani. Kun taapersimme hiekkaa kohti rastia 37 suureksi yllätykseksemme kauhea lauma marssijoita juoksi meitä vastaan. Olimme kuvitelleet olevamme ainakin tunnin jäljessä. Kun eräs laumalaisista kuittaili, että "teidänhän piti juosta" ajattelin siinä näennäisen hyvävoimaisena, että kyllä täältä tullaan, kisahan on vasta alussa! Rastilla 37 kankkusärky oli kamala ja isuimme tovin hietikolla. Annea kuulemma oksetti. Päätimme yhteistuumin heittää Annen epämääräistä kasvustoa kasvavan juomapussin kisan jälkeen roskiin.

Empora aspera vīvimus, amīce bone! (Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä!)

Vesitornille kiipeäminen pisti pakaran koville. Kipu oli suoraan sanoen helvetillistä, eikä mikään operaatio tuonut siihen enää minkään sortin helpotusta. Anne oli myös hieman vaisu. Yököttävä olo jatkui siis edelleen. Päätimme poiketa paikalliselle terveysasemalle tai mikälie hoivakoti nyt olikaan. Ikkunoiden takana näkyi joitain hahmoja ja katselin ovisummeria jo sillä silmällä. Mutta ovet aukesivatkin ihan itsekseen! Menimme sisään ja suuntasimme suoraan invavessoihin. Annen juomisoperaation päättymistä odotellessani tulinkin jo eteiseen ja naureskelin mielessäni sitä taltioituvaa turvakameran kuvaa, jossa nappailen minigrip-pussista erilaisia nappeja tukka pörrössä ja silmät sopivasti lupassa. Fluctuat, nec mergitur (Vaappuu, vaan ei uppoa).

"Tosta oikeelle!" En laittanut hanttiin, en edes vilkaissut karttaa matkalla rastille 40. Anything goes. Laskettelimme takapuolillamme pitkin rantakallioita ja väistelimme kurtturuusupusikkoja. Kun viimein, suurella työllä ja tuskalla, olimme päässeet kallioilta alas hiekalle, aloin katsoa karttaa. "Se on tuolla niemen kärjessä", ilmoitti Anne. Missä %&¤/:n nimen kärjessä?! Totuus oli kohdattava, vaikka se ei ollut varsinaisesti miellyttävä: olimme lahden toisella puolella, omakotitalojen ja rannan välissä. Siis takaisin ylös ja kasinolta oikealle. Gutta cavat lapidem non vi, sed saepe cadendo (Pisara kovertaa kiveä, ei voimalla vaan usein putomalla).

Invavessan vesi oli tehnyt Annelle ihmeitä ja hän alkoikin kertoa (painokelvottomia) muistelmia riehakkailta opiskeluajoiltaan ja erinäisistä tapahtumista kasinon ympäristössä. Normaalisti tämä kaikki olisi hauskuuttanut minua kovasti, mutta en pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin etenemiseen ja viiltävän kankkukivun tuomiin hetkellisiin oksennuspuistatuksiin. Jotta kärsimys saatiin maksimoitua, kipusin hiidenkirnulle ihan huipun kautta ja liukastelin märillä sammalilla oikein urakalla.

Olin varsin huonoa seuraa seuraavat rastivälit. Hangonniemen hiekkarannat olivat hienoja, mutta en voinut kuvitellakaan kameran kaivamista repusta. Rastin 43 jälkeen sain vihdoin suustani ulos se, mitä olin jo muutaman kilometrin ajan miettinyt: raatotaksi. Tiesin jarruttavani Annen menoa, tosin se olisi ollut ratkaistavissa ainoastaan lauseella "anna mennä". Pointti oli siinä, että punniskelin vaihtoehtojen "viikko telakalla" ja "koko talvi telakalla" välillä. En ole varsinaisesti keskeyttäjätyyppiä ja tiedän kokemuksesta, että tämän tyyppisiin taivalluksiin kuuluu sarja eri tyyppisiä ja asteisia kipuja, mutta nyt painittiin ihan eri sarjassa. Oli henkisesti todella kova paikka soittaa Verkonpainolle ja tilata pirssi... Kuin tätä alennustilaa paikatakseni sanoin ontuvani rastilta 44 kohti maantietä, josta minut voisi poimia. Homō sibī jūdex dūrissimus (Ihminen on itselleen ankarin tuomari).

Varium et mutabile semper femina (Nainen on aina häilyvä ja oikullinen)

Fiilis oli tilanteeseen nähden hyvä. Energiat tapissa. Kroppa ja vasen jalka toimintakunnossa. Jos jättää laskuista oikean kannikan, olo oli oikein mainio. Raatotaksin lähestyessä keksin oivan suunnitelman: auto menköön hakemaan yhtä paria Hangosta ja poimikoot minut sitten myöhemmin. Yritin olla ripeä ja reipas, mutta pakara pisti rajusti vastaan. Availin karttaa jo toiveikkaana ja mittailin matkaa maaliin. Päätin, että jos taksi ei saavuta minua isolla tiellä, jätän lopullisen päätöksen myöhempään, numero 45 jälkeiseen elämään. Dum spiro, spero (Niin kauan kuin hengitän, toivon).

Suunnitelmani oli vähällä onnistua. Käännyin jo maantieltä rastille johtavalle väylälle. Peltoaukealla nilkuttaessani kuulin takaani auton tööttäyksen: raatotaksi. Damn! Jäykistyin paikalleni ja himmeissä aivoissani risteili erinäisiä toimintamalleja. Jospa vain aivan hitaasti vajoan alaspäin ja piiloudun huomaamattomasti heinien sekaan? Jos seison tässä edelleen suolapatsaana, minua ei ehkä erota peltotien jalopuista? Känny pirisi taskussa. Käry kävi. "No mitä nyt aiot tehdä? Jos menet rastille 45, niin sieltä kestää ainakin puolituntia Svinvikin mutkaan." Se oli sitten siinä - Nec plus ultra (Ei enää edemmäksi).

Plenus venter facile de ieiuniis disputat (Vatsa täynnä on helppo puhua paastosta)

Aika kultasi muistot supernopeasti. Jo illalla saunaan taapertaessamme olin melkein sitä mieltä, että eihän tässä mikään ole. Pakarakipu muka... Naurettavaa pelleilyä! Tosin samalla jo suunnittelin soittoa FysioFoxiin hierontaan ja Kyyrälle aikaa askelanalyysiin. Lisävolyymia itseruoskintaan toi epäilemättä muuten varsin hyväkuntoinen ja pirteä olotilani. Kroppa oli hieman piestyn tuntuinen ja jalkaterien Leukoplasteja irroitellessani alta paljastui 2 - 3 irtoamistilassa olevaa kynttä (eivät olleet vielä täysin parantuneet viime vuoden marssista...) ja pari rakkoa, mutta yhtä kaikki olin päässyt hyvin pienellä. Päiväunien jälkeen virtaakin olisi ollut vaikka muille jaettavaksi.

Henkinen kidutus jatkui luonnollisesti koko seuraavan viikon, kun lueskelin ihmisten blogeja ja katselin tulosluettelon UTMB-pisteiden saajien nimiä. Ja sitten: "Karhusolan Tiukunen - kesk." Vae victis! (Voi voitettuja!)

Ensi vuonna lupaan maksaa nämä kolmen marssin potut pottuina. Luvassa on suunnistusta, korkeuskäyriä ja kylmää vettä - taattua Mammuttimarssia siis. Be there!

"Come away with me tonight..."

2011-10-27T07:47:00.000-07:00

Kesämekossa ja korkkareissa kai vedetään: neitikeli tulossa...

Käpälän väpätystä Kolilla: Vaarojen maraton 2011

2011-10-10T05:53:00.000-07:00

Aamu armas se aukeni ylhäisessä yksinäisyydessä, huonetoverini Krisse kun oli startannut "varmuuden vuoksi" jo klo 7. Pikavilkaisu ikkunasta ulos ja toinen lämpömittariin. Pilvistä +6C. Erittäin hyvä,
vaikka olinkin salaisissa unelmissani toivonut kaatosadetta tai pakkasta/enhän ole mikään synnynnäinen hellejuoksija/ellei täydellinen.

Asu- ja varustevalinnan teko on nykyisin jo
naurettavan helppoa/ylen yksinkertaista/selvää pässinlihaa,
johtuen
erinäisistä kokemuksista tällä saralla/ lukuisista kantapäänkautta oppimisista/iän tuomasta henkisestä kypsymisestä ja viisaudesta/siitä, että silloin kun lähtee matkaan yksin, kaikki on helppoa - myös pakkaaminen.

Niinpä ylhäältä alas lueteltuna 1/3 putkihuivi päähän, alusvaatteet Nike ja Shock absorber, aluspaidaksi lyhythihainen Reima-paita (tuo reittiviivapalkinnoksi saatu ajaton klassikko vuodelta 1981), hieman paksumpi juoksupaita, Nonamen polvitrikoot, kompressiosukat ja jalkaan Inovin mudrocit omilla pohjallisilla. Inovin kenkiin ei mahdu kaksia sukkia, kuten yli-isoihin Asicseihini, mutta arvelin, että Inovin valintaa puoltaa mahdollinen polkujen pehmeys/erittäin todennäköinen maaston vetisyys etenkin rantaa lähestyttäessä ja notkoissa/märkien kallioiden liukkaus/jo ennalta tiedetty polkujen ns. teknisyys eli se, että pikkupolku ei ole sama asia kuin latupohja ja että metsässä on yleensä sekä kiviä että puita (ja puilla on juuret), eivätkä polkujen paikat tee tästä poikkeusta.

Jalkaterät teippasin huolella ihovaurioiden välttämiseksi, rakonestopuikon totesin viime vuonna täydeksi huuhaaksi. Leukoplastia tuli vedellyksi seitsemän siivua myös oikeaan nilkkaan, koska parin viime kuukauden aikana juoksua (ja välillä myös ns. normaali elämää) on haitannut kipeytyvä kantapää, joka on jollain tavalla yhteydessä rasittuvaan nilkkaan. Deuterin pieneen juomareppuun latasin täyden (!) juomapussin Dexalia ja pari geeliä. Loput geelit, pari patukkaa ja Krisseltä saadut elektrolyyttitabut sulloin Islannin Laugavegurilta saatuun erittäin pieneen ja näppärään vyötäröpussukkaan. Henkiseksi tueksi mukaan tuli vielä pari buranaa.

Siirryin Annen ja Marjan kanssa lähtöalueelle/ Sitten olikin lähdönhetki lähellä /Tunsin lähdön lähestyvän. Tämä porrastettu lähtö oli järjestäjiltä mainio keksintö! Annoimme alle viiteen tuntiin tähtäävien mennä menojaan ja lähdimme muutamia minuutteja heidän jälkeensä sopivan tyhjässä välissä. Olin päättänyt jo etukäteen, että tänä vuonna en hölmöile vauhdinjaon kanssa, kuten viimeksi. Tämä tarkoitti siis sitä, että lähdin juoksemaan itselleni sopivaa lenkkivauhtia, jotta lopun tielläkin olisi jäljellä vielä jotain millä juosta. Viime vuonna jäljellä olivat vain krampit.

Alussa ohittelin muutamia ja tulin muutaman kerran ohitetuksi, mutta hämmästyttävän pitkiä pätkiä tuli juostua myös aivan ylhäisessä yksinäisyydessä. Ennen Kiviniemeä piti oikein jo vilkaista karttaa, kun alkoi olla niin hiljaista. Pursi lipui siis joutuisasti ilman odottelua veden yli ja pääsin nauttimaan juottoaseman antimista. Joinkin ruhtinaalisesti koko mukillisen, vaikka olin hörppinyt (mielestäni jo kovinkin paljon) juomaletkusta. Varvassukkien puuttuminen konkretisoitui jossain näillä main: huomasin kahden viereisen varpaan teippien tarttuneen toisiinsa ja aiheuttaneen jonkinlaisen hiertävän systeemin. Muuten fiilis oli hyvä ja varustepuoli pelasi.

Ryläyksen nousun alussa sain ilokseni myös seuraa Tommista, joka oli lähtenyt matkaan muutaman minuutin minun jälkeeni. Niinpä matka taittui iloisesti rupatellessa ja muistan katselleeni myös maisemia (luontoa siis, juoksin "letkan" ekana). Jossain tasamaalla
sain heitettyä ruhonikin tantereeseen/vedettyä kunnon lipat/heittäydyin kyljelleni kuraan, josta minua ihan juomarepusta nostaen autettiin ylös. Esittelin neitsytmatkallaan olevalle Tommille myös paikallisia nähtävyyksiä, kuten "Näiden puiden kohdalla mulla kramppasi viime vuonna sisäreisi ihan sikana". Ensi vuonna samaa lausetta ei voi käyttää, koska alamäkiosuuskin sujui varsin jouhevasti.

Tielle tultaessa Tommi lähti kuin jänö makuulta/hauki rannasta, enkä nähnyt sen koommin vilaustakaan koko juoksun aikana. Oli ilmeisesti saanut sopivasti palauteltua kyydissäni Ryläyksellä.

Viimeisellä juomapisteellä join pari mukia ja jatkoin matkaa. Viime vuodesta totaalisesti poiketen juoksin lähes koko tiepätkän ja onnistuin saavuttamaan kaikki näkyvissä olevat selät ennen maalia. Pikkunousussa Kolin rinteille nivunen ja sisäreisi sitten kramppasivat, mutta kuittasin sen parhaaksi kokemallani taktiikalla eli jatkoin etenemistä väkisin jalkaa raahaten. Ennen alamäkeä kramppi olikin jo poissa, joten laskeutuminen sujui juosten. Kolin nousu meni suurimmaksi osaksi kävelyn puolelle, mutta maali tuli silti vastaan. Loppuaika 5.43.xx oli kolme minuuttia huonompi kuin viimeksi, mutta henkinen ja fyysinen olotila ainakin kolme kertaa parempi! Juomapussista oli kulunut 3 desiä (ja silti kaksi tyhjennystaukoa matkan varrella...) ja geelejä syöty neljä. Elektrolyyttitabuja otin kai neljä, buranalevy jäi korkkaamatta, patukat siirtyivät taas vuosikertakokoelmiin. Kaksi ennalta-arvattua rakkoa varpaissa, kantapää ja nilkka ok.

Illan ohjelmassa oli muikkuja ja muuta kevyttä verryttelyä viime vuoden bankettibändiä, Suklaamunia, ikävöiden. Ryläyksen ystävien perinteiseen yöjuoksuun osallistui tänä vuonna 14 jäsentä, joukossa ilahduttava määrä uusia kasvoja! Mediapäällikön ominaisuudessa olin pakotettu käymään Ukko-Kolin huipulla kahdesti, kun piti tuurata vatsavaivaista puheenjohtajaakin.

Suuret kiitokset kisaorganisaatiolle mainioista järjestelyistä ja hyvähenkisestä tapahtumasta! Muulle maailmankaikkeudelle kiitos siitä, että tästä maasta löytyy vielä alueita, joita ei ole peitetty kivituhkalla tai asvaltilla. Ensi vuonna taas/Merkitään vuoden 2012 kisakalenteriin/Näkemisiin Kolilla!

Vuosaaren X-Kaato: Lahna ja Pässi nostavat rumia pikku päitään

2011-10-03T09:34:00.000-07:00

Enne. Käynnistän auton ja tuutista tulvahtaa Norah Jonesin kähisevä ääni: "Help me... Help me pleaseee..." Kurvaan kuitenkin Mäkkärin kautta ja tilaan sikäläisen klassikkokerroksen aamiaiseksi. Kello on 02.50. Rakas paatti lepää Oittaalla, Nisse tönöttää terhakkaana auton takaosassa ja Kulkunen koisaa perjantai-illan yökisansa päätteeksi jo Vuosaaressa.

Reittikirja ja kartat näyttivät varsin erilaisilta kuin olin ajatellut. Ei siis puuduttavia pyöräilypätkiä, ei yösuunnistusta sanan varsinaisessa merkityksessä. Pääkopassa, sen paremmin omassa kuin Kulkusenkaan versiossa, ei hälytysvalo paljoa vilkkunut, kun selvisi, että alussa toinen parista meloisi ja toinen kuljettaisi molemmat pyörät seuraavalle rastille. Fiksuimmat olivat lukeneet tämän "uuden lajin" jo tietysti kilpailuohjeista aikaisemmin ja jopa pohtineet tai harjoitelleet asiaa.

Virittelimme ohjeiden mukaisia punaisia vilkkuvaloja kypäriimme. Kulkunen tekniikan miehenä avasi oman valonsa jollain linkkarilla patterin laittamista varten. Sen säätämisessä meni sen verran aikaa, että avasin omani kierteitä käyttäen. Valtavan paljon nopeampi tapa. Etenkin, kun lamppua ei tarvitse operaation jälkeen kursia Leukoplastilla kokoon. Sitten alkoi olla tietysti kiire ja huomasin numeroliivini hävinneen, eikä mustien vaatteiden myllääminen pimeässä ei tuottanut tulosta löytymisen suhteen. Saatuani uuden liivin lähtöpaikalta havaitsinkin omani sopivasti erään nuorukaisen päältä. Siinä paljon taktiikkaa pohdiskeltu, hyvä että Kulkunen ehti melontaliiviinsä ennen lähtökäskyä.

Aivojen sumeudesta jotain kertoo myös se, että lähdin matkaan pyöräilykengin. Tommi kuittaili ohi ajaessaan jotain kivasta korkokenkä-äänestä, minä se vaan naureskelin... Kakkosrastilla aloin sitten katsella muiden jalkoja ja tempaisin Inovit repusta. Loppumatkan haudoinkin pyöräilykenkiä tiiviisti repussa yhdessä sen vaijerilukon ja patukoiden kanssa.

Tässä siis oma melontavälini, rastit 2 - 3, tosin päivänvalossa kuvattuna.

Aloin aavistella pahaa seuratessani muiden sujuvaa ajoa kahden pyörän kanssa. Itse juoksin. Sepä ei haitannut vielä parilla ensimmäisellä välillä, koska melojia piti odotella, mutta viimeisellä välillä homma niin sanotusti kusi.

Tajusin, että juosten tässä hommassa ei nyt tulla ja yritin nousta Nissen ratsaille. Hopsankeikkaa! Eikun läjään tantereeseen. Jatkoin juosten ja taluttaen päästäen ehkä puoli miljoonaa paria ohitseni. Siinä vaiheessa, kun horisonttikin alkoi olla kanssakilpailijoista tyhjä, totesin, että vanhan koiran on nyt kertakaikkisesti opittava uusi temppu ihan vaan pakon edessä. Ja oppihan se. Kulkus-parka värjötteli rannassa laihana koirana kintut väristen kuin whippetillä lumihangessa.

Sitten jatkoimme pyörillä rastit 6 - 12 sekä juosten rastit 16 ja 18. Päivä oli jo valjennut ajat sitten, joten Kulkusen yösuunnistustaito ja Lupine menivät täysin hukkaan tässä kisassa. S**t happens.

Rastilla 19 oli tuo surullisen kuuluisa melontaquest. Sekasarjan kärki oli kasaantunut jonon keulille odottamaan paattejaan, joita oli käytössä yhteensä viisi kappaletta. Totesimme varsin nopeasti, että tähän jäi meidän osaltamme letkan kiinnisaaminen, koska me joutuisimme odottamaan kanoottia pitkään vielä kärjen saapumisenkin jälkeen ja lisäksi olisi vielä melottava tuo quest. Kun meloimme meille osoitetulla jalkakylpyammeella lahdekkeen päähän tuolle rastina olevalle ympäristötaiteen kruunulle, huomasimme loppujonon juoksevan samaiselle rastille. Hyi, mitä sanoja käytimmekään... Tässä kohtaa teimme suurimman virheen eli heitimme hanskat tiskiin.

...Sillä seurauksella, että kun Kulkunen kömpi seuraavan rastin bunkkerista maanpinnalle, huomasimme edellisen paikan vaihtoleiman jääneen ottamatta. Siis takaisin rantaan ja taas takaisin bunkkeriin. Mitäpä näitä laskemaan. Ripustauduin Tiukus-vetoon ja Kulkunen polki ilman pyöräilykenkien vaihtoa reitensä tukkoon. Siitä taas seurasi se, että kun lähdimme täyttömäen questilla lehmärastilta seuraavalle rastille, Kulkunen jäi taapertamaan rinteeseen ja minä porhalsin aikani kuluksi ylös. Ja koska Kulkunen ei nähnyt minua rinteen alapuolelta, hänkin tuli ylös, kun taas minä ihmettelin jo seuraavalla rastilla, että miten tässä nyt näin pääsi käymään. Täyttömäen teemana oli siis "ihan sama". Alamäen lopuksi täräytin ohitustilanteessa vielä johonkin monttuun ja luulin Nissen päivät jo luetuiksi.

Rastin 24 questissa laskimme sentään muurin kolot oikein ja jatkoimme fiilis edes hieman kohonneena hauskalle juoksuhautaquestille. Vauhti oli aluksi verkkaista, mutta lisääntyi muiden (mies-) joukkueiden näkemisen myötä. Alkoi viimein löytyä sitä kisan tuntua. Viimeisellä rastilla Kulkunen meinasi tehdä (taas) Akut: hypyssä juoksuhaudan yli ponnistava jalka hieman lipesi ja polo täräytti itsensä niukin naukin vastapuolelle sillä seurauksella, että huulesta valui vähän verta ja sääri sekä peukalon seutu saivat reippaasti iskua.

Jatkoimme pyörillä rastit 27 - 30. Rastia 29 pummasimme, koska se ei tainnut aivan sijaita kartan osoittamassa paikassa. Löytyi kuitenkin. Lopun sai päästellä RaVi teamin ja muutaman muunkin kanssa kilpaa, maalirastilla oli oikein ruuhkanpoikastakin. Loppuaika oikeutti neljänteen tilaan noin viisi minuuttia keulasta, cupissa 3. sija.

Kulkunen pyysi kuvat lähettäessään, että minun pitäisi "rajata lurpsahtanut vetohärpäke kuvaksi". Ei kertonut tarkempia ohjeita, joten päättäkää itse, mitä haluatte rajailla. Kyllä ihminen tottavie osaakin olla hauska näin työpäivän jälkeen!

Hauska kisa, vaikka menikin vähän poskelleen meidän osaltamme (ks. parikuvan ilmeet). Juoksuhauta- ja bunkkerirastit olivat harvinaisuudessaan kisan suola ja pyöräily vaihteeksi nopeatempoista suunnistusta. Sen verran jäi kisa kaivelemaan, että piti käydä seuraavalla viikolla melomassa lähdöstä melontaquestille ja takaisin. Kertaus kun on opintojen äiti.

Sunnuntaina kävin tilaisuuden tullen Luukissa köpöttelemässä nelosen, pitkästä aikaa. Illalla pääsin vielä islanninhevosen selkään (ilman satulaa, kääk!) puolentoista tunnin maastolenkille. Hyvinhän se töltti ja laukka sujuivat toisen jaloilla. Talli Fageräng olikin niin kiva paikka, että vein lapsetkin visiitille seuraavalla viikolla.

Veden äärellä

2011-09-04T12:04:00.000-07:00

Ensin mr Skeletonin ja hänen oranssiksi tynnyriksi varustetun siskonsa kanssa Porkkalassa soutelemassa mato-ongen kanssa. Muistini hämäristä syövereistä palautui muistikuva viime vuoden APAn soutu-questista ja patjailusta samoissa maisemissa. Tällä kertaa oli vähän kiirettömämpi fiilis ainakin siihen saakka kun alkoi sataa ja kuulua ukkosen jyrinää...

Samana päivänä ennätin vielä Kulkusenkin kanssa kaksikoimaan Pikkalasta pohjoiseen. Vältimme niukasti metallisen giljotiinin kalahtamisen niskaamme, kuten myös joessa vaanivat alligaattorit ja mustan mamban (vai mikä otus sitä Jennifer Lopezia kerran vainosi?). Tuulisella järvellä saimme aukkopeitteistä huolimatta vettä paattiin ihan riittävästi, mutta siihenhän on jo totuttu.

Jo ennen X-kaadon kilpailukutsua ja päivityksiä näin muuten (ehkä enne-) unen siitä, kuinka prologissa oli etsittävä 50 rastia, joissa oli runon tai lorun muotoon tehdyt arvoitukset, joiden perusteella piti löytää varsinaiset rastit. Muistan ajatelleeni jo unessa, että kylläpä ovat arvon järjestäjät olleet nokkelalla tuulella. Että saas nähdä. Eikös jotain vaivannäköä rastin löytämisessä lupailtu?

Archipelago Adventure 2011

2011-08-26T09:13:00.000-07:00

Joskus viime vuosituhannen puolella tuli aamuauringon säteet muutamaankin kertaan todistettua paikallisella snägärillä. Niinpä ajattelin vähän verestää muistoja ja matkalla tämän vuoden meriseikkailuun, Archipelago Adventureen, kaarsin Lommilan 24 h -kaistan kautta ja tilasin Big Mac mealin aamiaiseksi. En näes viitsinyt alkaa herättää koko muuta talon väkeä keittiökolisteluillani klo 05 aamulla. Fiilis oli kohillaan Tracy Chapmanin laulaessa radiossa "...run, run, run, run, run, run..." ja Norah Jonesin jatkaessa " ...you humble me Lord...".

Kulkunen oli passitettu Kopparnäsin rantaan jo edelllisenä iltana, koska unista kollia ei lukkojen takaa saisi hereille millään ilveellä. Annoin kuitenkin vartin armonaikaa parkkiin saapumiseni jälkeen ja vasta kun Jaani(kin) karautti paikalle, menin heiluttelemaan teltan keppejä. Pääsimmekin aika nopeasti tositoimiin: hakemaan materiaaleja, kantamaan kajakkia (ja niitä pitkiä meloja, se parhaiten nauraa...) ja virittelemään muita varustuksia. Homma oli ihan peruskauraa, mitä nyt Kulkunen rakenteli karttatelineen jostain muovinpalasta ja nippusiteistä, koska hänen herkkä hipiänsä ei kestä ostettavia perustelineitä. Kiirehän tietysti tuli, mutta niin vain sai armas parini kengännauhansa solmittua ja suoritettua koivennostonsa jopa muutama sekunti ennen lähtömerkkiä. Alankohan jo tottua tähän?

Ensimmäinen legi oli lyhyt suunnistus, joka meni hieman kankeilla koivilla ihan ok. Seuraavaksi otettiin esille suosikkini uimapatja ja suunnattiin coastaleering/packrafting -osuudelle merelle. Unohdimme innostuksissamme kypärät vaihtopaikalle, joten ne oli palattava vielä hakemaan ihan reilun matkan päästä. Sää ei ollut varsinaisesti huono, mutta vesilajeja ajatellen merenkäynti oli melkoista. Aallot löivät paikkapaikoin korkeina ja tuuli oli luonnollisesti navakkaa. Etenemistä avitti kuitenkin muutamat treenit, kuten myös viime APA:n kokemus patjan puhkaisemisesta nastarilla, hyvä patja ja aqua glovesit (kukaan itseään kunnioittava ei voi puhua vesihanskoista tai käsiräpylöistä, sehän on selvää). On kuitenkin sanottava, että patjailua sai ihan koko rahalla. Etenkin toiseksi viimeisellä välillä sain kauhoa vasurilla koirakroolia ihan todenteolla, jotta en olisi ajautunut saarten välistä ns. väljemmille vesille.

Viimeisellä patjailurastilla mäen päällä päästimme patjoista hieman ilmaa pois (eläköön rikotut takaiskuventtiilit!) ja Kulkunen otti ne herrasmiesmäisesti kantaakseen. Matka maaliin vei jostain kallioiden päältä ja kieloviidakosta, mutta kaiketi ihan kohtuu suoraviivaisesti.

Vaihdossa tuuppasin kuivan paidan ja takin päälleni sekä hörppäsin hieman juotavaa. Nälkä ei mahassa kurninut riittävän aamiaisen ansiosta, joten kerrytin tämänkin kisan osalta vuosikertageelivarastojani. Siitäpä sitten kannoimme paatin vesille ja lähdimme kokeilemaan miltä rapiat 15 m/sekunnissa puhaltava tuuli tuntuu livenä. Vitsailimme Kulkusen kanssa suoritetuista merimelontakursseistamme (= 0) vaahtopäissä kauhoessamme. Rakas sininen kaksikkomme osoitti jälleen luotettavuutensa ja vei meidät suoraan rastilta rastille, ja vaikka eteneminen oli paikka paikoin hieman raskaanpuoleista, täytyy sanoa, että kokemus oli hauska! Enpä olisi tätäkään uskonut koskaan lausuvani, mutta tällä kertaa meille olisi ollut perin edullista, että melontaa - tai vesilajeja ylipäätään - olisi ollut tuplasti enemmän.

Vaihtoalueen saumatonta yhteistyötä

Vaihdossa otin märän takin ja hanskat pois ja lähdimme testaamaan toista kertaa Kulkusen uusinta Pelle Peloton -viritystä eli Tiukusen vetolaitetta. Tämä kyseinen laite oli rakenneltu aurausputkesta, urheiluteipistä, sähköjohdosta kaivetusta rautalangasta sekä Kulkusen vanhoista kalsareista revitystä kuminauhasta. No ei nyt ihan... Viimeksi mainittu oli kuitenkin Etolasta ihan vartavasten hankittua vahvaa kuminauhaa. Olimme harjoitelleet Tiukus-vetoa edellisiltana noin kilometrin verran, joten homma oli vankalla pohjalla. Niinpä tiellä minä sain lepäillä vedossa hampaat kylmästä kalisten ja Kulkunen sai polkea omien sanojensa mukaan "koko ajan pienillä hapoilla". Epätasaisella irrottauduin vedosta (yksi pyöräturmassa reisiluunsa katkaissut pyörätuolipotilas perheessämme riittää toistaiseksi), enkä yrityksistäni huolimatta saanut ammuttua Kulkusta koukulla takalistoon.

Quest numero yksi oli hiekkakuopalla olevalla lammella. Tehtävänä oli löytää kolme rastia veden alta. Seurasin Kulkusen esimerkkiä ja otin pyöräilykengät pois jalasta, mikä ei kylläkään ollut kovinkaan viisasta juoksua ajatellen. Haimme rastit hieman kummallisessa järjestyksessä lisäten juoksumatkaamme ja lisäksi jouduimme etsimään hetken kauimmaisena sijainnutta kohdetta, mutta suurempaa tötöilyä onnistuimme vielä välttämään. Se nimittäin odotti vuoroaan seuraavalla questilla.

Meille haasteellisen luetunymmärtämistehtävän jälkeen saimme fillarit liikkeelle kohti enduropätkää. Hieman epäselväksi kuitenkin jäi, oliko rasti krepatulla pätkällä ja jos oli, niin missä kohtaa (ts. oliko rasti piilossa). Tämän vuoksi Kulkunen palasi viitoitetun pätkän alkuun vielä tarkistamaan tilannetta. Ei rastia, joten päästelimme kivaa pikkupolkua eteenpäin, kunnes huomasimme kreppien loppuneen jokunen hetki aikaisemmin. Ajoimme takaisin ihmettelemään. Päätimme tehdä taas täyskäännöksen ja ajaa polkua reilusti edellistä edemmäksi. Toteutimme suunnitelman ja Kulkunen kolasi vielä jotain mäkeä. Vaan ei krepin kreppiä... Kun jälleen palasimme takaisin viimeiselle merkille, siellä laidunsivat niin Roiniset kuin Tepi teamkin, lisäksi paikalle porhalsivat kaksikko Kettunen & Putkuri. Hetken keskustelun jälkeen Putkuri avasi puhelinyhteyden kilpailun johtoon ja sai sävelet kääntyä krepeiltä 90 astetta kallioille ja jatkaa sieltä vainulla jonkinmoista polkua rastille. Näin teimme ja rasti löytyi. Kreppeihin oli siis iskenyt aamulla kaksijalkainen nisäkäs, jonka kannattaisi niin sanotusti hankkia itselleen elämä...

Sitten etenimme eri tyyleillä pyöräilyosuuden loppuun. Jonkinlaista luetunymmärtämisharjoitusta kannattaisi tehdä, sillä reittikirja olisi tarjonnut aiheeseen joitakin vinkkejä: kas Nishiki-polo kun ei ole parhaimmillaan olalla, mäenrinteen kattavassa, sammaloituneessa kivikossa. Muuten pyöräni toimi ihan hyvin (huolimatta vääntyneestä takavanteesta, löysistä ketjuista, vaihtosuosituksen saaneesta takapakasta, toimimattomasta etujoustosta ja noin puolen millin vahvuisista etujarrupaloista). Pääsimme siis suosiolla kisan viimeiseen osuuteen eli suunnistukseen, joka ei tarjonnut yllätyksiä miltään osin. Maalia kohti juostessamme luin vielä vauhdissa reittikirjaa ja opastin Kulkusta leimaamaan myös sen paljon puhutun "viitoituksen päässä olevan rastin". Leimojentarkistuksessa saimme iloksemme kuulla kaiken olevan kunnossa, joten pääsimme juhlistamaan hopiaa parilla käristemakkaralla ja Snickerseillä. Toivottavasti lahna ja pässi malttavat pitää päänsä piilossa vielä syyskuun kisassakin.

Kiitokset siis erinomaisesta kisasta järjestäjille, Vaanon Krisselle kuvista ja rogaining.fi -miehille oma-aloitteisesta, sydäntä lämmittävästä ja herrasmiesmäisestä avusta paatin nostossa:)

Packrafting-treenit Nuuksiossa

2011-08-15T09:18:00.000-07:00

Ilahduttavat viitisentoista innokasta uimapatjailijaa kirmasi Nuuksion metsissä kahdenkymmenen rastin perässä viime viikolla. Keli oli jo vähän viilentynyt, mutta eipä tuo tuntunut tahtia haittaavan - ainakaan Doggy Bagilla:

Radan alku oli heti sitä ittiään: kaksi rastia Kattilajärvessä, kolme Urjassa ja kaksi Kolmperässä. Väliin neljä rastia kuivalla maalla, joista viimeinen kammilla Karjakaivon rannan tuntumassa. Tänään, hakiessani rasteja pois, kammi oli tämän näköinen:

Kammin jälkeen pulahdettiin Karjakaivoon hakemaan yksi rasti pieneltä turvelautalta ja yksi ulpukkaisen, kapean salmen pohjoisrannalta. Sää oli tänään sateinen, mutta omalla tavallaan viehättävä, ja esteettistä iloa lampi tänäänkin tarjosi:

Karpaloita oli kypsymässä niin, ettei tiennyt, mihin olisi jalkansa työntänyt!

Karjakaivon jälkeen reitti vei taas Urjan eteläpäähän ja sieltä Valkialammelle ja Häränsilmään. Kun nostin tänään Valkialammen rastin ankkuria ylös vedestä, niin pohjan syvyyslukemat oli helppo havaita kirjaimellisesti näppituntumalta. Pienessä muovipussissa ollut ankkurikivi oli todella kylmän tuntuinen ja narun kerimisessäkin oli ihan tekemistä.

Häränsilmän rasti jäi vielä paikoilleen, kun en viitsinyt enää mennä turvekylpyyn ennen päiväkotiin menemistä... Loput kolme suunnistusrastia oli onneksi nykäisty pois jo treeni-iltana, joten sain mennä autolle viettämään pitkän tovin vaatteidenvaihdon merkeissä - riisuminen on helppoa, mutta uusien pukeminen todella työlästä pienessä tihkusateessa. Onneksi viereisen auton omistajat saapuivat parkkiin vasta minuutti operaation päättymisen jälkeen...

Lisää kuvia luvassa, kunhan Kulkunen saa ne kamerastaan koneelle.

Laugavegur Ultra Marathon 2011

2011-07-26T08:15:00.000-07:00

Pari vuotta sitten olin kolmen päivän lomalla Islannissa muutaman kollegan kanssa. Olin tuolloin 24. viikolla raskaana, joten kuntoilu rajoittui kävelyretkiin ja parin tunnin ratsastukseen. Mondon matkaoppaasta luin, että "todellisille reikäpäille" (suora siteeraus) olisi tarjolla 55 km:n ultra maraton Landmannalaugar - Thórsmörk -välillä - matkalla, johon ns. normaalit ihmiset kuluttavat aikaa nelisen päivää. Nyt kun Aurora on lähes pari vuotias ja kyllin iso jäämään veljensä kanssa mummin hellään huomaan muutamaksi päiväksi, Johanna Raunosdottir otti ja lensi Icelandairin siivellä kohti Reykjavikia. Rob de Köykäsenäkin tunnettu Petteri Arisson osoitti reipasta urheilumieltä ja ilmoittautui hänkin mukaan koitokseen.

Saavuimme Islantiin torstaina ja matkustimme julkisilla (myös P!) Reykjavikin paikallisbussiasemalle ja siitä dösällä majataloomme Mosfellsbaeriin. Majatalo sijaitsi todella rauhallisella omakotialueella noin 10 km:n päässä Reykjavikin keskustasta. Alueella oli muutama kauppa, erittäin hyvä leipomo, pizzeria, kalatori ja jäätelöbaari perusislantilaisten vaatimusten eli ratsastustallin ja ulkouimahallin lisäksi. Majatalo itsessään oli omatoimisuunnistusmatkailua harrastaneelle ihan hyvä ja normaalitasoinen, mutta muutamille muille asukeille pienoinen järkytys. Majatalo oli kaksikerroksinen omakotitalo, joten wc/kylppäriyhdistelmä oli yhteinen suurimmalle osalle asiakkaista. Tuo ei ollut meille suurikaan ongelma periaatteessa, mutta kieltämättä teinien yli puolen tunnin suihkut alkoivat ottaa "kriittisiin" aamu- ja ilta-aikoihin hieman pattiin...

Perjantaina jatkoimme P:n menestyksekästä uraa julkisenliikenteen kuninkaana ja köröttelimme taas bussilla viemään race pacage -pussit luisteluhalliin kuljetusta varten sekä hakemaan kisasälän samaisesta paikasta. Siitä jatkoimme jalan muutaman kilometrin päähän Reykjavikin keskustaan viettämään turistipäivää hengaillen, syöden ja shoppaillen. Tapasimme myös Islannin suunnistustoiminta-aktiivin, Gíslin, sekä kartoittajana työskentelevän virolaisen Markuksen. Oli mukava kuunnella poikain juttuja Islannin suunnistuksesta, maastoista ja kartottajan ongelmista (esim. Islannissa jyrkänne voi olla tavallaan tasaisella maalla). Ostimme myös muutaman suunnistuskartan, joita ajattelimme käyttää kisan jälkeen, sunnuntaina. Perjantaina söimme myös kaksi lämmintä ruokaa välipalojen lisäksi, koska arvelimme, että tankit olisi syytä täyttää ennen kisaa.

Lauantaina kisabussi starttasi klo 4.30 Laugavegurin pihalta. Aloin teipata heti jalkateriä ja varpaita, sekä syödä mukaan ottamaani aamupalaa (mysliä ja jugurttia). Bussi oli perillä Landmannalaugarissa jo klo 8. Lämpöasteita oli enintään viisi ja tuuli oli jokseenkin voimakasta. Päätin startata pitkillä trikoilla ja kahdella juoksupaidalla. Päähän laitoin putkihuivista leikatun siivun, jonka toinen puolikas tuli kaulaan hiekka-ja tuhkapöllytyksen varalle (suun eteen laitettavaksi siis, järjestäjien suositus). Jalkineiksi pomminvarma vaihtoehto eli Pippi Långström Asicsit, Injinjin varvassukat, kompressiopolvisukat ja suojiksi Dirtygirl gaitersin käpäläkuosit. Repussa kulki puoliksi täytetty vesipussi ja Haglöfsin Oz-takki. Kameraa en viitsinyt ottaa, koska tiesin, että väsyneenä en jaksa tehdä mitään ylimääräistä ja koska tiesin Petterin kuvaavan vähintään alkumatkan.

Me lähdimme kolmannen eli viimeisen aallon takarivistä, mikä oli tietysti virhe. Aalto oli järjestäjien määräämä, mutta järjestys sen sisällä oli vapaa. Petteri veti lähdöstä heti off road -ohituskaistalle ja oli jo päässyt lähes koko ensimmäisen jyrkän nousun ylös kun minä vielä jonottelin ensimmäisellä pikkupuron ylityksellä. Itse ajattelin, että näillä reisillä on turha yrittää moista etenkin kun matkamittari näytti vasta lukemia 0,1.

Koko kisan korkein kohta saavutettiin 10 kilometrin kohdalla, Hrafntinnuskerissa, jonka jälkeen ylhäällä jatkettiin vielä viisi kilometriä ennen pitkää ja jyrkkää Jökultungurin laskua. Gísli oli jo edellisenä päivänä varoitellut, että keväällä lunta oli ollut huomattavasti enemmän kuin tavallisesti, ja se tieto näytti pitävän paikkansa myös kisareitillä. Lumessa oli kuitenkin suhteellisen hyvä juosta, eikä pohja upottanut kauheasti kuin vain muutamassa paikassa, jossa aurinko oli lämmittänyt lumialueen reunan sulaksi, pohkeeseen yltäväksi hyyhmäksi. Huomasin myös, että parhaimpia ohituspaikkoja olivat juuri nuo lumialueille tulot, joissa monet jarruttelivat jo hyvissä ajoin ennen lumelle hyppäämistä.

Vähän ennen Jökultungurin laskua vaihdoin muutaman sanan erään tanskalaisen naisen kanssa ja juoksimme yhdessä muutaman kilometrin. Alftavatniin johtavalla tasaisella tiellä jäin kuin eno veneestä, mutta tuumailin, että koska matkaa on jäljellä vielä yli 30 kilometriä, en anna asian häiritä. Sekä kympin että 22 kilometrin huoltomökeillä käväisin juomisen ja banskun syönnin lisäksi myös puuteroimassa.

Hieman ennen Bláfjallakvislin drop bag -pistettä oli myös leveimmän joen ylitys. Saatavilla oli myös kalastajan saappaita omien kenkien ja jalkojen varjelemiseksi, mutta siirryin suoraan kahluuhommiin - olivathan jalat kastuneet pohjetta myöden jo useampaan kertaan niin sulaneissa lumisohjoissa kuin matalampien jokien ylityksissä. Reippaasti virtaavaa vettä oli puoleen reiteen ja se vilvotti ihanasti. Varikolla vaihdoin hikiset juoksupaidat pois ja vedin tilalle Kari Tran kerrastonpaidan. Jätin myös kaikki turhat härpäkkeet, kuten takin, hanskat ja varabuffin, repusta pois. Tilalle latasin geelejä, kaksi Snickersiä (jäivät syömättä), sekä täytin juomapussin pullosta. Operaatio oli kaikkinensa nopea ja pääsin taas lähtemään samaa matkaa tanskalaisen kanssa. Sain samalla kiinni myös kolme islantilaisneitosta.

Seuraava etappi oli todella puuduttava henkisesti ja fyysisesti: kilometri tolkulla jatkuva tasainen laavahiekkaerämaa. Aurinko paistoi taivaan täydeltä ja arvelin (aivan oikein) sen käristävän kasvojen ihoa. Eipä ollut tullut mieleen laittaa aurinkorasvaa, vaikka muutama sikäläinen sitä lähdössä näkyi sivelevänkin... Muutaman kilometrin päästä oli ilahduttavasti ylimääräinen vesiasema, johon tanskalaisnainen jäi täyttämään juomapussiaan. Nitkutin eteenpäin, kunnes pelätty asia tapahtui: hätä. Luonnollisesti alueella, jossa ainoat näkösuojat ovat yksi metrin korkuinen kivi/viisi hehtaaria. No ei muuta kuin kyseisen kiven taakse, annoin jopa lauseen mittaisen selvityksen yksin juoksevalle islantilaisneidolle, joka naurahti. Nopean toimituksen jälkeen huomasin islantilaisen menneen menojaan, mutta tanskalainen käveli kaivellen juomapulloa. Tämä olikin viimeinen havainto hänestä kisan aikana, lopputuloksissakaan ei näkynyt yhtään tanskalaista naisten sarjassa.

Ennen Emstrurskália (38 km) oli muutamia ylä- ja alamäkiä, jotka alkoivat tuntua jo aika raskailta. Henkisesti raskainta juoksun kannalta olivat avoimet maisemat, jolloin saattoi jo kaksi kilometriä ennen ylämäkeä alkaa voivotella tulevaa koitosta. Emstrurskálissa oli viimeinen "iso" huoltopiste, joka siis tarkoitti vessaa ja ensiapupistettä "noutopöydän" lisäksi. Hämmästyksekseni näin mökillä muutamia aiempien lähtöaaltojen nuorehkoja miehiä, joiden olin ajatellut juoksevan ihan toista vauhtia. Yhdelle jampalle ensiapuhenkilö yritti neuvoa ilmeisesti krampanneen lonkan koukistajan venytystä, mutta neuvot eivät tuntuneet uppoavan kovinkaan hedelmälliseen maaperään. Iloisella mielellä lähdin hölkkäilemään eteenpäin. Kaksi kolmesta Bláfjallakvislin varikolla tapaamistani naisista ottivat etumatkaa tasaisen tappavasti, itse en etenkään tasaisella kyennyt siihen vauhtiin, vaikka mitään täsmävaivaa ei reissussa ollut tullutkaan. Näitä pinkkipolvisukkaisia juoksijoita, niin miehiä kuin naisiakin, oli kisassa useita. Muutamat kantoivat päällään myös juoksuseuransa paitaa, mutta en saanut tekstistä selvää.

En muistanut ulkoa lopun reittiä ja karttakin oli jäänyt bussiin. Niinpä matka tuntui päättymättömältä taaperrukselta, vaikka huomasin kasvillisuuden pikkuhiljaa muuttuvan matalien vaivaiskoivupuskikkojen sävyttämäksi laavamaisemaksi. Kápan juottoasema tuli kuin taivaanlahjana ja sen enkelit sanoivat maaliin olevan matkaa enää viisi kilometriä. Join pari mukia kokista ja katsoin lähtösuuntaan: Ei voi olla totta... edessä kohosi vielä reissun toiseksi viimeinen selkeä nousupätkä. Ytimekkään mäen jälkeen luonnollisesti laskimme saman verran alaspäin ja ylitimme viimeisen kunnon joen oikein käsi kädessä avustajamiehen kanssa, toisella kädellä pidin vielä kiinni köydestä. Apu olikin tarpeen, koska joessa oli voimakas virtaus ja vettäkin riittävästi.

Pari viimeistä kilometriä olivat uskomattoman kauniit polun kiemurrellessa kolme metriä korkeassa koivupensaikossa violettien ja keltaisten kukkien (niittyleinikki ja niittyhanhikki?) värittäessä pohjan matalaa heinikkoa kuin satukirjojen kuvissa. Ohitin hämmästyksekseni erään nuoren miehen, jonka olin viimeksi nähnyt parikymmentä kilometriä aikaisemmin. Miehen meno oli aika himmeää, jos se ei nyt minullakaan hääviä ollut. Kilpailuvietti nosti kuitenkin päätään sen verran, että piti ihan muutamaan otteeseen vilkuilla taakseen ja varmistaa ettei "ratkaisu" mene loppuviitoitukselle. Parin viimeisen kilometrin aikana ehdin tehdä myös mentaaliharjoitusta maaliviitoitusta varten. Ei siksi, että tarkoituksena olisi ollut saada koneesta irti jotain ylimaallista, vaan siksi, että en kokisi erinäisistäkin kisoista tuttua tunnehyökyä, joka toisi kohtuullisen hallitsemattoman kyynelvyöryn mukanaan. Nieleskelin ja hoin lauseet "älä viitsi nyt alkaa tätä hommaa, kamala juostakin nenä tukossa" ja "lopeta jo" siis hyvissä ajoin ja kirmasin maaliviitoituksen iloisin mielin yleisön kannustaessa.

Loppuaika oli vähän pettymys, mutta tunne lievittyi hieman huomatessani, että myös naisten voittajan aika oli 40 minuuttia huonompi kuin edellisenä vuonna. Liekö syynä alun lumimäärä vai mikä. Maalissa harteilleni käärittiin fleecehuopa ja ohjattiin suoraa kreppikaistaa pitkin huoltotelttaan, jossa pöydät notkuivat monenmoista suupalaa. Huomasin suorastaan himoitsevani erilaisia tuoreiden hedelmien paloja ja päätin ottaa vastaavia "jälkieväiksi" tuleviinkin kisoihin. Ajatus suklaista tai energiapatukoista ällötti, limsaakaan ei tehnyt mieli. Järjestäjät kävivät myös selkeästi jututtamassa jokaista maaliintulijaa, jotta tajunnantaso tuli tarkistettua. Petteri Arisson tuli yllätyksekseni huoltotelttaan huopa hartioillaan, silmät "tihrukiilussa". Olin hävinnyt Petterille odotettua vähemmän, vain 25 minuuttia, ja senkin luultavimmin jo ensimmäisen parinkympin nousuissa ja laskuissa. Halien ja pusien jälkeen siirryimme pesulle (naiset sisälle, miehet ulos) ja syömään todella herkullista grillilammasta lisukkeineen ravintolatelttaan.

Paluumatkan aluksi ylitimme bussilla useita jokia, mikä oli tietysti kokemus sinänsä. Rupattelin myös vieressä istuvan amerikkalaisnaisen kanssa, jolla kokemusta olikin kertynyt useista pitkistä etappiultrista eri puolilla maailmaa. Lapsiakin naisella oli viisi, joten ei voinut kuin hattua nostaa.

Mainio pätkä kisasta löytyy täältä , tuli melkein tippa silmään kaihosta takaisin! Nopeasti se aika kultaa takareiden pakotukset ja muut ikävät tuntemukset.

Sunnuntaina kävimme verrytelemässä kävellen eräällä suunnistuskartalla (kuvassa ns. still-suunnistus eli juoksun imitointi) ja ajoimme myös Thingvelliriin sekä syömään ihanaan Lindinin ravintolaan ja lojumaan kuumaan altaaseen uuteen geotermiseen ulkokylpylään, Fontanaan. Yhtäkään rakkoa tai muuta vammaa en juoksussa ollut saanut, joten tämä lepopäivä teki jo ihmeitä palautumisen suhteen.

Maanantaina ajoimme ensin Aláfossin pienelle ruukkialueelle vaateostoksille (kyllä, heppakuivioinen villapaita) ja jatkoimme matkaa Snefellsnesin niemimaalle, parisataa kilometriä Reykjavikistä pohjoiseen. Minä olin varannut kolmen tunnin ratsastuksen Lysuhollin tallilta ja Petteri meni sillä aikaa golfaamaan. Kuriositeettina mainittakoon, että Islannissa hevosia on noin 240 000 ja golfkenttiä 88 (asukkaita 330 000, että mietihän suhdetta!). Ratsastusreissu oli aivan mielettömän hieno ja maisemat henkeäsalpaavat! Tölttiä oli ensin hieman vaikea löytää, mutta sitten tajusin tammani liikkeet kyseisessä askellajissa hieman hitaanpuoleisiksi, jonka vuoksi aina tölttipätkän lopuksi laukkasimme muut kiinni. Minua (tai muitakaan) se ei haitannut, hieman jopa sympatiseerasin tuota tasaisella hidasta tyttöä, heh.

Heitimme haikeat jäähyväiset Islannille tiistai-aamuna. Toivottavasti pääsen pian uudestaan!

Ei viittis just nyt... Ja lisää tulossa...

2011-07-07T07:00:00.001-07:00

http://yle.fi/uutiset/ulkomaat/2011/07/tulivuori_hekla_valmiina_purkautumaan_islannissa_2707356.html

http://yle.fi/uutiset/ulkomaat/2011/07/islannissa_tulvii_katlan_epaillaan_purkautuneen_2714028.html

Odottavan aika on pitkä

2011-07-02T23:42:00.000-07:00

... Ja välittömien väärinkäsitysten välttämiseksi tarkennettakoon, että tässä odotellaan Islantiin lähtöä.

Jukolassa tuli jo hyvinkin konkreettisesti todettua, että Karhunkierroksen juokseminen yhdistettynä "yliaikaiseen" No Limitiin ei ole paras valmistautumiskonsepti kisaan, jossa pitäisi oikeasti jaksaa juosta. Ei irronnut metsässä eikä viitoituksella. Niinpä päätin ottaa rajummat keinot käyttöön ja tein niinkin radikaalin ratkaisun, että pidin viikon mittaisen täydellisen kuntoilutauon alkaen Jukola-sunnuntaina klo 11.35, kun könysin ankkuriosuudelta autolle. Tauko piti sisällään monipuolisia kotitöitä sekä puolen askeltavan luomakunnan nauttimista sisäisesti. Toisin sanoen söin kuin hevonen - ja hevosta. Lisäksi listalle kuului nautaa, sikaa ja kanaa erilaisilla höystöillä. Ja tietysti jälkkäreillä.

Latailu teki oikein hyvää ja juhannuksen jälkeen meno taas maistui Vuokatissa. Elimistö oli ehkä hieman ihmeissään ensimmäisen lenkin suuntauduttua Vuokatin rinteen ylämäkeen, mutta johan tuo tuosta tokeni yllättävänkin nopeasti.

Juoksujen lisäksi naatiskelin myös elävistä heposista mahtavissa kangasmaastoissa (piti käydä treenailemassa tölttiä Islantia varten)

Ei kelvanneet Inovit jalkineiksi tähän lajiin. Onneksi Kainuun Vaellustalli tarjosi nokialaiset.

sekä yllättävästi rullaluistelusta. Rullaluistelusta! Ja sehän oli oikeasti kivaa. Esikoinen polki pyörällä ja kuopus istui juoksurattaissa huutelemassa "lujaa, lujaa!" Vuokatti-Sotkamo kävelytiet ovat kuin luotuja rullisteluun sekä pintansa että vähäisen risteysmääränsä puolesta, harjoitusseuranakin oli vaatimattomasti Suomen hiihtomaajoukkueporukkaa (no heh, seurana ja seurana...). Kelit soveltuivat ehkä paremmin uusien biksujen testailuun Hiukan hietikoilla kuin liikuntaan, mutta eipä sovi valittaa.

Kulkunen siirtyi Vuokatin maisemiin Tiukusen palattua kotimaisemiin ja kyseli, että paljonko hänen olisi kiristettävä ruuvia. Ei ole tainnut laiha kollipoika ymmärtää, että elokuun kisan juoksuosuudet hoidetaan reppuselkämenetelmällä ja minä huudan vaan, että "lyö lyö, nyt on lyötävä!" Toivottavasti edes lukee tämän, että ei tule yllätyksenä.

Suunistusta silmät kiinni

2011-06-21T01:05:00.000-07:00

Taisi mennä männä viikonloppuna silmät kiinni jokin muukin pätkä kuin tämä loppuviitoitus... ja vielä toistamiseen sunnuntaiaamuna (PePo:n riveissä numerolla 1423), voivoi. Ja Kulkunen voi vain odottaa sitä riemuisaa hetkeä, kun pääsen maksamaan potut pottuina ja karjumaan "Lyö lyö, nyt on lyötävä!"

Lahna & Pässi rajojaan testaamassa - No Limit 2011

2011-06-13T03:41:00.000-07:00

Mykoplasma-Poutiainen päätti ottaa riskin kuolla onnellisena, saappaat (lenkkarit) jalassa ja lähti parikseni No Limit -kisaan Solvallan lähistön pikku mäennyppylöille. Siksipä jo ennen kello kahdeksaa kisa-aamuna Poutiainen kurvasi Alfallaan laskettelurinteen huipulle. Olin tussaillut suurimman osan radasta jo valmiiksi, parista pyörävälistä oli vielä hieman neuvoteltava. Tämän jälkeen kamat vaihtopaikalle ja alas melontarantaan odottelemaan kaksi minuuttia lähtömerkkiä.

Melonnan ensimmäinen rasti käytiin juoksujalkaa katsomassa kenturalla olevasta taulusta. Taktisesti paras veto olisi ollut työntää kajakki valmiiksi vesille ja istuutua sinne odottelemaan kärjen saapumista. Näön vuoksi, kameroiden suristessa, me kuitenkin juoksimme taululle toteamaan rastin olevan suunnistuksellisesti niinkin haastavassa paikassa kuin järven ylittävän sähkölinjan alla. Melonta veti narut ihan älyttömän hapoille sekä kajakin etu- että takaosastossa. Rastilla oli yksi leimasin, mutta ruuhka oli paljon pienempi kuin esimerkiksi Tampereen Jukolan yhteislähdön toisella rastilla, jossa kaikkien miesten osuuksien toinen rasti oli sama. Leimasimia oli tuolloin toki pukissa enemmän kuin yksi, mutta niin oli juoksijoitakin ehkä miljuunakertaisesti. Itse seisoin tuolloin kahden metrin päässä pukista kuutisen minuuttia...

Kulkusen kone löi kuulemma ylikierroksilla kivutessamme laskettelurinnettä ylös, oma oloni taas oli perin löysä ja sanoinkin, että tämä ei tule olemaan ns. minun päiväni. No ei. Vaihtoalueella siirryimme satulaan ja jatkoimme pyöräillen pohjoista kohti questina olleen alamäkiajon jälkeen (talutin suosiolla). Pääsin tekemään kauden ensimmäisen tangon yli lennon eräällä pitkospuulla renkaan osuessa juuri siihen kapeaan koloon lankkujen välissä. Jalat olivat irti lukoista, joten "keräily" ei vienyt kovinkaan kauaa. Pikkupoluilla pyöräily oli kuitenkin omalta kohdaltani juuri "sitä ittiään", joten ruumista vilvoittava coastaleering, vai pitäisikö laji nimetä pikemminkin suosilmäilyksi, tuli täydelliseen väliin. Vesi tuntui ihanalta ja siitä saikin nauttia muutamaankin kertaan rastien sijaitessa vuoron perään eri rannoilla. Pari ensimmäistä kertaa sain vedetyksi itseni rannalle, kerran löysin sattumalta pohjasta kiven, josta ponnistaa ja loput kerrat Kulkunen veti minut melontaliiveistä ylös kuin merihädässä olleen koiran. Pelastusliiveistä oli myös apua kavutessa ylös mäkeä: haarusnarussa oli kätevä hinauttaa itseään.

Solvallan huipulle suuntautuvan pikapyöräilyn jälkeen pääsimme taas melomaan. Juuri ennen ensimmäisen rastin hakua (siis todella hakua rantapuseikosta), reidenlähentäjät kramppasivat muikeasti. Yritin meloskella takakenossa ja nousin jopa paatista pois Kulkusen pusikkomöyrintää seuratessani, mutta krampit jatkoivat kiristystään. Toisen melontarastin jälkeen krampit muistaakseni hävisivät jälleen kerran ihan itsekseen, eivätkä varoitelleet enää koko loppumatkasta.

Seuraavankin pyöräilyn alun otin kuten ensimmäisenkin eli juosten pyörää taluttaen. Parin rastin kautta vedimme kohti Brobackaa ja vaihdoimme rullaluistimet alle. Jätimme väliin rastin numero 13 (olisi muuten ollut jo siinä vaiheessa suljettu, vaikka olisimme sinne itse mielineetkin) ja rullimme kohti Karhusuota. Jos kisan alussa melat olivat meille liian pitkät, niin tässä lajissa pituudesta oli vain etua: sain nimittäin ilahduttavasti roikkua pitkästä sauvasta ylämäissä. Kulkunen yritti myös antaa jotain tekniikkaopastusta sen suhteen, että missä kohtaa työnnön tulisi osua alustaan potkuun nähden, mutta keskeytin moisen hömpötyksen heti alkuunsa. Aloitin vapaan hiihdon 25 vuoden tauon jälkeen pari talvea sitten, joten ei voi kauhalla vaatia! Vaihdosta matka jatkui jälleen kohti pohjoista (Siikajärvi - Mustalampi - Haukkalampi). Polkurastin jälkeen aloin olla todella hapoilla ja energiat olivat aivan lopussa. Vilkaisin Haukkalammella kelloa ja totesin, että aika tulee joko olemaan erittäin kortilla tai oikeastaan se ei tule riittämään enää seitsemän rogaining-rastin hakemiseen. Sitä lähdimme siitä huolimatta yrittämään vaihtoon saavuttuamme. Ohitimme quest-rastin (ota pyöristä eturengas irti ja kanna ne, sekä pyörien rungot seuraavalle rastille) muuten coolisti olankohautuksella...

Kulkusen suunnistussuunnitelma verrattuna aikalaskelmaan oli erittäin tiukka. Aikaa oli jäljellä alle 45 minuuttia lähtiessämme omaa lahnavauhtiani matkaan. Uikutin hiljaa tarpoessani rahkasuota, välillä juoksimme näennäisromanttisesti käsikädessä. Neljättä rastia lähestyessämme Kulkunen oli hieman epävarma, mutta arvelimme rastin olevan viereisessä mäessä. Itse jäin laahustamaan rinteeseen ja katselin Kulkusen loittonevaa selkää. Mäen päälle päästyäni ketään ei ole missään. Huusin. Ei vastausta. Palasin latupohjalle. Huusin. Ei vastausta. Huusin taas, lujaa. Ei vastausta. Aikaa jäljellä alle 10 minuuttia... Sillä lailla. Huusin taas. Ajattelin, että nytpä me sitten eksyimme toisistamme ja harhailemme ristiin rastiin toisiamme etsien ehkä koko loppu päivän. Vastaan juoksi Kolehmaisen Mikko parinsa kanssa ja totesi Kulkusen huhuilevan minua "puoli kilometriä tuolla suunnassa". Meinasin heittäytyä tiedosta ojaan, peitellä itseni heinän korsilla näkymättömiin ja odottaa maailmanloppua. Sieltähän se Kulkunen sitten tepsutteli ja jatkoimme yliaikaista menoamme oikoen erästä pikkupolkua suota pitkin. Tästä irtosi jo meikäläiseltäkin pientä kommenttia ("Onko ihan pakko..." jne.) ja Kulkuselta vastaukseksi jotain ärinää. Viimeistä polunristeystäkin piti vielä käkkiä.

Maalissa kello pysähtyi aikaan 07.08.rapiat. Jos tähän päälle lasketaan vielä questin aikasakko ja ehkä siitä seuraavat yliaikaminuutit, niin kyllä, koko rahalla saatiin. No Limit - Ei Mitään Rajaa. Lahna ja Pässi palaavat asiaan taas elokuussa.

Se on siinä!

2011-06-04T02:40:00.000-07:00

Kun "We are the world, we are the children" oli Suvivirren ohella veisattu, ope teki viidessä minuutissa extreme makeoverin ja lähti rullailemaan pyörällä Nuuksion kautta kotiin.

Ylävitoset vaan Kulkusellekin! Myko-testin tuloksia jännityksellä odotellaan... ja mietitään, että millähän ilveellä Tiukunen saadaan pysymään rullaluistimilla pystyssä yli 15 vuoden tauon jälkeen No Limit -kisassa...

Naisten päivä Helvetinkolussa

2011-06-03T06:16:00.000-07:00

Perinteinen naisten päivä vietettiin tällä kertaa Orivesi-Ruovesi -akselilla. Keskiviikko-iltana vietimme aikaa Taatan mökillä Längelmäveden rannalla. Puhuttavaa oli kertynyt varastoon niin paljon, että emme joutaneet edes saunan lämmitykseen koko iltana, päivällinen sentään saatiin tehtyä ja syötyä.

Helatorstaina lähdimme kohti Ruovettä ja poikkesimme Jatan ehdotuksesta Kallenautiolle syömään sen tekemäni raparperimansikkahyydyke kakun. Ja hopsan keikkaa, kakku se olikin jäänyt mökille odottelemaan suunnistuskisoista palaavaa Taataa. Emme tästä masentuneet, vaan lyhyen kahvittelun jälkeen siirryimme puodin puolelle. Jospa vaihtaisikin tyyliä? Jaa ei vai?

Helvetinkoulun parkkipaikalle oli saapunut muutama muukin, mutta valtaosa teki vain lyhyen siirtymän itse rotkolle, joten saimme kävellä rengasreittimme (2,5 h) rauhassa. Loppumatkasta saimme leperrellä myös ihanille villisioille. Sari(kin) innostui niin kovasti tästä kansallispuistotouhusta, että uusinta on luultavasti otettava kesän mittaan jossain puolella Suomea. Kiitos ihanaisille, perjantai-aamuna tunsi töihin lähtiessä olleensa viikon lomalla! Ehkä tässä vielä jaksaa sen huomisen kevätjuhlan, JIIHAAAA!!

Karhunkierros kynttä vaille ajassa 11.45

2011-05-30T10:19:00.000-07:00

Pikku perheenäitien virkistäytymisloma suuntautui tällä kertaa Kuusamon Karhunkierrokselle. Sääennuste lupasi sen verran rivakkaa vesisadetta lauantaille, että päätimme lähteä laputtamaan jo perjantaina. Ja mikäs sen näppärämpää: Lento Kuusamoon iltapäivällä, kamat kävelykylän hotelliin, ruokailu ravintelissa, juoksuvarusteet niskaan ja jotain sälää reppuun, taksilla S-markettiin ostamaan pari Snickersiä ja kolmioleipä Dominalle ja siitä suoraan Hautajärven luontotuvalle. Matkaan pääsi siis sopivasti tankanneena ja lenkin jälkeen pääsisi juuri sopivasti hotlan aamiaiselle. Täydellinen suunnitelma! Huoneen numero "tatuoitiin" käteen varmuuden vuoksi.

Tuntui perin oudolta heittää Ospray selkään ja lähteä hölköttelemään ilman sen kummempia seremonioita. Varusteet olivat hyvin pitkälti yhdistelmää Koli & Mammuttimarssi. Paksumpi juoksupaita, trikoot, Injinji-kompressiosukkayhdistelmä, puoliputki päässä ja pitkätossu-Asicsit jaloissa. Gaitereihin valikoin Dirty Girlin käpäläkuosin, koska se tuntuu toimivan hyvin juuri valoisissa polkujuoksuissa. Mustien öiden kissatouhuihin on sitten ihan oma printtinsä (ks. Mammuttimarssi-juttu). Reppussa kulki täyteen ladattu (!) kahden litran hyvin laimea nestepussi, jotain urkeilukaapin pohjilta kaivettuja patukoita (eivätkö ne ikinä lopu?), leukoplastia, compeedia, sekalaisia nappeja, villakerrastonpaita ja kokonainen pääputki, hanskat sekä Oz gore-takki. Lisäksi eväinä oli kaksi munariisipasteijaa, suolapähkinöitä, Snickers ja suolakeksejä. Leipäpuolen vähyys hieman arvelutti, mutta en vain ollut viitsinyt nähdä vaivaa niiden hankkimiseen. Selvitymisvälineistöön voi laskea kartan, Petzlin tikan, sekä vakituisen korttinivaskan (kela-, pankki- ja elintestamenttisellaisen).

Alussa juoksimme väärää tietä ja teimme noin kilometrin ylimääräisen lenkuran, mutta mitäpä näitä laskemaan, kun matkaa oli edessä noin 85 kilometriä! Sinnehän soppaan tuollaiset tiraukset helpostikin sekoittuvat! Ensimmäinen nähtävyyskin, Rupakivi, meni sivusuun, kun jarrut saatiin toimimaan vasta Savilammen riippusillalla. Siitäpä sitä sitten napsuteltiin ilman kummempia muistikuivia Taivalkönkään riippusillalle ja Oulangan luontokeskukselle. Matkaa kertyi kartasta laskien noin 29 km. Luontokeskuksella pidimme oikein istumatauon ja otimme jotain pikkupurtavaa sekä täytimme hanasta vesisäiliöt. Tästä eteenpäin seuraava vajaa kymppi olikin hermoja ja jalkoja lepuuttavaa leveää polkua, joka oli todella tervetullutta vastapainoa kivien ja juurien lomissa könyämiselle.

Seuraava tauko oli Jussinkämpällä. Yö oli jo hämärtynyt ja lisäsimme vaatetta sen yhden varalla olleen kerrastonpaidan ja hanskojen verran, sekä otimme lamput esille. Arvelin seuraavan etapin, Kitkanjoen varren, olevan kaikista haastavin tasaisen maan pätkä. Mieleeni oli siis jäänyt kahdenkymmenen vuoden takainen hikinen ähkiminen väärin pakatun rinkan kanssa ja verrattain huonossa fyysisessä kunnossa. Melkoista taiteilua tuo joenvarsikivikko nytkin oli, mutta toisaalta juostavaakin löytyi ja aivan joen tuntumassa juokseminen oli kivaa vaihtelua metsäosuuksien jälkeen.

Pienellä Karhunkierroksella emme kiertäneet Jyrävän kautta, vaan menimme suoraan Myllykoskelle. Harrisuvannon jälkeiseltä synkältä rotkolaaksolta oli suoraan sanoen pelsepuupimainen nousu ylös Kallioportille. Harmi, että energia ei riittänyt kameran kaivamiseen... Yritin läpsytellä akuna portaat ylös koko jalkaterällä, jotta pohkeet eivät ottaisi liikaa itseensä. Silti puolessa välissä fiilikset olivat kokolailla kuten Domina asian ilmaisi: "Oksettaa ja pyörryttää."

Tämän jälkeen matkaa näytti olevan niin todella vähän. Joopa joo. Kyllä se kymppikin jossain tuntuu, jos takana on riittävästi matkaa. Bonuksena juostava pohja oli sitä %&¤#**:n kaluamista liukkaita kiviä ja juuria pitkin. Sadehan oli tosiaankin alkanut klo 02, mutta vasta parin tunnin jälkeen reagoimme moiseen ihmeeseen goretakeilla. Siinä vaiheessa vettä tulikin jo ihan esteristä mojovan tuulen kera. Yllyimme paikkapaikoin ihan juoksuunkin, mutta sillä vauhdilla lämpöä ei saanut enää pidettyä yllä. Kaivoin kartan muovista ja levitin sen eteeni katsoakseni loppunousun käyriä. Tein pikaisen yhteenvedon fyysisestä tilasta, sääolosuhteista ja juostusta matkasta: Tämä on nyt tässä. Rukalle nousu jääköön johonkin seuraavaan kertaan. Pysähdyimme Konttaisen infopisteen kohdalle ja tilasimme taksin. Taksikeskuksen paikallistuntemus ei tainnut olla ihan kohillaan, koska olivat laittamassa meille pirssiä ravintola Karhunkierrokseen. Tietysti ajankohdan huomioonottaen (klo 05.45 lauantai-aamuna) yleisimmät naikkosten noutopisteet ovat ehkä enemmänkin tuon tyyppisiä. Mene ja tiedä.

Infopisteellä piti parkkiaan myös henkilöauto, jonka avoimista ikkunoista keski-ikäinen turistipariskunta kiikaroi lintuja. Saatoin ehkä hieman häiritä näkymiä likistyessäni ruokintapaikan kuusen runkoa vasten sateensuojaan, joten katsoin parhaaksi avata tilannetta parilla (englanninkielisellä) lauseella. Hieman epäuskoisen naurunhörähdyksen jälkeen pariskunta kurvasi niine hyvineen tien päälle jättäen meidät kalistelemaan hampaitamme parkkipaikan kuusikkoon.

Kämpillä kuoriuduimme likomäristä vaatteistamme ja painuimme suihkun jälkeen pehkuihin. Tosin minä nukahdin ensin kaksi kertaa kylpyammeeseen (joo, oli vettä ja tulppa). Tunnin unien jälkeen toikkaroimme vastapäisen hotellin aamiaiselle ja olimme luultavasti juuri sen näköisiä, että olimme olleet sillä toisella Karhunkierroksella laulamassa karaokea tappiin saakka ja sen jälkeen vielä nappailemassa poromiesten peräkontista kossua loivennukseksi. Ainakin oma, kolme kuukautta parturoimatta ollut, juoksussa vanuttunut, pesemätön surffityttötukkani oli jo varsinainen näky. Aamiaisen jälkeen jatkoimmekin unia. Välillä tosin katsoimme höpöohjelmia telkusta, jaarittelimme niitä näitä, saunoimme ja illemmalla taas söimme. Siinähän se päivä menikin. On tosin sanottava, että täydellisempää palautumisohjelmaa saa hakea. Ehkä siksi jalat olivatkin merkillisen tuoreet jo seuraavana päivänä! Pelottavaa.

Hieno reissu. Ja ei rakon rakkoa.

Salainen ase made by Tuomas Fysio Foxista

Että sellanen keli tulossa lauantaille...

2011-05-26T11:23:00.000-07:00

Täsmäsää™

3 päivän ennuste

Perjantai

Päivä: +12°
Yö: +7°

Lauantai

Päivä: +8°
Yö: +6°

(Foreca)

Suunnitelma B käyttöön. Stay tuned...

Spring Adventure

2011-05-10T07:50:00.000-07:00

Spring Adventure on nyt sitten kisailtu. Tässä ytimekkäähköt tunnelmapalat:

Ennakkomietteet

Onneksi avasin suuni kerrankin oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja sain Marjan tuuraamaan virus-Poutiaista sekasarjaan (toiveita parantumisesta siis elätellään edelleen). Kajakkitouhuakin ehdittiin kokeilla kertaalleen kisaa edeltävänä perjantai-iltana. Muutenhan varustepuolesta ei tarvinnut paljoakaan keskustella, koska kisan lajivalikoima oli aika perinteinen, ja sääennustekin oli varsin lupaava.

Prologi ja melonta

Muistisuunnistus meni mukavasti kolmen ensimmäisen rastin osalta, mutta viimeisen kohdalla sattui "pieni" erreys ja lähdimme - taaksemme katsomatta - 90 astetta väärään suuntaan. Ja riittävän pitkälle. Vaihtoon saavuttua pyöräilykengät jalkoihin, satulaan ja paateille.

Melonta oli todellakin sujunut ihan hyvin Oittaan rannassa. Minä olin polkimissa ensikertalaisena, mutta jujun tajusi nopeasti, eikä asiassa pitänyt olla sen ihmeempiä kommervenkkejä. Eipä niin. Ensin päästelimme suoraan rantaruovikkoon ja loput matkasta piirturi veti s-kirjaimen muotoista kuviota Mustiojokeen. Yritin katsella rumien sanojen lomassa taakseni, jotta olisin löytänyt jotain vikaa peräsimestä, mutta se näytti liikkuvan polkimien mukaisesti. Polkimilla taas ei ollut mitään tekemistä ohjauksen kanssa. Kruunuksi täräytimme joen pituussuuntaisen lähestymisen rastille ja jumituimme taas ruovikkoon. Arvelin, että vesi yltää ehkä vähän yli polven, mutta totuus oli puolisen metriä ylempänä. Pohjamutaa oli pohkeeseen saakka, ja pyöräilykenkä meinasi lurpsahtaa pohjan syvyyksiin. Rämmin leimauspuuhiin ja lähdimme alun kaltaisella, todellisella vee-tyylillä takaisin rantaa kohti.

Itse pää-Kulkunen seisoi huppuihinsa muumioituneena rannalla. "Kannattais varmaan laskea se peräsin ens melontaosuudelle, niin vois ohjautua vähän paremmin! Kato siinä on se solmu!" Niinpä. Kun nostimme paatin auton katolle perjantaina, Kulkunen näpräsi peräsimen naruun solmu, jotta se ei hakkaa auton kattoa ajon aikana. Tämä toiminto ei minulla saavuttanut aivan syvintä älyämiskeskusta, joten en hoksannut koko solmun olemassa oloa...

MTB

Sitten lähdimmekin inhokkiosuudelleni eli pyöräilyyn. Marja suunnisti ja minä inisin perässä. Jo julkisestikin parjatun Nishiki-paran puolustukseksi on sanottava se, että vaihteet vaihtuvat hyvin ja ihan miten ja missä tahansa. Toisinaan se voi olla hieman kovaäänistä, mutta kyllä tähän maailmaan ääntä mahtuu.

Välillä A3 - A4 emme toivomuksestani lähteneet kikkailemaan metsään, vaan pysyttelimme isolla tiellä. Rastivälin lopussa polkeet syöksivät tulta, kun tuuppasimme pyörät rinnettä ylös (tietenkin jyrkintä kohtaa). Laskettelurinteen juoksentelu ylös ja alas kolme kertaa verrytti jalat mukavasti, enkä viitsinyt valita kiertävää, loivempaa vaihtoehtoa. Juoksuosuuden jälkeen karautimme mäen alas pyörillä ja suuntasimme kohti siltarastia.

Siltarasti oli hauska, vaikka en uskaltanutkaan laskeutua palkkien raosta suoraan rastille. En nimittäin huomannut rakenteissa pystyä ristipalkkia, jota pitkin olisi päässyt laskeutumaan vaakapalkille. Pyöräilykengät eivät myöskään ole ihan parhaimmat kikkailukengät. Ja sitten suorinta tietä rautatietunneliin!

Olin jo viikolla etsinyt tunnelin huvikseni kartalta, mutta siitä nyt tietenkään ollut mitään apua itse kisaan. Marja polki edelläni tunneliin, minä parkkeerasin pyörän sepelille jo hieman aiemmin ja aloin kaivella kävellessäni lamppua. Tunnelin toisessa päässä näkyi palloilemassa joku miesten tiimi rastia etsimässä. Aloimme valaista tunnelin sivukourua ja syvennyksiä, mutta emme nähneet rastia. Menimme miesten seuraksi ihmettelemään tunnelin toisen pään kallioleikkauksia. Ei näkynyt rastia, ei. Käännyimme takaisin ja yritimme tutkia reunat tarkemmin. Ihmeekseni näinkin jo pian Marjan pyörän - ja siitä muutaman metrin päässä rastilipun! Hohhoijjaa. Miljoona paria ajoi meidät kiinni ja lähdimme yksissä tuumin huristelemaan kohti viimeisiä pyöräilyrasteja.

Suunnistus

Olin etukäteen arvellut tämän juoksu-/suunnistusosuuden olevan meille sopivin väli saada mahdollisesti muihin eroa, jos tarvetta olisi. Ja sitähän oli alun törttöilyiden jälkeen. B1 - A2 väli toi tilaisuuden hopeatarjottimella, kun muut parit jäivät rämpimään alarinteen hakkuulle. Me suuntasimme ylös polulle ja luikimme rastin kautta karkuun sen siliän tien.

Melonta

Melonta oli kieltämättä helpompaa ja kirjaimellisesti suoraviivaisempaa peräsimen kanssa. Opettavainen kokemus siis kaikenkaikkiaan. Olkapäistä roikkuvat narut olivat tietenkin aivan hapoilla moisesta (varsin lyhytkestoisesta) höykkyytyksestä...

Wetrun

Ensimmäinen rasti oli keskellä jokea, kävelysillan alla. Sillalta oli huomaavaisesti laitettu roikkumaan köysi, jota olisi voinut käyttää apuna. Tällä koordinaatiolla ja lihasvoimalla touhussa olisi käynyt omalla kohdallani siten, että olisin ehkä kyennyt ripustautumaan köyden varaan sillan kaiteen kohdalla ja sitten luistanut nahka savuten uppeluksiin veteen. Hylkäsin siis köysivaihtoehdon ja lähdin rannasta uimasille. Vesi jokseenkin vilvoittavaa, alussa piti muutaman kerran haukkoa hieman henkeäkin. Muistelin uidessani sitä erästä talvi-iltaa kymmenisen vuotta sitten, kun haastoin itseni uimaan 50 metriä Tampereen Kaukajärven avannossa. Sen jälkeen olin kylmissäni koko loppuillan, nyt vain hetken vedestä nousun jälkeen. Marja muuten ui myötätunnosta myöskin joen yli! Kakkosella uudestaan veteen, kolmosella olimme nössöjä ja kiersimme rannan kautta vaihtoon.

Kanootin kantoon olin ottanut avuksi pari slingiä. Näin kajakin paino saatiin mukavasti kaulajänteelle käsiä rasittamasta. Kuvittelin jo mielessäni hitaat katseet opettajanhuoneessa: "Viimeiset työviikot koulussa ovat ne rankimmat, mutta että noin rankat..."

Cityrun

Tuolla pätkällä ei sattunut mitään kummallista. Oli mukava juosta 1:5000:n kartalla, kun matka eteni mukavan nopeasti. Sisäreisi kramppasi Kolin maraa mukaillen ykkösrastin jälkeen, mutta pakotin itseni raviin, ja kramppi menikin ohi jo ennen kakkosta. Meinasi muuten ihan itseänikin naurattaa oma ulkomuotomme, kun ohitimme pubin terassin: Kaksi naista märissä vaatteissa, melontaliivit ja kypärät päässä, toinen ontuu kuin rampa kana. Siinäpä oli kaljottelijoille jutunjuurta ainakin yhdelle kulausten välille!

Ja edellisestä tulikin mieleen eräs koiran kanssa kävely opiskelukaupungissani Turussa. Eräänä kesäisenä iltana olin kävellen palaamassa edesmenneen sekarotuisen saksanpaimenkoirani Remuksen kanssa Ruissalosta keskustaan. Portsan laitamilla muutama laitapuolen veijari hörppi liemiään puistonpenkillä ja kävi seuraavan keskustelun:
- Kato, mikä peto!
-No entäs toi koira sitten?!

Maali

Maalin leimojentarkastuksessa ensimmäisen melonnan lähtöleima ei ollut rekisteröitynyt, mikä tietysti harmitti. Hauska kisa kuitenkin ja suunnistusjutuista iso plussa!

Kotimatkalla McFeast plus -ateria ja pikasuihkun (sekä lasten vaatettamisen, lahjan paketoinnin ja kortinteon) kautta Tiitus-pojan kaksivuotissynttäreille. Tukka jäi pesemättä ja kurapisteet pyyhin naamasta vain paikallisesti ajan säästämiseksi. Mutta tämähän vain säesti muutenkin kovin tuoretta ja hehkeää olemustani.

Ennakkotunnelmia

2011-05-05T10:03:00.000-07:00

Tiukunen onnistui viikon varoitusajalla saamaan mykoplasma-Kulkusen tilalle Marjan, ja kisafiilis onkin taas nousussa. Varustesäätöä tehdään vielä huomenissa, mutta yksi asia se vaan on ja pysyy: Tiukusen fillari. Se on edelleen vanha, halpa ja huono. Markka-aikaan ostettu Nishiki sai tylyn tuomion pyörähuollosta, joten jotta pyöräparka ei olisi vallan hermostunut ja mennyt tolaltaan juuri näin kisojen alla, se ajettiin huollosta kiireen vilkkaa kotiin - ilman huoltoa. Parempi vetää varman päälle.

Etkot ja jatkot

2011-05-01T08:10:00.000-07:00

Etkot:

Sitten pakollisten opiskelijahaalariaikojen, olen ollut erittäin antivappuihminen. Reilu 10 vuotta sitten huomasin, että koirankoulutuskentällä on miellyttävän hiljaista ja rauhallista juuri vappuaattona. Siitä lähtien vappu on merkinnyt minulle ihan jotain muuta kuin ydinkeskustassa tapahtuva tekohauskaa - ei sillä, että olisin ns. lasiinsylkijä, pakkojuhlinta ei vain muuten sytytä.

Majakka ja sivuvaunu, August Väkevän muistokilpailu, toikin mukavasti sisältöä vappuaattoon.Tässä kilpailussahan parilla on käytettävissä yksi polkupyörä, jonka on kuljettava koko ajan matkassa. Ajajaa saa vaihtaa mielensä mukaan ja toisen on siis kuljettava jalan. Reitille on mahdutettu sopivasti "kevyttä kumpareikkoa", kuten kilpailukutsussa mainittiin: reitti siis lähtee Solvallan uuden urheiluhallin parkkikselta, käy ensin Nuuksiontien asvalttiosuuden pohjoispäässä ja jatkuu täyskäännöksen jälkeen etelään kääntymään Nupurin kappelin kohdalla. Maali on samassa kuin lähtöpaikka.

Parina minulla oli Robert de Köykänen, joka jossain piireissä tunnetaan myös Björnpassets Björninä. Kulkupelinä Robin maastopyörä. Forecan sääennusteen sadetutka näytti sateen alkavan vasta klo 13, joten käänsimme sujuvasti takkia ja pyörsimme aamun osallistumattomuuspuheemme pari tuntia ennen kisaa. Taktiikkana oli vaihtaa menopeliä muutamien mäkien päällä. Hieman ennen lähtöä saimme tietää, että reitti käväisisi tosiaan kääntymässä pohjoisessa, mutta tieto ei aiheuttanut suurtakaan paniikkia. Arvelimme taktiikan luovan itse itsensä matkan varrella.

Lähtökehoituksen kaikuessa Solvallan kalliomaastoissa alkoivat myös ensimmäiset sadepisarat ropista. Ensimmäisesssä alamäessä pari minuuttia lähdön jälkeen pisarointi oli muuttunut silkaksi sateeksi. Minä olin ensinnä pyörävuorossa ja sain näin kunnian tiputtaa pyörän ketjut ennen ensimmäistä vaihtoa. Tämä pikku vahinko tapahtui ensimmäisessä ylämäessä. Sain onneksi rassattua ketjut suht nopeasti paikoilleen, mutta polkimille nousu oli hieman hankalaa, etenkin kun polkimina oli pienet klossiversiot. Sade yltyi ja jäädytti polkijaparan (etenkin polkijaparan hanskattomat kädet olivat täysin kohmeessa), mutta juoksun aikana keho taas lämpeni mukavasti. Tätä kohmeen ja lämpenemisen vuorottelua jatkettiin siis yhteensä 22 km:n ajan. Nupurin kappelin juomarastilla tarjoiltiin ennemmin väkeviä kuin mietoja, mutta peltimahana en arvellut sen haittaavan. Paluumatkalla sade alkoi pikkuhiljaa laantua, koska oli jo saanut tehtävänsä tehtyä. Solvallan urheiluopistolle nousevassa mäessä sain tiputettua ketjut toistamiseen, enkä näin saanut vaihdettua Robia satulaan viimeiseen nousuun. Koska tiesin kilpailun juryn tiukan linjan kaikenlaisen vilungin suhteen, sain huutamalla pidettyä pyöräntyöntöaikeissa olevan parini loitolla.

Afterskin tunnelmaa nostattivat Pehtoorin loihtima kanttiini ja kisailijoiden käymät taktiikkaspeksailut. Palkinnot olivat huippuluokkaa. Tämä kaikki häkellytti minut niin perusteellisesti, että unohdin kysyä, mitä tekemistä tällä kisalla ja August Väkevällä on toistensa kanssa. Onko kisan perustajakin kenties katkonut hevosenkenkiä paljain käsin vaiko sitten saanut tuotettua saman määrän jälkeläisiä (365 - 382)?

Jatkot:

Sunnuntaina olikin vuorossa ehtaa suunnistusta Tuusulan vappurasteilla. Olen noin kolmen vuoden ajan yrittänyt muistaa ilmoittaa itseni ajoissa kisaan siinä vieläkään onnistumatta. Täten sarjana oli siis tänäkin vuonna kuntosuunnistus (5,2 km). Rata oli ok, reidet eivät olleet enää niin tutisevat kuin viime maanantaina Luukin iltarasteilla, suunnistus sujui hyvin ja muksula oli sisätiloissa. Kaikinpuolin onnistunut reissu siis. Palkinnot olivat taas mahtavat, tällä kertaa pillimehu, superpallo ja viivotin. Tämän saaliin tosin korjasi kotiin esikoinen rastirallista, vaikka ei kuulemaa ollut jaksanutkaan juosta niin lujaa kuin Luukissa.

Vappurastit pääsivät muuten "kaikkein" -listalleni: urani kaikkein hitain maaliviitoitus! Juoksin ehkä viitisen askelta. Pohjana kun oli kivikko, päällä paksu heinikko ja kuorrutuksena puolitoistametrinen vatukko, vesotut kannot ja taimikko. Positiivisesti ajateltuna tähän vuodenaikaan pätkä oli kuitenkin inhimillinen esimerkiksi tulevankin heinäkuun tilanteeseen verrattuna...

Hauskaa vappua kaikille!

Easter cats on the road

2011-04-27T03:38:00.000-07:00

Jos ei muuten keksi itselleen ajanvietettä, niin kannattaa aina lukaista sähköpostit. Tällä kertaa oman seuran Mammutti oli ilahduttavasti välittänyt viestin pitkäperjantain vastaisena yönä juostavasta rogainingista Kirkkonummen Långvikissa. Punnitsin mielessäni osallistumisen/osallistumattomuuden tuotoksia (ns. rewards - costs): Osallistumista puoltaisi se, että vuorokauden tunnit tulisivat tehokkaaseen käyttöön, ja perjantai sekä lauantai olisivat tapahtuman johdosta luultavimmin pyhitetyt lasten kanssa temuamiseen. Panos olisi myös kovin pieni, sillä kyseessä olisi juoksutapahtuma, jolloin varustepuoli olisi hyvissä kantimissa jo valmiiksi. Maasto olisi hienoa, ajomatkat Kirkkonummelle kovin lyhykäiset ja osallistuminen puoli-ilmaista, ainakin radalla vietettyihin tunteihin nähden. Osallistumattomuutta ei puoltanut oikeastaan mikään. Niinpä annoin hyvän kiertää ja sain seurakseni Marjan.

Etukäteissäätäminen oli minimaalista, ja se vähäkin painottui lähinnä metwurstin ostoon. Osprayn reppuun raapaisin pakollisten tarvikkeiden lisäksi pari paitaa, leivät, nappipussin (jäänteitä viime syksystä) ja juomat. Kenkävalinta oli helppo. Ensin olin arpovinani yli-isojen Asicsien ja inov8:n välillä, mutta johan se järkikin sanoo, että on syytä kallistua riittävän tilavien kenkien puolelle, etenkin jos niillä on vedetty myös maastoiltaan samantyyppinen Mammuttimarssi. Teipit jalkaan,

Injinjit ja kompressiot päälle & Cool catsit kruunaamaan koko komeus. Ilma oli lämmin, joten laitoin vain verkkopaidan juoksutakin alle.

Reitinsuunnittelu meni vähän lonkalta (kuten saimme huomata pari sataa metriä lähdön jälkeen), periaatteena oli vain lähteminen riittävän kauas ja mahdolllisuus muutella reittiä lopussa käytettävissä olevan ajan mukaan.

"Tyhjä" väli rastille 24 oli ihan älytön, olisi ilmanmuuta pitänyt napsia mukaan myös 23, 27 ja 39. Mutta mehän ei peesailla ja periaatteeita pitää olla! Toisinaan se vain keikahtaa hieman itsepäisyyden puolelle... Luolalta sitten rastille 35 etsimään lippua rastimääritteiden mukaan "mäen päältä". Tässä vaiheessa en vielä tajunnut sitä, että määritteet eivät varsinaisesti tarkentaneet mitään, joten kului ainakin 10 minuuttia, ennenkuin rasti löytyi huipun takana olevasta mäntytaimikon reunasta. Laskettelurinteeltä rastille 42. Alkoi hämärtää, mutta en viitsinyt vielä kaivaa lamppua esiin. Marja oli sen jo tehnyt, mutta ei viitsinyt laittaa sitä päälle. Mitä tästä sitten seurasi? Se, että rastia numero 44 haettiin oikein urakalla väärältä puolen tietä. Väärältä puolen tietä! Tilanne valkeni kirjaimellisesti, kun Led Lenser pääsi sille varattuun tehtävään eli pois repun kätköistä. Rastin hakemisen ilo ja riemu ei vielä päättynyt tähänkään, vaan toikkaroimme rastin 51 viereisen pellon pohjoispuolella huomattavasti liian aikaisin (ja rasti on sitäpaitsi sen länsipuolella) ja suurella hartaudella. Erään keskisuomalaisen suunnistajamiehen käyttämää lausahdusta siteeratakseni: "Kolasimme lumet katolta".

Yön pimeydessä jolpottelimme seuraavaksi rastit 40 - 48 - 28 - 52 - 36 - 56 - 43 - 57 - 25. Rastille 52 mennessä tiejuoksu meni hieman liian pitkälle. Rastin 36 lippua emme löytäneet ainakin 10 minuutin "kalastelusta" huolimatta, vaikka nuuskimme sillanalukset, kaislikot ja lähirannat. Lopuksi otimme todistusaineistoksi valokuvan (huomaa autenttisen tuskainen ilme):

Muut yörastit menivät hyvin, mutta aloin olla todella kylmissäni, vaikka lisäsin repusta varavaatteena olleet kaksi paitaa päälleni. Ajatukset kylmänvärinöistä vei älykäs keskustelumme (Marja puhui, minä kuuntelin), jonka muistelen liittyneen jollain tavalla aho- ja puutarhamansikan vertailuun, sekä led-valon käyttämisessä salaatinkasvattamisessa. Marjan varpaat olivat sanomassa yhteistyösopimusta irti jo reissun eteläisimmällä pisteellä, joten sain houkuteltua seuralaiseni rasteille 43 ja 57 lupaamalla suoralinjaisen paluun maaliin. Niinpä aamun sarastaessa mulimme vilvoittavalla hakkualueen suolla rastilla 45 ja jatkoimme siitä rastille 54. Tievälit eivät enää houkutelleet, koska koilliseen päin oli tarjolla upea avokallioharjanne. Niinpä päästelimme metsää rastille 29 ja 47. Bollbergenillä, ennen tokavikaa, teimme jokun ihme vimpsauksen ja olinpaikkaa piti mennä peilaamaan oikein mäen päälle. Enemmän tuurilla kuin taidolla saimme kuin saimmekin itsemme lipulle.

Aikaa kului 11.15, joten rastit 20 tai 38 olisivat vielä hyvinkin olleet juostavissa. Mutta koska tarkoituksena oli tehdä kiva harjoitus, annoimme Marjan varvasosastolle armoa. Itselläni ei tullut mitään vaurioita, eikä väsykään (siis uni) vaivannut. Bonuksena sai vielä seurustella ihanan Rakelin kanssa ja tarjota kiitokseksi palvatun siansaparon (ei, en ole siirtynyt patukoista saparoihin, vaan autossani on aina varaherkkuja karvaisille kavereille). Suuret kiitokset kuuluvat Rakelin ohella myös Mialle ja Tiinalle!

Kotona 1,5 v. olikin juuri sopivasti herännyt yöunilta ja ovelta kuului aamuaurinkoinen "Äiti!" Esikoinen 5 v. on muuten jo lienee ymmärtänyt äitinsä rajoittuneisuuden, koska ei enää kysynyt, kuten viime syksyn Mammuttimarssi-valmisteluja tehdessäni, että "Kuinka monta yötä sää aiot juosta?"

Maalaishiiri kaupungissa - ja omassa lestissään

2011-04-10T11:57:00.000-07:00

"Lähetkö ens la hölkkäämään mun kaa Hassen hölkkämaratonin Hakiksenrantaan?(...) Mä aattelin lähtee tekeen pitkän lenkin sinne." Onko näille viesteille luotu vielä jotain sähköpostisuodatinta? Ilmeisesti ei. Annehan se siellä hätyytteli. Sain ensin kieltäydyttyä naapuruston lasten synttärikemujen varjolla, mutta keskiviikon korvalla alkoikin näyttää siltä, että keuhkokuumeen ynnä muun asiaan kuuluvan kulkutaudin johdosta kekkerit peruttaisiinkin, ja vihreä valo maran suhteen palaisi kutsuvan kirkkaana. Myönnettäköön, että olikin jo alkanut vähän harmittaa sivu suun menevä uuden tyylinen pitkä lenkki (sileän marahan minulla oli vielä tuolloin kokematta).

Niinpä espoolainen maalaishiiri lähti ajelemaan kartta polvillaan Hakiksenrantaan. Vielä Pasilan kohdalla näytti siltä, että saattaisin hyvinkin ehtiä ajoissa, mutta loppupätkään pikku pummin kanssa tuhraantui ratkaisevat viisi minuuttia liikaa. Siispä parkkiin ajaessani vilkuttelin nollalenkille startanneelle Annelle ja menin odottelemaan klo 12 lähtöä. Ilmoittautuminen oli Merihaan miesten pukuhuoneessa, jossa nimeni kirjoitettiin listaan ja kyseltiin vaikeita (tai oikeastaan aika helppoja) kysymyksiä, kuten " Mitä aikoja olet juossut aiemmin?" Vastaukseni "En mitään, kun en ole koskaan juossut varsinaista maratonia", nostatti hieman kulmakarvoja, kuten myös se, että "Luullakseni juoksen täyden matkan".

Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja tuuli ulvoi kerrostalojen nurkissa kokoontuessamme lähtölaumaan roudan jyrsimälle murtumaviivalle. Kellot käyntiin ja kimpparavia nollakierrokselle. Itse radasta (ks. Hasse Mara Map) minulla ei tietenkään ollut juurikaan mitään käsitystä, enhän ollut käsittääkseni eläessäni käynyt edes koko Merihaassa! Noustessamme toistamiseen Hakaniemen sillalle, Anne juoksi meitä vastaan. Kurvasin seurasta ilahtuneena kyytiin ja tällä kokoonpanolla jolpottelimmekin niin kauan, että Anne sai vaaditut 9 täyttä kierrosta + nollakierroksen suoritetuiksi. Itse jatkoin siis vielä puuttuvat kaksi täyttä ja lopuksi vielä sen nollakierroksen puolikkaan oikeaoppisesti Merihaan kiertäen. Minä pysäytin kellon (joka ihme kyllä oli tullut reissuun mukaan) aikaan 4.05.15 jääden 1.5 minuuttia Annen ajasta.

Kokemus oli oikein mukava. Sopivan matalan profiilin juttu: ei turhaa hösäämistä kaikenmaailman tankkaus- ja talkitsemisjuttujen kanssa, ei rumia kisapaitoja, ei jonottamista vessaan, ei ruuhkaa juotossa. Huolto pelasi kierrosten välillä hyvin, valittavana oli vettä tai urheilujuomaa sekä rusinoita ja pipareita. Yhden geelinkin olin saanut kaivetuksi kaapista taskuuni ja imaisin sen muodon vuoksi kolmenkympin kohdalla. Ihmiset olivat mukavia ja tuntemattomatkin kannustivat aina vastaan tai ohi juostessaan. Ja mikä parasta, Ryläyksen Ystävät oli paikalla lähes puolen jäsenistön voimin!

Sunnuntaina oli sitten palauttavan parituntisen vuoro, ja painuimme Sarin kanssa Oravankololle Nuuksion Ruuhilammen rannalle.

Virittelimme saunan kiukaan alle tulet, esivalmistelimme ruuan ja lähdimme hölköttelemään kohti Elohovia. Tie oli suurelta osin hyvin sohjoinen, mutta palauttavan lenkin puitteissa oli mahdollisuus myös tiputtaa vauhtia, joten eipä tuo haitannut. Elohovilta juoksimme Markku "The Kärppä" Jakosen ohi kohti Tervalampea ja käännyimme sitten pohjoiseen. Auki oleva tie päättyi äkisti, niinpä jatkoimme enemmän ja vähemmän altapettävää polun pohjaa Klassarinkalliolle ja tuloreittiä takaisin mökille.

Kahden makkarapaketin, kolmen peruna-krakovanmakkara-Koskenlaskija juustonyytin, neljän lanttu-porkkana-Musta-pekka -nyytin ja kuuden persikka-Geisha suklaa-pähkinärouhenyssäkän riittävyys oli hieman arveluttava komppaniamme syömätarpeet huomioiden, mutta saimme kuin saimmekin nälkämme tyydytetyiksi.

Saunassakin tuli käytyä, samoin rannassa. Sulavesi oli sen verran matalaa, että emme alkaneet pohtia kastautumisen mahdollisuutta tai tekniikkaa.

Kiitos mukavasta viikonloppuseurasta arvon naisille, kuten myös kotijoukoille lauantain ja mummille sunnuntain osalta!

Polkujuoksua

2011-03-27T09:35:00.000-07:00

Viisi tähteä Haukkalammen pikkupoluille! Aivan käsittämätön verkosto juostavia pikkupolkuja - etenkin ollakseen keskellä ei mitään. Lauantaina hölköttelimme Sarin kanssa Elohovilta Ruuhilammen Oravankololle

ja sieltä Kattilan kautta Haukkalammelle. Tämän jälkeen oli tarkoituksena etsiä Iso-Holmalta auki oleva polku takaisin Elohovin ohi menevän tien päähän, mutta jossain tapahtui jotain käsittämätöntä (joskaan ei kuitenkaan tavatonta), ja kartta oli levitettävä maahan oikein isosti auki. Sarilla leikkasi niinkin hyvin, että tajusi auringon laskusuunnaksi lännen, joten etenemisen nyrkkisääntönä oli hetki pitää aurinko selän takana. Ylimääräistä juostavaa kertyi pari-kolme kilometriä, mutta sattuuhan näitä (kokonaissaldo 2.20)...

...Kuten saimme Taatun ja Anun kanssa huomata heti sunnuntaina viikonlopun toisella polkulenkilläni samalla seudulla, lähtöpaikkana tosin oli Haukkalampi. Kiersimme Kattilan kautta Ruuhijärvelle ja sieltä Elohovin kautta sen ohi menevän tien päästä polkua takaisin Haukkalammelle päin. Noin 1.30 juostuamme totesin taas uran menevän eri reittiä kuin karttaan piirretty polku. En edes viitsinyt teeskennellä olevani porukan aivot, joten tuuppasin kartan itseltäni taitavimpiin käsiin. Ja aukihan se oli taas tovin päästä leviteltävä! Saimme kuitenkin lammet "kartoitettua" ja jatkoimme matkaa kirmaten lopuksi vielä Haukankierroksen myötäpäivään.

Kiitos arvon naisille mukavasta lenkkiseurasta ja kaikille Nuuksiossa liikkuville polkujen auki tamppaamisesta!

Kevättä ilmassa

2011-03-21T08:13:00.000-07:00

Enää ei tarvitse kytätä kellon kanssa lenkille pääsyä päivänvalon puolesta, sitä kun piisaa jo riittämiin. Tiistai-aamuisinkin on ihan eri vire ajella Nummelaan aamuspinningiin puoli kuuden aikoihin, kun päivä alkaa jo kajastaa horisontissa.

Metsien lumitilanteessa tuota kevään tuloa ei tosin niin huomaakaan muuten kuin satunnaisina hankikantoina. Haukkalammen ympärystän pikkupolut ovat ernomaisen juostavassa kunnossa. Käpäliä ei tarvitse asetella jonoon ketun lailla, vaan voi huoletta juosta jolpotella rennolla askeleella. Mahtaako olla juhannus käsillä, kun viimeiset polun pohjat ovat sulina?

Spring Adventuren kilpailukutsukin on jo julkaistu... uiuiui...

Synttärilahjaksi 75 kilometriä

2011-02-27T00:16:00.000-08:00

Helmikuun 27. päivä tulee kuluneeksi 38 vuotta siitä, kun pieni 3050 grammainen Johanna-vauva parkaisi Tampereen keskussairaalassa. Tänä armon vuonna 2011 sain etukäteen nautittavaksi synttärilahjaksi vietää päivän Utissa Kaukopartiohiihdossa.

Lähdin ajelemaan silmä kirkkaana Uttiin aamulla klo 04, joten perillä varusteiden säätämiseen jäi hieman vajaa tunti. Muuten homma oli suhteellisen selvä, mutta suksivalinta oli tekemättä: intin sukset vai edesmenneen vaarin Järvisen Lapponiat easy grip -siteillä? Päädyin putiikin omaan kalustoon ja talvikumisaappaisiin. Kyseisiin suksiin sisältyi kuitenkin pieni riski: olen noin 25 kg liian kevyt (haarukka 80 - 100 kg). Potkun pitäisi siis olla "kohillaan", jos mielisi päästä ylämäet ylös. Sauvoiksi otin eräversiot, koska halusimme Annen kanssa kunnioittaa tapahtuman henkeä vetämällä pikamatkan (75 km) ns. perinteisin välinein. Reittikartta löytyy tästä.

Tuon suksivalinnan kanssa pähkäillessä muutama muu asia, kuten eväsleivät ja kännykkä, jäivätkin sitten autoon odottamaan paluuta. No, hyvin pärjäsin ilmankin. Päähän vielä Akun veljenpoikien sudenpentulakki ja ladulle noin klo 7.15.

Yhtä aikaa kanssamme starttasi myös letkallinen "laskuvarjopoikia". Keli oli lähes täydellinen, -7C ja pouta, latu-urat olivat kuin tehdyt näillekin suksille ja tunnelma lähes kiireetön. Mikä siinä olikaan hiihdellessä!

Ensimmäinen huoltopiste, Paaskosken hiihtomaja, saavutettiin nopeasti. Majalle laskevassa jyrkässä alamäessä eräs kanssahiihtäjä aiheutti minulle melkoisia sydämen tykytyksiä kaatumalla aivan edessäni. Tunnettuna koordinaatioihmeenä sain kuin sainkin tuon kasan alun väistettyä ja liu'uttelin hyvin luistavilla suksillani joen ylittävälle sillalle. Majalla nautimme pikaisesti ruisleivät ja kaakaot, sekä kuittasimme itsemme kirjoihin ja kansiin.

Seuraavaan huoltoon Lappalan majalle matka sujui kivuttomasti. Huoltotoimet olivat samat kuin edellisessäkin, lisäksi hankasin pohjiin hieman terva -2 -7C -voidetta. Toimenpide vähensi lähinnä luistoa, mutta tulipahan ainakin yritettyä. Lähdimme majalta Snowflakes adventuresta(kin) tutun Team Sherpan Tommin ja Tuomaksen beesiin. Meillä kulki hämmästyttävän hyvin ja avasimmekin muutaman kilometrin päässä pitkää peltolatua hivenen etunenässä. Joen ylittävän toisen sillan jälkeen lähdimme melkein 90 astetta väärään suuntaan, mutta korjasimme onneksi nopeasti. Poijjaat saivat kuitenkin kiinni.

Anhavan majalle kulkeva latu tuntui kestävän ikuisuuden ja ehkä vielä toisenkin sellaisen. Noukin mukaani myös ladulla makaavan KPH:n reittikartan, joka oli pudonnut Tommilta hetkistä aikaisemmin. Palauttaessani kartan omistajalleen pääsin tekemään vastapalveluksen: Team Sherpa nimittäin informoi meitä väärästä leimauksesta melontarastilla Snowflakes-kisassa.

Anhavan majalla söimme kanakeittoa ja leipää, vaihdoimme kuivia vatteita ja täytimme termokset. Palasimme takaisin samaa latua kuin olimme tulleetkin. Fiilis oli huoltotoimista johtuen sen verran hyvä, että Anhavan latu meni hujauksessa. Tuomas jäi odottelemaan Tommia Voikkaan uimahallin risteykseen, me jatkoimme juomatauon jälkeen matkaa. Jano oli ehkä ruuastakin johtuen kova, ja huomasin termoksen olevan jo lähes tyhjä. Mietin, että millähän ihmeellä selviän puolella desillä nestettä Paaskoskelle saakka... Peltoaukean nitkuttaminen lisäsi janontunnetta entisestään. Kuin suorastaan johdatuksesta hevosaitaukseen oli kiinnitetty käsintehty pahvikyltti "Lauran kahviosta". Erään omakotitalon pihassa alakouluikäiset tytöt vanhempiensa avustuksella pitivät ulkoilmakahviota ja huutelivat meitä piipahtamaan. Eipä tarvinnut kahdesti houkutella! Joimme kaffet ja täytin termarini. Juuri kun kaarsimme pihasta takaisin tielle, Tommi ja Tuomas hiihtelivät myös paikalle, mutta eivät käväisseet kuppilassa. Jatkoimme siis matkaa yhteistuumin.

Isoa tietä lähestyttäessä kysyin Annelta näkikö hän saman näyn kuin minä: aivan tien töyrään sivuun oli pystytetty sotilasteltta ja sen edessä vahti kaunis saksanpaimenkoira. Anne sanoi näkevänsä saman, joten päättelimme, että joko teltta ja koira todella olivat olemassa tai sitten asiaan vaikuttivat samasta pussista napatut napit. Teltasta kömpi esiin maastopukuinen mies ja kutsui meitä mehulle. Kieltäydyimme kohteliaasti, mutta hörppäsimme kuitenkin omista pulloistamme, jonka jälkeen jatkoimme matkaa "sakemannin" (siis se nelijalkainen) jäädessä vinkumaan kaihoisasti peräämme.

Seuraavat mäet imivät meistä mehut aika totaalisesti. Latu oli kapeaa uraa, eikä suksen avaaminen haarakäyntiin ollut aina mahdollista. Koska suksi kuitenkin lipsui, eikä isolla sommalla ylämäkeen työntäminen ole kovin tehokasta, meno oli todella vaivalloista ja hidasta. Väsyminen vaikutti myös kohtalokkaasti kartanlukuun. Se siis unohtui. Hälytyskellot kilkattivat päässäni, mutta en silti jaksanut vaivautua tutkimaan asuinalueen liepeillä menevien latujen risteyksiä. "Paaskoski 4,8"... hiihtoa vartti: "Paaskoski 5,1". Mitä ihmettä? Eikun eteenpäin. Miksi järvi on vasemmalla eikä oikealla? Fiilis ei ollut kovin korkealla lähtiessämme kapuamaan ylös Tykkimäen leirintäalueelta... Tulosuuntamme Paaskoskelle oli siis etelä eikä pohjoinen, kuten olisi pitänyt. Purimme hammasta ja nitkutimme majaa kohti metri metriltä. Kauas on pitkä matka, joskus jopa lähelle.

Majalla otimme vielä leivät ja kaakaot, jotka siivittivät meidät tuskaisen pitkään haaranousuun kohti Uttia. Loppulatu oli onneksi helppo ja suksi mahtui uraan, mutta siitä huolimatta positiivisia ajatuksia sai kaivamalla kaivaa. Otsalamppujen loisteessa, lonkan koukistajien huutaessa hoosiannaa, suihkimme viimeiset kilometrit Uttihallille. Kolmetoista hiihtotuntia rikkaampina suunnittelimme suosittelevamme järjestäjille, että laittaisivat meidät jollekin mustalle listalle, jotta osallistumisemme tulevina vuosina osattaisi estää.

Pesun jälkeen, ennen pipojen painamista päähän, nostimme niitä kuitenkin Tuomakselle ja Tommille, jotka olivat juuri lähdössä seuraavalle kierrokselle. Ei olisi ollut minusta siihen. Vaikka se mustasta listasta tiedottaminen sitten unohtuikin.

Mammuttimarssin (2010) kartat viimein esillä!

2011-02-23T01:53:00.000-08:00

Eipä tuo kauaakaan vienyt... Löytyvät siis kyseisen jutun lomasta!

@ Copenhagen

2011-02-20T04:59:00.000-08:00

Onko Tanskassa kylmempi kuin Suomessa vai ovatko suomalaiset köyhempiä kuin tanskalaiset? Kas siinäpä kysymys, joka nousi esiin laskettaessa vastaan tulevien Canada Goose -takkien kantajia viikonlopun aikana Kööpenhaminan keskustassa. Se oli huima. Keskimäärin joka seitsemännellä oli tuo nuttu päällään taistelussa meriviimaa ja pakkasta vastaan. Pieni merenneito sen sijaan oli perinteisessä asussaan:

Lauantai päivä tuli käveltyä kaupungilla suht päämäärättömästi ilman "rasti ruutuun" -mentaliteettia.

Viiden aikoihin starttasimme lenkille ja juoksentelimme ydinkeskustan liepeiltä sillan yli Christianshavnin puolelle.

"Tois puol" juoksimme kuulun Christianian sisäänmenoportin ohitse ja hetken mielijohteesta teimme uparit ja juoksimmekin alueen sisäpuolelle.

Olin aikaisemmin lukenut alueesta lyhyesti: sen itsehallinnosta ja vapaamielisestä huumepolitiikasta. Siitä huolimatta olin kuvitellut alueen muistuttavan enemmän Puu-Käpylää kuin... no, slummia. Pikainen silmäys heti portin jälkeen olevalla aukiolla (sen free kannabis -paitoja myyvän kojun luona) ei kallistanut vaakaa Käpylän puoleen. Katselmus jäi kuitenkin varsin lyhytkestoiseksi, sillä kolmen metallitynnyrin ympärillä häärivät miehet huutelivat meitä kääntymään ja poistumaan alueelta saman tien. Ei alettu vängätä.

Jatkoimme matkaa koilliseen Refshalevejtä pitkin. Olin kuvitellut tuon alueen Suomenlinnan valleja muistuttavaksi, idylliseksi ulkoilualueeksi, mutta Christiania jatkui - kuten myöhemmin luin - tuonne saakka. Koko matkalle oli rakennettu harvakseltaan epämääräistä asutusta, eikä tieltä tehnyt mieli poiketa erkaneville poluille.

Refshalevejn päätyttyä käänsimme kurssia takaisin etelään aikomuksenamme juosta google mapista katsomaamme "kaunista, vanhaa puolustusvallia" pitkin keskustaa kohti. Tuo kapea tie, Norddyssen, osoittautui epämääräiseksi väyläksi Christianian alueelle, joka siis kattoi myös koko tuon yli kilometrin pituisen vallin. Mielikuvat resuisista partaveikoista ja reiteen hyökkivistä dobermanniesta saivat meidät jatkamaan kesysti leveämmillä väylillä.

"Juostaan tuon karttaan merkityn puistoalueen läpi" , ehdottelin minä pienen varikkopysähdyksen toivossa. Idean sai kannatusta samasta syystä, mutta olisi siinä uroskoirallakin ollut töitä puun löytämisessä:

Ydinkeskustaan saapuessamme oli jo varsin pimeää, joten puistoissa juokseminen sai jäädä ensi kertaan. Hauska lenkki kuitenkin! Kävelyyn verrattuna juokseminen on ihanteellinen tapa tutkia uusia alueita: samassa ajassa näkee monin verroin enemmän, eikä tule kylmä. Rahaakin kuluu useimmiten vähemmän kuin soivien heppakorurasioiden ja legopakettien ristitulessa ydinkeskustan tavaratalossa...

Hyytävää hymyä

2011-02-13T10:24:00.000-08:00

Lunta sitä piisaa, eikä tule heti kauhea hikikään, joten mikäpä on hiihdellessä. Ladulla pyörii koko PePo:n Karhusuon klaani Teppo Tulppua myöten, jota on siis kiittäminen tästäkin yläkuvan ohella:

Sunnuntain laskeutumisreissu toteutui, mutta kovin eri tyylisenä kuin mitä oli ennakkoon suunniteltu. Romvuorella oli muutaman jääkiipeilijän ohella myös silinterihattuisia pvc-pöksyjä. Niinpä. Tunsin itseni Tiu'uksi ihmemaassa, kun pongasin jälkimmäisen porukan jyrkänteen alta, näky oli sen verran absurdi. Olivat kuulemma tekemässä jotain musiikkivideota.

Jatkoin ihmispaljouden vuoksi matkaa eteenpäin ja valitsin Romvuoren toiselta laidalta mielestäni hyvän kohteen. Puskin ja konttasin suht jyrkkää rinnettä ylös ja viritin ankkurit. Juuri kun oli ruuvaamassa viimeistä sulkkaria kiinni, kuulin Kulkusen puhetta alapuolelta. Kyseistä keskustelua käytiin erään sedän ja Kulkusen kesken, jota hetken kuunneltuani kokosin viritelmät takaisin reppuuni ja luistelin lumikengillä omia jälkiäni alas. Kulkunen oli tällä välin suihkinut näkymättömiin huutoetäisyyden ulkopuolelle.

Hetken pyörittyäni löysin kuitenkin Kulkusen käpälänjäljet ja seurasin niitä etelään päin, kunnes ne nousivat ensin jyrkähkösti ja sitten jyrkästi ylös Romvuorelle. Eteneminen oli aika sutimista, välillä oli pakko myöntää fyysiset rajansa ja peruuttaa alaspäin, jotta pääsi taas noustavalle väylälle. Kun olin päässyt pahimman kohdan yläpuolelle, kuulinkin Kulkusen huhuilun - alhaalta. Huutelin, että jatkan ylhäällä kohti jääseinämää ja laskeudun sen jälkeen jostain sopivasta kohdasta alas. Näin tein, mutta laskutumiskohtaa ei meinannut löytyä mistään jyrkännejonon jatkuessa koko mäkialueen matkalta. Lopulta löysin matalan jyrksyn, josta pääsin alas kietaisemalla 20 metrisen köyden puun ympäri. Kaikkia oppeja noudattaen köysi oli laskeutuessani sotkuisessa mytyssä jalkojeni kohdalla, mutta riitti kuin riittikin alas saakka. Keräsin kamppeeni ja lampsimme autoille keskustellen muun muassa urheiluvammoista.

Kotimatkalla Kulkusen Alfa meinasi hyytyä Solvallan mäkiin, mutta lienee mies on kotiinsa päässyt, koska ei ole muutakaan kuulunut. Tosin metsässä loppunut puhelimen akkukin on edelleen lataamatta...

Viikonlopun saldo:

2011-02-06T07:24:00.000-08:00

Mr Murphy, Pispalan portaat & näkötornin munkki, Taivalpirtin lenkki.

Arkipäivisin lapset herätetään klo 6.45 (isompi) ja klo 7 (pienempi), molemmat täydestä unesta. Isompi kannetaan lähes tiedottomana alakertaan, vahditaan aamupisun osumatarkkuus pönttöön, pyyhitään silmät varovaisesti kostealla pyyhkeellä ja puetaan. Pienempi on nimensä mukaan aamuaurinko, mutta jokatapauksessa herätettävää sorttia tuohon kellonaikaan. Mr Murphy kunnostautuu viikonloppuisin ja herättää pienemmän klo 6.20. Isompikin alkaa äännellä hyvissä ajoin ennen seitsemää. No, ehtiihän sitä sitten pyörittää koneellisen pyykkiä, viikata edelliset narulta, imuroida alakerran ja siivota keittiön aamupuurojen jälkeen ennen Tampereelle lähtöä, ja silti kello on vielä aika vähän.

Pispalan portaat kutsuvatkin jo heti puolen päivän jälkeen. Portaat on suolattu suliksi, mutta alun "polkuvälit" ovat hirveää sohjoa. Fiilis on hyvä ja muutenkin kulkee. Kuudennella nousulla tulee paras aika, koska valmennuspäällikkö Kähärin teini-iän oppien mukaan on pakko vetää "kylän kohralla kovaa": portaisiin siis jää muutaman ihmisen lauma katsomaan kipitystäni, joten on vaan pakko yrittää...

Auto parkkeerataan taktisesti Pyynikin näkötornille, jotta munkinosto olisi lenkin lopuksi mahdollisimman vaivatonta. No onhan se. Syönnistä puhumattakaan.

Sunnuntaina leuankannattimia verrytellään Taivalpirtin hiihtolenkillä Helin kanssa. Vaikka latu ei entistä reittiä aivan noudatakaan, on masemanvaihdos kuitenkin tervetullutta ainaisen Nuuksion höyläämisen sijaan.

Ja johan se onkin sitten sunnuntai-ilta. Lapset laitetaan nukkumaan ja mr Murphy hyvästelee Karhusolan.

Tiuku's Sense and Sensibility

2011-01-30T11:41:00.000-08:00

Viikko sitten hiihtelin katsomaan Kattilajärventien pohjoispuolelle erästä mäennyppylää ja sen pienoista jyrkännettä. Lähdin matkaan köydet ja muut tykötarpeet repussani, mutta koska lähtö venyi pitkälle iltapäivään, alkoi nyppylälle päästyäni jo kovin hämärtää. Tutkailin huipulta avautuvia hienoja maisemia ja suunnittelin mielessäni sopivia ankkuripaikkoja. Jyrkänteen alla oleva Katajasuo näytti alaspainuvan auringon viime säteissä kuitenkin kovin synkältä ja mustalta, joten kerrankin järkikulta voitti: kaivoin repusta köysien sijasta otsalampun ja lähdin jynkimään umpea takaisin ladulle.

Tänään palasin samalle paikalle. Aikaisemmasta viisastuttuani olin kiinnittänyt noin kymmenen kiloa painavaan reppuuni myös lumikengät ja kiipeilykypärän lisäpainoiksi, ja tämänpä vuoksi hiki virtasi suhteellisen vuolaana jo Karhusuon yhdysladun päässä. Suihkin siis latua Kattilajärven tielle saakka, vaihdoin lumikengät ja suuntasin tutkailemaan näkymiä jyrkänteen alle. Ja olihan siinä katseltavaa:

Kulkunen saapui paikalle kuin tilauksesta tekemään arviota köyden pituuden riittävyydestä. Päädyimme kokeilemaan ensin hieman matalampaa seinämää, johon luonto oli rakennellut kauniit jääveistoksensa. Mähkimme siis mäen päälle ja rakentelimme ankkurit kahteen mäntyyn.

Alasmenossa kiittelin itseäni kypäräpäisyydestäni sekä ranskalaisen prusikin solmimisesta. Metrin pituiset jäätikarit kolisivat laskeutumisen tahdissa, eikä mono meinannut välillä oikein pitää epätasaisella jääseinämällä. Alhaalla jäin odottelemaan ensin lumikenkien ja sitten myös Kulkusen laskeutumista.

Tutkailimme alhaalta käsin uuden reitin paikkaa (huomasimme "jättikäävän" alla myös kivettyneen hain)

ja nousimme taas ylös tekemään uudet viritykset. Tällä kertaa komensin Kulkusen kärkeen, mikä aiheutti jotain pientä vikinää:

Tämä seinä oli noin 30 metrin korkuinen ja suureksi osin jään peittämä. Loppuosuudella sai myös maistella negaa.

Kömmimme lopuksi ylös purkamaan ankkurit ja keräämään kamat reppuun. Koska hiihtomononi eivät meinanneet pysyä millään lumikengän (säätämättömässä) kantakupissa, Kulkunen päätti tehdä pienen ässän tielle "oikoessa". Annoin kuitenkin anteeksi, sillä Alfa Romeon kyyti veti illan piemetessä selkeästi pidemmän korren hiihtohommiin nähden.

... Ja uusi jyrkänne on jo katsottuna!

Työmatkalla Nuuksiossa

2011-01-21T10:12:00.000-08:00

Kaunis ja ekologinen ajatukseni oli viedä lapset Nupuriin päiväkotiin autolla, hypätä siitä bussin kyytiin ja ajella töihin Veikkolaan suksipussin kanssa. Tovin nettitutkailun jälkeen totesin, että päiväkotikeikan jälkeen pitäisi ajaa Lommilaan, josta bussi poimisi kyytiinsä. Tämä siis nopein vaihtoehto. Yhtenä mahdollisuutena masiina esitti menoa Nupurista Espoon keskukseen (siis päinvastaiseen suuntaan) ja sieltä sitten Veikkolaan. Juu ei.

Työpäivän jälkeen ajelin Berlingollani koululta Elohoville päin ja jätin auton Nuuksion porttina tunnettuun paikkaan. Tämä on siis sangen huomaamattomaksi jäävä kaponen tie, joka kääntyy Veikkolasta päin tultaessa oikealle. Risteyksessä on stop-merkki, mutta ei mitään kansallispuistoon viittaavaa, parkkipaikan merkistä puhumattakaan. Tie oli kuitenkin juuri aurattu ja sen päässä oli muutamalle autolle mitoitettu parkkipaikkakin (tämän kaiken olin jo nuuskinut selville viime viikon juoksulenkillä). Laitoin siis pikku-Ospray selkään, uudet eräsauvat puuterisompineen käteen, Atomicit jalkaan ja kiipesin aurausvallin yli ladulle.

Latu oli siis todellakin latu: pohjaa oli ajeltu joskus kelkalla ja latua oli hiihdetty säännöllisesti, joten se tarjosi jopa parin kilometrin ajan ihan hiihtelynautintoa sanan normaalissa merkityksessä. Ensimmäisessä latujen risteyksessä otin Nuuksion retkeilyoppaan kartan käsittelyyni ja aloin tutkia mahdollisia reitinvalintoja. Kuin tilauksesta paikalle hiihteli sutjakka eläkeikäinen herrasmies, jolla oli selkeä käsitys latujen kulusta. Valitsin puheiden perusteella Holma-Saarijärven kautta kiertävän, Haukkalammelle päätyvän, reitin, koska halusin pitkittää metsänautintoa mahdollisimman pitkään. Tätä ajatellen liian nopeasti tupsahdinkin jo Ymmyrkäinenlammelle ja siitä Holma-Saarijärvelle. Aivan kuten herrasmies oli varoitellut, jäällä hiihtäessä vesi pyrki paikoin jään päälle. Olin kylläkin varautunut pienempään ja isompaankin "vesivahinkoon" eli pakannut vesitiiviisti reppuuni taukotakin, paidan, sukat ja kaksi hedelmäpussia, joiden avulla vedessä mulineista kengistä saisi vielä edes jotenkin kuivilta tuntuvat versiot jaloille. Repun olkaviilekkeessä roikkuivat lisäksi jäänaskalit.

Seuraavaksi hiihtelin Kolmikulmalammelle ja siitä huvin vuoksi umpea Mustalammelle.

Valklammelle menon könysin osittain käveltyä polkua, joka tarjosi kohtuullista menoa suht tasaisella, mutta joka oli alamäessä liian kapea ränni ja ylämäessä nousukelvoton kapeutensa vuoksi. Huomasin myös, että leveillä puuterisommilla ei todellakaan työnnellä ylämäessä (ei oikeastaan juurikaan missään). Olipa sekin ihme päässyt jo tipahtamaan muistista - pyöreäsompaisilla ruokosauvoilla hiihdosta kun on päässyt kulumaan noin 31 vuotta...

Valklammen itäpäässä nousin tielle ja astuin taas lumelle lammaslaitumelle (kyllä, aitaa näkyvissä noin 5 cm:ä; ei, ei lampaita näin talvella). Laidun vietti reippaasti alas rantaan ja olin olevinani suuremman luokan telemark-taituri, jota siis en ole, lasketellessani umpea Nuuksion Pitkäjärvelle. Siitä eteenpäin "pläni" olikin varsin selkeä: hiihto lähes järven toiseen päähän, ylös tielle ja pähkinäpensaslehdon kautta Sorlammelle ja kotiin. Suunnitelma myös toteutettiin. Tässä muutama lyhykäinen huomio matkan varrelta:

Romvuori oli hieno paikka ja sinne on luultavasti pakko palata tässä jossain vaiheessa. Tuo jyrkänne on Nuuksion Luonto-oppaan mukaan "Eteläisen Uudenmaan suosituin jääkiipeilypaikka", mutta aivan kuten arvelinkin, paikalla näkyi "pari lumisadetta sitten" hiihdetyt yhdet jäljet ja nekään eivät johtaneet itse seinämälle.

Pitkäjärvi on pitkä järvi - ei lyhyt. Vettä tuli jään päälle useassa kohdassa, kerran sauva mulahti vanhaan kairanreikään. Muuten oli kiva hiihdellä, ja ihan umpea vedin.
Jäniskallion maalauksia ei uskaltanut mennä katsomaan, koska kallion eteen oli havutettu ja kyltillä merkitty kielletty alue heikon jään takia.
Nuuksion ajetut ladut ovat älyttömän hyvässä kunnossa.
Asuinpaikka tuli valittua kolmisen vuotta sitten puolituurilla "viimosen päälle". On se Nuuksio vaan hieno alue niin kesällä kuin näin talvellakin!

Että sellainen työmatka tällä kertaa.

Elämä 2x10.5 mm:n varassa

2011-01-16T05:03:00.000-08:00

Niinhän siinä kävi, että köysivyyhdit kilkuttimineen löysivät tiensä Karhusolaankin. Sivusuun mennyt ja menevä yhteistreeni Lupuksen ja Avanaden kanssa vauhdittivat päätöstäni ostaa omat kamat, eipä olisi sitten ainakaan muiden varustuksien varassa.

Sääennuste lupasi lauhempaa sunnuntaille, joten tein lauantaina hiihtolenkin hienossa auringonpaisteisessa pakkassäässä. Mittari näytti kuitenkin lauantain lukemat myös sunnuntaina, mutta taivas oli pilvessä. Karhusolan Tiuku muuttui muuliksi, lisäsi siis reppuunsa vaihtokerrastonpaidan ja taukotakiksi untsikan, heitti yli kahdeksan kiloa rompetta selkäänsä ja lähti tallustelemaan lumikengät kainalossa Sorlammen luontopolkua kohti Hynkänlampea. Kyseinen polku on niitä harvoja kapeita väyliä, jotka ovat tallattuina täällä Nuuksion kupeessa läpi talven, bonuksena saa vielä tehdä tuttavuutta iloisten nelijalkaisten ystävien kanssa. Tälläkin kertaa törmäsin laumaan hurmaavia lyhytkarvaisia saksanseisojia, jotka ulvahdellen juoksivat tervehtimään. Harmi, että kamera oli taskussa.

Sorlammella laitoin lumikengät ja lähdin pienen lammen halki kohti pohjoista. Keli oli erinomainen lumikenkäilyyn: upottava puuterilumi oli enää vain muisto. Hynkänlammen eteläpäässä kävin katsastamassa ensin tulosuunnassa oikeanpuoleisen mäen, mutta pidin vasemmanpuoleisen mäen jyrkänteitä paremman näköisenä, joten vaihdoin mäkeä. Ylös päästyäni vedin parkkiin, vaihdoin aluspaidan, laitoin taukotakin päälle ja aloin askarrella ankkureita puihin.

Kun viritelmät olivat laskeutumisköyden avaamista vaille valmiina, näin hiihtopummin saapuvan juuri parahiksi lampea pitkin. Pakan parhaat Ficherit jaloissaan hiihtopummi kurvaili mäen huipulta jyrkänteen reunaa kohti ja sai kuin saikin vältettyä "akut", eli niin sanotut aku ankat (hänelle tyypilliset moninaiset ja oudot tapaturmat), jarruttaessaan köysille. Sitten Tiuku liekaan ja alas:

Sitten Kulkunen liekaan ja alas:

Sitten taas Kulkunen liekaan ja alas kameramieheksi:

Ja sitten taas Tiuku liekaan ja alas.

Lopuksi ylös keräämään viritykset ja kohti kotia valmiiseen ruokapöytään. Jarkko Nieminenkin oli kai ollut tekemässä talvitreeniä?

Kylläpä oli mukava reissu! Ilmeetkin laskeutumiskuvissa kertovat lienee olennaisen...

Uusi vuosi, uudet kynnet (ainakin hetken)

2011-01-06T03:53:00.000-08:00

Kalenteri alkaa täyttyä moninaisista liikunnallisista tapahtumista: Multisport cup (parina Kulkunen), Kaukopartiohiihto (pikamatka 75km), Mammuttimarssi, Jukola tuplana, luultavasti Kolin maastomaraton, "vähän pidempi" juoksu Dominan kanssa jne. Sekaan mahtuu luultavasti myös muutama spontaanimpi veto. Huipentumana heinäkuussa lempimaisemissa juostava Laugavegur Ultra Maraton (55km), jota varten on syytä alkaa käydä lenkillä vähän mäkisemmissä maastoissa. Tätä palvelee loistavasti myös PePon Stairway to Hell -juoksuiloittelu Malminkartanon mäessä.

Vuoden 2011 tavoitteena on tehdä hauskoja harjoituksia vaihtelevissa maastoissa ja maisemissa. Arjen puurtaminen tulee tosin lyömään aika rajut reunukset tuolle toiminnalle, mutta toisaalta pienellä (tai isolla) säätämisellä ja mielikuvituksen käytöllä saa jo aika paljon aikaiseksi.

Välillä voi vaikka käydä juoksemassa Pispalan portaita:

Lumikenkäilyä

2011-01-03T04:47:00.000-08:00

Outo valoilmiö taivaalla kannusti Nuuksion metsiin päiväseltään. Mähkin Kaitakorvesta mäkiä pitkin Hyppykalliolle:

...ja sieltä kohti Hynkänkallioita. Lammen ranta jäi katsastamatta tällä kertaa, koska heppapolku ja alamäki vetivät liiaksi puoleensa loppumatkasta.

Taas toi hiihtopummi... Sama heppu pyöri muistaakseni Huippuvuorillakin...

Peurojen makuuksia löytyi eräältä kalliolta runsaanpuoleisesti.

Kaksi kysymystä

2010-12-12T10:09:00.000-08:00

Tuossa iltasella, kun hiihtelin lamppu päässä Solvallaa kohti, juolahti mieleeni kaksi kysymystä. Nämä elämän ja eksistentiaalin kysymykset toistuvat eri variaatioineen talvi toisensa jälkeen, luultavasti täältä ikuisuuteen.

Ensimmäinen kysymys:

Miksi sitä vapaata tyyliä pitää tulla survomaan kahden pertsauran väliin, jos matkaa latujen välillä on maksimissaan metri? Tuon vasta-ajetun latu-uran poikittaisen kuokkimisen suksen kantilla pitää tuottaa jotain alkukantaista tyydytystä mitä suuremmassa määrin, koska sitä niin säännöllisesti harrastetaan vaikkapa tuolla Nuuksion maisemissa.

Toinen kysymys:

Ovatko Suomen Equus caballus -lajiin kuuluvat yksilöt niin huonokuntoisia, että eivät kykene nostelemaan kavioitaan hieman yli kinnerniveleen yltävässä hangessa, vaan joutuvat turvautumaan vieressä kulkevaan ajettuun uraan? Vai onko syy kuitenkin tuon uljaan eläimen selässä istuvassa Homo sapiens -lajin edustajassa?

Mammuttihiihtoa odotellessa, osa 1: Forte

2010-12-11T10:40:00.000-08:00

Hiihtokausi tuli avattua 24. marraskuuta. Meno on keskittynyt lähinnä viikonloppuihin, koska Gumbölen latu ei runsaahkon lumentulon johdosta ole ollut parhaimmillaan vapaan uran suhteen. Muille laduille en viikolla ole joutanutkaan, työ kun on alkanut haitata harrastuksia. Vastoin periaatteitani olen siis juosta nylkyttänyt tielenkkiä. Tosin siihenkin saa uudenlaisen näkökulman, kun starttaa esimerkiksi aamulla klo 5.30.

Uutta näkökulmaa toi myös illan hiihtolenkki Nuuksioon, jonka tein sankassa, koko päivän jatkuneessa lumisateessa, lamppu päässä. Fiilis oli erittäin korkealla, vaikka / sillä:

Alimmaisessa kuvassa siis (muka) näkyvät sukseni, ladulla... Hiihdin Karhusuolta Sorlammelle, siitä lenkkiä myötäpäivään, kurvaus Hynkänlammelle (poikkesin "ladulta" ihastelemaan lampea keittokatoksen alla olevalle kalliotöyräälle), sieltä Pirttimäkeen ja takaisin kotiin. Eli perussetti, mutta ajoitus ja olosuhteet tekivät lenkistä loistavan! Viimeiset kilometrit tuupin lamppu sammuksissa, koska punertavan pimeä taivas antoi aivan riittävästi valoa jopa lopun kuusikossa.

Juhlatunnelmissa

2010-11-28T05:03:00.000-08:00

Suomen Suunnistusliiton 75-vuotisjuhlagaala Hotelli Presidentissä 27.11.2010. Kaapista valittiin urheilukerraston ja lenkkivermeitten sijaan jotain muuta.

Mutta olisiko sittenkin pitänyt ottaa jalkaan ne 2,5 numeroa liian isot Asicsit? Au-au-au...

Cool cats on the road: Mammuttimarssi 2010, Kytäjä

2010-11-02T03:10:00.003-07:00

Vuosi sitten, muutaman viikon ikäinen pieni tyttövauva käsivarsillani vannoin, että ensi vuonna olen marssin viivalla. Ja vaikka kuulemma vannomatta paras, niin näin kävi. Päämääriähän on hyvä olla. Maastoina Kytäjän seutu, josta olin jo nautiskellut tuplana kesäkuussa ─ Venloissa ja Jukolassa.

Varusteet:

Päällä säällisten alusvaatteiden (vesirastin olemassaolo huomioitu) lisäksi Nonamen trikoot, Devoldin villakerraston paita, Niken juoksutakki, puolibuffi kaulassa ja kokonainen päässä. Jalassa Injinjin varvassukat (liner), joiden päällä polveen ulottuvat kompressiosukat, joiden päällä villasukkien varret, joiden päällä Dirty girl gaitersin Cool catit...huh. Lenkkareina täysin uudet eli todellakin täysin lenkittämättömät Asicsit, jotka ostin 2,5 numeroa suurempina kuin normitossut. Aika raju veto. Kädessä hanskat. Selässä Ospray Talon 22, jossa vaihtovaatteita (2x sukat, villakerraston paita, hanskat, punainen Kytäjä Jukolan buffi hirvestäjien varalle, klassinen Reima-paita, Haglöfs Oz 175g kuoritakki ja kuorihousut), Deuterin vajaa pari litrainen vesipussi Dexalia, Leukoplastia, Compeedia, erilaisia nappeja (Ibumax, suola, kofeiini, energia), kynsisakset, kaulaan ripustettava kevyt karttapussi, peukkukompassi, kartat (neljä kappaletta peruskarttoja, pari suunnistuskarttaa) ja rastiohjeet. Lappuna Led Lenser H7, erittäin hyvä ja kevyt, paristokäyttöinen vempain.

Suinulan Teräsmies oli kiinnostunut tietämään, oliko ripsiväri vedenkestävää. Kyllä. Kisatuoksuna jälleen Kenzon Le mondo est beau. Lisäksi pankkikortti, elintestamenttikortti ja kelakortti ─ olisi sitten mistä valita kulloisenkin tarpeen mukaan.

Ravintona muutama energiapatukka (söin yhden), kaksi pähkinäpatukkaa (söin yhden), viisi geeliä (söin neljä), neljä paria ruispaloja meetwurstilla (söin kaikki). Jatkossa otan geelejä ja metukkaleipiä. Viime hetken valmisteluina söin Rytkössä Frutti di mare -pannupitsan ja join tölkin Red Bullia, Frezza moccan ja pullon Mehukattia.

Sitten asiaan:

Karttakuvissa on punaisella piirretty etukäteen suunniteltu reitti, muutoskohdat merkitty oranssilla. Suunnittelin jossain vaiheessa ostavani mp3 -soittimen, mutta en ehtinyt/viitsinyt/normaalisti katso sellaista tarvitsevani, joten kuvitteelliset musiikkivalinnat ovat jutun ohessa.

Lähtö - R1 Kaveton (5,5km): Ei mitään mainittavaa. Paitsi että ennakkosuunnitelmissa oli juosta suoraan ja oikoa Kavetonin länsirataa pikkupolkua suunnistuskartan avulla:

Minuutti ennen starttia aloimme kallistua tiekiertoon oikealta. Todellinen viisauden ylistys oli "oikoa" möykkelikköinen niityn pohja ennen maantielle tuloa... "Mutku noiki menee"...

Musiikkina Dixie Chicks/Ready for Run: " Oh yeah, ready, ready, ready, ready...ready to run, all I'm ready to do is have some fun."

R1 - R2 Läyliäinen E (11,5km): Reitti oli pässinlihaa Kalliomäkeen saakka, mutta talon takaa ei sitten löytynytkään karttaan merkittyä polkua. Näimme tiheässä vitelikössä muitakin lamppuja. Lopulta tuuppasimme kyntöpeltoa pitkin ladolle, josta luonnollisesti lähti parempi latu. Asicsitkin alkoivat näyttää jo metsäuskottavilta: hohtava valkoisuus oli enää vain muisto. Maantieltä ennen Tulimäkeä piti lähteä oikopolku, mutta sellaista ihmettä emme koskaan tavanneet. Sen sijaan tavoitimme kaksi muuta tiimiä, Team Täysii ja Luistelijat, jotka päät yhdessä ihmettelivät polun puuttumista. Me emme uhranneet aikaa pällistelyyn, vaan jatkoimme samaa vauhtia eteenpäin tehdäksemme koukkauksen eteläkautta kohti Linnalaa. Tämä yritys palkittiin ja juoksimme koko sakki yhteistuumin kohti Läykkää. Taivas loisti tähtikirkkaana ja kuun puolikas mollotti hohtavana tummassa sametissa. Älyttömän hienoa.

Musiikkina U2/One Tree Hill:

"The moon is up and over one tree hill,
we see the sun go down in your eyes
you run like a river
on like a sea
you run like a river runs to the sea."

R2 - R3 Läyliäinen P (2,2km): Hölkkäilimme poikain perässä Läyliäisen kylän raittia. Alkoi pakastaa ja kävelytien asvaltti muuttui liukkaahkoksi. Haistelimme paikallisen pizzerian tuoksuja ja jätimme kartanluvun vetureille. Virhe. Eikun kortteli pitkäksi ja u-käännös takaisin.

Musiikkina Bryan Adams/Run to you: "When the feeling's right, I'm gonna run all night..."

R3 - R4 Hirvijärvi (12,3km): Sitten lähdimmekin läpsyttelemään hieman pidemmälle välille. Pohjana asvalttia ja maantietä. Ei mikään herkkupätkä polkujuoksijalle. Otin kofeiinitabun.

Musiikkina Sheryl Crown/ Run baby run: "Run baby, run... Baby loves to run"

R4 - R5 Launonen (11,5 km): Nelosrastilla fiilistä kohotti se, että kaikki kolme tiimiä tekivät eri reitinvalinnan Launosiin: Team Täysii lähti Djurvikin jälkeen jonnekin vasemmalle, me Djurvikista luoteeseen kohti Uusiniemeä ja Luistelijat jonnekin oikealle ennen Djurvikiä. Domina hätkähti pimeässä kiiluvia silmäpareja: lehmiä. Meillä Pahansuonkorven metsäoiko (alemmassa kartassa) sujui mahtavasti, tosin oion jälkeen kierimme ennakkosuunnitelmista poiketen tietä pitkin kohti peltoja, koska arvelimme polkujen olevan mahdollisesti hieman epämääräisiä. Kun lähestyimme Launosten urheilustadionia, kuulimme takaamme puhetta. Siellähän läpsyttelivät Täysiä-pojat! Leimasimme yhtä aikaa ja yritimme olla luomatta mitään kokonaiskuvaa seuraavasta tappovälistä... Oikeaa pohjetta alkoi vähän kivistää.

Musiikkina Nordman/På mossen:

"Mossen ligger mörk och tyst,
mörk och tyst, men den ler
vaktar den som dödens kyss,
dödens kyss, den kräver fler
hjälp mig över du som kan,
du som kan, så tror jag dig
om vi tröttnar på varann,
på varann, så lämna mej

lämna mej men inte nu,
jag har något på känn
låt mig komma hem i tid,
resten tar vi sen"

R5 - R6 Retkioja (17,1 km): Ja sitten vaan kone autopilotille ja maailman tappiin asvalttia pitkin. Kormun jälkeen juttu alkoi hieman himmetä ja fiilis tummua, etenkin kun ilma lämpeni selkeästi ja alkoi lätkiä vettä. Heitin gore-kuoret päälle. Dominalta loppui juoma. Riutan risteyksen kohdalla huomasimme, että Täysii-pojat päästelivät jossain edellä katuvalojen loisteessa. Ihmettelimme ääneen outoa reitinvalintaa, mutta emme alkaneet huudella perään (välimatkaa useita satoja metrejä). Naisseurassa kun voi puuteroidakin vapautuneesti koska haluaa poistumatta kiskoilta, ja koska minä en muista hikoilleeni enää Paalijärven jälkeen, puuteroinkin ehkä 20 kertaa koko loppumarssin aikana... Puolustuksekseni on kyllä sanottava, että olen sairaan nopee siinä touhussa.

Musiikkina Iron Maiden/Loneliness of the Long Distance Runner:

"The tough of the track
With the wind and the rain that's beating down on your back
Your heart's beating loud and goes on
Getting louder and goes on even more
'Til the sound is ringing in your head
With every step you tread
And every breath you take
Determination makes you run never stop
Got to win got to run 'til you drop
Keep the pace, hold the race
Your mind is getting clearer
You're over halfway there
But the miles they never seem to end
As if you're in a dream
Not getting anywhere, it seems so futile

Run on and on
Run on and on
The loneliness of the long distance runner

I've got to keep running the course
I've got to keep running and win at all costs
I've got to keep going be strong
Must be so determined and push myself on"

R6 - R7 Kiiskilampi (4 km):

Matkalla Kiiskilammelle Lupus Extreme tuli vastaan ja kannusti meitä ilmoittamalla, että olemme toisena. "Mulla meni lenkkiin viisi tuntia, että varautukaa siihen!" Kun takana oli jo reilut 60 kilometriä, alkoi huumorimme olemaan hieman kuivakkaa. "Jaa, no entäs jos ei varauduta? Mitäs meille sitten tapahtuu?" Ehe-ehe.

Vesikidustusrasti oli minulle jo etukäteen mietittynä suuremman luokan rajapyykki, josta eteenpäin matka olisi enimmäkseen kivoja polkuja ja vaihtelevaa ympäristöä. Puuduttava kovalla köpöttely olisi siis suurin piirtein tehtynä. Laavun tulet loimusivat kutsuvina ja salamavalot räiskyivät. Domina sai itsensä ensinnä kidutuskuntoon, minä askartelin tovin gaitereiden ja sukkaviritysten kanssa. Kun sain itseni alusvaatteisilleni, oli Stopparikin jo miltei saanut ämpärinsä täytettyä. Joten eikun pötkölleen laiturille ja nautiskelemaan!

Kenzon "maailman kauneus" hävisi (yltäni) sen siliän tien. Ylhäältä alas tapahtuva veden kaato oli miltei siedettävää, mutta kun nykyinen pehtoori pääsi näyttämään kieroutuneen puolensa ja jatkoi samalla ämpärillisellä takaisin kohti ylävartaloa, alkoi tunne olla jo hieman kiduttunut. Tosin ehdin siinä mielessäni vertailemaan vesikidutusta uintiin ja totesin, että kyllähän se uinti olisi ollut paljon kovempi juttu.

Laavulla vaihdoin alusvaatteet ja uuden villakerraston paidan ja buffin, sekä vedin villasäärystimet käsivarsiini. Jalkojen teipit (samoin kuin sukatkin) olivat sen verran hyvässä kuosissa, että annoin niiden olla ennallaan. Makkara kouraan ja kohti uusia seikkailuja!

Musiikkina Billy Idol/ Rebel yell: "In the midnight hour she cried more, more, more... With a rebel yell she cried, more, more, more!" Eli hyvä yritys, oi rakkaat seuratoverini!

R7 - R8 Iso-Kypärä (2,2 km): Luistelijat olivat saaneet meidät laavulla kiinni ja lähdimmekin yhtä aikaa kohti seuraavaa rastia. Leivoimme hitusen yhtä risteystä ja etsiskelimme rastiohjeita, ja niinpä miehet saivat meihin riittävästi kaulaa kadotakseen seuraavalla rastivälillä näkymättömiin.

Musiikkina Kate Bush/Running Up That Hill:

"And if I only could,
I'd make a deal with God,
And I'd get him to swap our places,
Be running up that road,
Be running up that hill,
With no problems..."

R8 - R9 Iso-Karhu (2 km + pummi): Kartalta katsoen helppo nakki. Ohjeet (=heijastimet johdattavat polulta rastille) lukien olisi ollut helppo nakki. Karttaa ja ohjeita lukematta ei niinkään helppo nakki eli tässä tuli koko reissun ainoa kunnon pummi. Pyörimme Iso-Karhun nuotiopaikoilla ja kallioilla noin 25 minuuttia, kunnes ryhdistäydyimme ja menimme rastille. Veekäyrä aavistuksen yläviistossa...

Musiikkina Chris Isaak/We lost our way: "Nobody warns ya, oh we lost our way (...)We searched for something, we could not find."

R9 - R10 Ali-Mattila (3,1 km): Etukäteispiirroksesta poiketen käännyimme polkujen risteyksestä pohjoiseen ja menimme soista solaa pitkin tielle.

R10 - R11 Vaiveron Myllytilan silta (2,2 km): Aamuaurinko alkoi luoda kultiaan jossain pilviverhon takana. Lampun sammuttaminen tuntui kuitenkin hyvältä, samoin kuin gore-housuista luopuminen. Fiilis alkoi siis taas olla kohillaan!

R11 - R12 Alarinne (0,5 km): Ingenting specielt.

R12 - R13 Sveitsin huippu (0,3 km): Mä silmät luon ylös taivaaseen... Mäennyppylä oli lyhyt, mutta ytimekäs. Akillesjänteet tuli hyvin venyteltyä tiukimmassa kohdassa, koska oikea pohje ei sallinut päkiällä ponnistamista.

R13 - R14 Vaivero (0,7 km): Alarinne oli yllättävän helppo.

R14 - R15 Sveitsin Puistotie (1,4 km): Matkalla Domina istahti lähteen reunalle teippaamaan nahattomia pikkuvarpaitaan. Ei kuulemma ollut välttämättä viisas veto.

R15 - R16 Hyyppärä (1,6 km): Hyvä fiilis.

R16 - R17 Usminjärvi (3,2 km): Matka alkoi olla miltei lopuillaan tai siltä tässä kohtaa ainakin alkoi tuntua, koska edessä odotti taas eräällä tapaa armahtava Kytäjän maasto. Moikkailtiin heppoja ja pääsin melkein rapsuttamaan irtokoiraa. Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon, että olin kuin olinkin saanut piirrettyä edes yhden (eli tämän) rastin päin peppua. Tulimme tietä talolle, jossa rastina olleen pukukopin piti olla. Huomasimme kuitenkin varsin nopeasti, että talo on yksityiskäytössä ja että rastikohde oli rantaviivaa vasemmalle. Hiivimme vaivihkaa tontinreunaa pitkin korkealle raja-aidalle, joka luonnollisesti päättyi sojottavine rauta- ja piikkilankoineen veteen. Gore-takkia varoessa sai siis kasteltua viimein lenkkarit. Johan se oli aikakin!

R17 - R18 Piilolammi E (2 km): Oikaisimme rantaa pitkin mökkialueen kylkeen ja siirryimme polulle. Sitä pitkin ei ollut ongelmia kipittää rastille. Alamäki lammelle tuntui aika jyrkältä.

Musiikkina Gary Moore/ Over the Hills and Far Away

R18 - R19 Kolmiperslammi (4 km): Tien lampsimista. Huomasimme olevamme edelleen siinä vireessä, että jaksoimme ihastella hienoja kalliomäkiä ja taiteellisesti kellahtaneita keloja.

R19 - R20 Suolijärvi (2,5 km): Tietä pitkin kumpareen kohdalle ja siitä metsään. "Rasti niemen juuressa olevan laiturin kupeessa". Niemen juuressa? Arvatenkin alhaalla, koska kyse on laiturista, mutta millähän kohtaa rataviivaa ajatellen rasti voisi olla? Luonnollisesti tulimme ensin vasemmalle, josta ei päässyt laiturille. Jouduimme siis jynkimään rinteen taas ylös ja laskemaan alas. Tein huomioita lampaankäävistä, Domina totesi, että ne voivat olla myös typäskääpiä. Laiturin vieressä olevalla nuotiopaikalla oli kaksi pappaa oranssit hirvestäjänlakit päässään. Tervehdin kohteliaasti ja aloin juuri selittää, miksi olemme liikenteessä, kun toinen sedistä alkoi jo suoltaa juttua: " No huomenta! Kuulkaa se pieni mänty on tuossa ihan laiturin vieressä. Juu-u, siellä. Meillä ei ole nyt tarjota teille mitään, kun me annettiin leipä yhdelle tytölle, joka oli tässä ennen teitä. Haluatteko tulla istumaan tähän nuotiolle? Jaa ette. Kannattaa sitten mennä sitä oikean puoleista polkua ylös, vasen reitti on pidempi. Hyvää matkaa, aikamoinen reissu teillä!"

R20 - R21 Kiiskilampi (3,5 km): Sitten laavulle hakemaan vaatemyttyäni. Kun oikein runttasi, niin sen sai vielä mahtumaan reppuun. Otin taas makkaran evääksi. Olipa hyvvee. Aikaa tähän R7 - R21 -kierrokseen kului kuusi tuntia.

R21 - R22 Hapulahti - maali (13,5 km): Saimme seuraksi maratonilla olleen naisen, jonka joukkuetoverit olivat jättäneet leikin kesken, ja yhdessä sitten jatkoimme matkaa maaliin saakka. Emme kylläkään Dominan kanssa kyenneet enää kovinkaan suuriin sosiaalisiin suorituksiin, päässä takoi enimmäkseen ajatuksia irtoavista varpaankynsistä ja kipeistä lihaksista. Domina yltyi kuitenkin vielä näytökseen, jossa ylävartalo juoksi ja alavartalo käveli. Metkan näköistä. Oikea pohkeeni ja polvitaipeeni oli äitynyt sellaiseksi, että jalan suoristaminen oli mahdotonta. Ibumaxit loppu.

Musiikkina John Mellencamp/I'm not Running Anymore:

"So I push the hair back out of my face
That's O.K., I knew this would happen
But I was hopin' not today
Hey Baby, I'm not running anymore
But I'm on my way"

Matkalla Hapulahteen teimme nopean oion Vatsianjärven eteläpuolelta. Toinen oiko tehtiin Mustalahdesta lounaaseen. Siinä suunnatonta vauhdin hurmaa rajoitti metsäpätkän heinikko ja rankojen aitominen. Olosuhteisiin ja karttaan nähden oikaisu meni kuitenkin aika puikkoihin. Oheisessa karttapiirroksessa tuota oikoa ei ole näkyvissä. Heh. Tunteella ja tuurilla - vai miten se nyt menee?

Puuduttavan loppupätkän päätteeksi Cool Catit pysähtyivät Rytköön ajassa 18 tuntia.

Domina harmitteli, että oli jossain vaiheessa maininnut ääneen olevamme maalissa klo 15. Olisi pitänyt sanoa esimerkiksi klo 13, niin olisi välttynyt parin viimeisen tunnin tuskilta.

Musiikkina Nordman/ Ännu glöder solen:

"Och blir du rädd -så blunda hårt
jag bär dig om du vill
för ditt är ditt, men vårt är vårt
och tiden den står still

(...)

För ännu glöder solen
och ännu finns det liv
det blåser upp till storm inatt
-så göm dig nära mig

Och jag ska hålla i dig
-men bara om du vill
jag tar dig genom vindarna
så länge jag finns till"

Lopuksi:

Tämän retkikartta.fi -mittauksen jälkeen matkaa kertyi 103,3 (ilman pummia), totuus lienee jossain 105 km:n huitteilla, koska en ruudulta mitatessani jaksanut napsutella joka polun mutkaa. Varusteet toimivat hyvin, jolleivat peräti erinomaisesti. Ruokapuolen suhteen keskityn jatkossa ns. normaalieväisiin ja jätän patukat kauppaan. Vauhtini osui miltei täydellisesti yksiin Dominan kanssa, muutenkin tyyli toimia oli samanlainen, joten suuret kiitokset seurasta! Eikös vaan ollutkin hyvä idea osallistua? Suuret kiitokset seurani jäsenille koitoksen järjestämisestä ja kovasta kannustuksesta. Kiitokset myös Teppo Tulpun kuvista!

Kisaan valmistautuminen meni niin hyvin kuin kahden alle kouluikäisen lapsen äidiltä voi mennä, järkyttävä flunssakausikin saatiin juuri sopivasti alta pois. Kun oli viikon verran tuutinut yksivuotiasta rohistelijaa sylissään yökaudet, osasi taas arvostaa normaaleja yöunia, joista sai nauttia vajaan viikon ennen marssia. Pitkiä (>2h) lenkkejä en tehnyt edeltäneen kuukauden aikana kuin kolme, joista yksi oli Kolin maastomaraton. Tästä on siis hyvä ja helppo jatkaa. Ens kauel on kaikenlaisia suunnitelmia, mutta saapa nähdä, malttaako Mammuttimarssia jättää pois kalenterista. Nähkääs:

"Ihminen voi tulla riippuvaiseksi myös jonkin toiminnan harjoittamisesta. Riippuvuus ilmenee usein tiettyjen tunnetilojen toistumisena ja tiettyjen toimintojen pakonomaisena toistamisena. Riippuvuus voi olla haitallista tai haitatonta, henkistä tai ruumiillista (...) Nk. rundi on kaikille riippuvuuksille tyypillistä. Riippuvuuteen liittyy myös elimistön kyky kehittää sietokyky eli toleranssi riippuvuutta aiheuttavaan aineeseen, jolloin tarvitaan jatkuvasti suurempia annoksia saman vaikutuksen saamiseksi.” (Wikipedia)

Yhteenvetona: Rush/Marathon:

It's not how fast you can go
The force goes into the flow
If you pick up the beat
You can forget about the heat
More than just survival
More than just a flash
More than just a dotted line
More than just a dash

It's a test of ultimate will
The heartbreak climb uphill
Got to pick up the pace
If you want to stay in the race
More than blind ambition
More than simple greed
More than a finish line
Must feed this burning need
In the long run...

Chorus
From first to last
The peak is never passed
Something always fires the light that gets in your eyes
One moment's high, and glory rolls on by
Like a streak of lightning
That flashes and fades in the summer sky

Your meters may overload
You can rest at the side of the road
You can miss a stride
But nobody gets a free ride

More than high performance
More than just a spark
More than just the bottom line
Or a lucky shot in the dark
In the long run...

Chorus

You can do a lot in a lifetime
If you don't burn out too fast
You can make the most of the distance
First you need endurance
First you've got to last...

Chorus

Mammuttimarssia odotellessa...

2010-10-22T11:14:00.000-07:00

Yhteislenkillä Teräsmiehen ja Visan kanssa ensinmainittu kamppasi Tiukus-paran jo ensimmäisen puolen kilometrin aikana. Polvi ja nyrkki maahan.

Oman seuran kannustus on muutenkin arveluttavalla tasolla: Lenkin päätyttyä kuulin jotain uhoa siitä, että vesirastilla vettä ei kohdallani todellakaan säästellä. Mutta ei se mitään. Katsotaanpa kenelle paukahtaa se pitkä yöosuus Vehka-Jukolassa. Se parhaiten nauraa, joka joukkueen kapteenina nauraa.
Kiitos kuitenkin vuoden 2008 Mammuttimarssin uintikuvasta:

Injinji-sukat (liner) toimivat hyvin kompressiosukan alla. Vahva ehdokas ensi perjantaille. Muuten varustepuoli aika auki sääennusteita odotellessa. Ruokapuolikin vähän hakusessa. Lamppuvalinta on myös tekemättä.
Yöunet tuppaavat olemaan suunnistus- ja juoksupainotteisia. Saisi aihepiiri jo pikkuhiljaa vaihtua. Ehkä sitten reilun viikon päästä.

Tiukusen tulokaspäivä

2010-10-18T11:30:00.000-07:00

I Tiukus-rogaining Tikankololla, Saarilammella 17.10.2010

(Tiukusen tulokaspäivä)

Sarjat: Yhteislähtösarja H/D21

Matka: 1,5 tuntia.

Kartta: 2010, 1:10 000, käyräväli 5 m, Sikoilampi

Lähtö: klo 14.15. Matkaa lähtöön 10 m.

Leimaus: Rastikoodin kirjaaminen henkilökohtaisen kilpailukortin ruudukkoon.

Kilpailun kuvaus: Rogainingissa eli vaellussuunnistuksessa pyritään keräämään kilpailuajan puitteissa mahdollisimman yhteispistemäärä maastossa olevista rastia 1,5 tunnin aikana, jotka on vaikeustasonsa tms. perusteella pisteytetty eri tavoin. Kunkin rastin tuoma pistemäärä on merkitty karttaan rastiympyrän viereen. Saman yhteispistemäärän keränneiden kesken sijoituksen ratkaisee kilpailuun käytetty aika. Aikaa reitin suunnitteluun on 15 minuuttia ennen lähtökäskyä. Teoriassa kaikki rastit (19) on kierrettävissä kilpailuajan puitteissa.

Aikasakko: Alkaa kilpailuajan (1,5 tuntia startista) umpeuduttua siten, että jokaisesta alkavasta minuutista kertyy 10 pistettä sakkoa.

Rastipisteet: On merkitty maastoon sinisellä koodilapulla ja sinisellä kreppinauhan palasella. Rasteja ei ole varsinaisesti piilotettu, mutta ne löytääkseen on kilpailijan oltava rastipisteessä. Kilpailutoimikunta ei ota vastuuta rastipisteiden oikeista sijainnista.

Protestit: Kilpailijan on mahdollisuus protestoida erinäisistä syistä kilpailuajan umpeuduttua, mutta valituksia ei käsitellä.

Turvallisuus: Kilpailija kulkee pääosin yksin. Kilpailijalla tulee olla kännykkä mukanaan. Kilpailumaasto on laaja, joten maastoon eksyneen, loukkaantuneen tms. vaeltajan etsiminen voi olla vaikeaa. Osallistujia ei ole vakuutettu järjestäjän toimesta.

Kilpailumaasto: Kilpailumaasto on Elohovin ympäristön nopeakulkuista avokalliomaastoa. Kaikki rastit kiertävät joutuvat käymään myös (hillitysti) suolla.

Varusteet: Vaatetus metsään sään mukaan (kumisaappaita tai monoja ei tarvita), kännykkä, juomaa tai energiaa tuskin kukaan tarvitsee mukaansa metsään, kynä reitin piirtämiseen ja koodin kirjaamiseen rastilla (järjestäjän puolesta), lämmintä vaatetta kisan jälkeen.

Opastus: Omaa järkeä käyttäen Tikankololle, tarvittaessa opastus matkapuhelimeen.

Pysäköinti: Parkkipaikalla lähellä Tikankoloa.

Palkinnot: Jopa kansainvälistä mainetta ja kunniaa. Voittaja palkitaan erikoispalkinnolla.

Tiedotus: Tiukunen

Tulokset: Peräkylän Ponnistuksen nettisivuilla ja Tiukusen blogissa.

Muuta: Muksula ja tunnelmaravintola kilpailukeskuksessa. Omat juomat. Peseytyminen saunassa (lämmin vesi) ja/tai järvessä (kylmä vesi).

Toimihenkilöt: Kilpailunjohtaja Tiukunen, ratamestari Tiukunen, valvojaa ei ole.

Tervetuloa!

Karhusolan Tiukunen

Tulokset:

Paloheinän Pantteri 635p (ei aikasakkoa)

Visa 385p-30p aikasakkoa (aikasakkokäytäntö tuli ns. yllätyksenä, vaikka kilpailuohjeet tulikin näennäisesti luettua enne lähtöä:) )

Kukasjärven Kuikka 340p-40p aikasakkoa

Suinulan Teräsmies 290p-20p aikasakkoa

Ylä-Savon Rehveli DNS

Mäkkylän Mammutti DNS

Pantterin voittohan oli tähtiin kirjoitettu, koska ykköspalkintona oli "jokanaisen peruspakaasi" = selviytymismuona (makuna kissakala, ateria tunnetaan myös minkinruokana), Leukoplast-rulla, energiageeli, kylmägeelipullo ja tölkki olutta.

Kuikka lunasti nimeensä kohdistuneet odotukset ja haki ainoana vesistörastin:

...jääriitteessä soutaen.

Mammutti piti ulkoilmaravintolaa, jossa jännityksen hetkiä ei säästelty:

Rastit pois pimeyden turvin. Auttamassa Sari. Päälle älyttömän kuuma sauna, jonka jälkeen saunottelua jatkettiin älyttömän kuumassa mökissä.

Sen pituinen se.

Wassup trail dawg? ─ Kolin Vaarojen maraton 2010

2010-10-11T05:15:00.000-07:00

Taktiikka? Juosta normaalisti sen kun jaksaa. Selvitä mahdollisimman vähillä hiertymillä ynnä muilla vaurioilla, jotta Mammuttimarsin lähtötilanne olisi terveyden osalta mahdollisimman ideaali. Selvitä mahdollisimman vähillä kaatumisilla. Pitäisi muistaa juoda ja syödä matkan varrella jo ennen kuin on niin sanotusti myöhäistä. Pitää hauskaa ja katsoa edes pari kertaa maisemia. Siinäpä se.

Ensimmäinen maraton on kuulemma ikimuistoinen, niinpä päätin varmistaa sen valitsemalla tarkoitukseen sen "nopean ja helpon". Jep. Toisaalta lähestulkoon vain poluilla lenkkinsä juoksevalle maastomaraton sopisi kuin nyrkki silmään.

Kelin puolesta päivä oli ideaali: lämpöä saman verran kuin kotimaisemissakin (jotain alle +10˚C ) ja poutaa. Jaloissa Inov-8 Mudrocit, jotka eivät lipsu vaativassakaan maastossa, nilkoissa Dirtygirlgaitersin uutukaiset suojat (koirantassukuosi "Wassup trail dawg"), trikoot ja paitoina aitoa vintagea oleva Reima-paita (aktiivikäytössä vuodesta 1982) ja Icepeakin paksuhko juoksupaita. Käsiin ohuet hanskat ja otsalle huivi. Ripsiväri oli vastoin Annen suosituksia vesiliukoinen, koska en näillä keleillä juurikaan hikoile, enkä myöskään aikonut uida Kiviniemen vesistönylitystä. Selkään Deuterin pieni juomareppu ja sinne varapaita, peukkukompassi (!), vajaa pussillinen Dexalilla värjättyä vettä sekä sekalainen valikoima kaikkea kaapista löytynyttä energiasälää. Kello oli unohtunut kotiin, mutta arvelin, että luultavasti joltakulta muulta löytynee, ja toisaalta maaliviivahan se pysäyttää eikä mikään aikaraja.

Lähtökäskystä Anne ampaisi keulilta polulle, minä ja Marja kuuliaisesti kannoilla. Kiisseli koneeni löi ylikierroksilla, mutta niinhän se lyö aina ensimmäiset puoli tuntia lenkillä kuin lenkillä. Noin kolmenkilometrin jälkeen meidän kolmen yhteinen taipaleemme päättyi, kun Marja lähti lyömään tiepätkällä. Tienvarressa ensimmäinen duosarjan mies venytteli ilmeisesti krampanneita pohkeitaan. Jauholanvaaralle (213m) noustessa Marja juuttui hieman hitaampaan letkaan ja sain eron kurottua kiinni. Kohti Kiviniemeä juostessa arvelin vauhdin olevan hieman liikaa minulle, mutta annoin mennä kun kerran meni mukavasti. Rannassa soutuvenettä ei tarvinnut odotella ollenkaan, joten vesistön ylitys vei vähemmän aikaa kuin geelin kaiveluni takataskusta. Kiviniemen vesipisteellä porukkaa oli kuin Ilveksen maalilla, me pysähdyimme vain hörppäämään mukillisen vettä geelinpainikkeeksi ja jatkoimme matkaa. Kolivaaralle (185m) nousu ja lasku menivät suuremmitta muistikuvitta.

Kaksikymppiä paukahti tauluun ja tuli mieleen, että kohta voisi olla syytä ottaa jotain energiaa. Edessä kun olisi kuuluisa Ryläyksen nousu (yli 300m). Polku oli sitä mitä oli luvattu (ja mitä se oli ollut jo aiemminkin): kiveä, juurta ja tassujen asettelua. Lisänä veemäisen jyrkkiä nousuja, jotka lupasivat paljon huipunsaavuttamisen suhteen, mutta silti niitä vaan tuli ja tuli ja tuli... Kävelynousujen jälkeen piti jo käskeä itsensä juoksuaskeliin. Marja oli jäänyt, mutta onneksi oli aina jotain letkantynkää, vaikka mitään keskusteluja ei juuri käytykään. Kaivoin "vauhdissa" patukan repusta ja nakkasin sen kitusiini. Oli suunnitellut myös tyhjennystaukoa jo ainakin neljä kilometriä. Nyt hoksasin hetkeni tulleen, poistin valmiiksi juoksuhanskat vyötärökuminauhan alta ja juoksin ehkä kolmisen minuuttia kädet housunkauluksessa odotellen maastollisesti ja letkallisesti täydellistä hetkeä. Eikä turhaan: pit stoppi polulla formulatyyliin alle 10 sekuntia.

Kun nousuun vaadittavat reisilihakset oli jyystetty löysiksi alkoikin laskulihaksien kuumennus. Puolisen kilometriä ennen Ryläyksen päättävää lyhyttä maantiepätkää vasemman reiden lähentäjä kramppasi. Ei perhana. Venyttelin pienen hetken ja päästin yhden naisen ohi. Totesin, että ei sitä tähänkään voi jäädä ja pakotin itseni varovaiseen hölkkään. Kramppi meni onneksi ohi, mutta tiesin sen vaanivan sopivaa hetkeä iskeä uudestaan. Ryystin juomaa, otin geeliä ja nappasin myös noin kolmannen suolatabun. Tuolla lyhyellä tienpätkällä ohi meni kolme naista, ja hyppäsin junaan. Kolmekymppiä matkamittarissa kartan mukaan. Jeron rantoja nuoleva suht tasainen polkuosuus meni reisitilanteeseen nähden hyvin ja pysyin kyydissä. Yritin ryystää nestettä ja suunnittelin juomapussin täyttöä viimeisellä (eli toisella) vesipisteellä. Näin tein ja kaivoin samalla kaiken lopun energian repusta (pähkinäpatukka, eräpäivältään vuoden 2006 geeli). Edessä kuuden kilometrin tiepätkä. Nopeiden huoltotoimieni aikana naiset olivat jo lähteneet, joten menin niin sanottua omaa vauhtia. Se oli hidasta. Tyyleinä vuorottelivat reipas kävely ja juoksua imitoivat liikkeet. Nimetön varvas yritti krampata alamäessä ja etureisi-/lähentäjäosasto odotteli vuoroaan. Söin loput energiat, otin suolatabun ja vielä yhden ilmaisnäytteenä saadun piristysnapin. Matona korvassa kaiverteli Nordmanin jostain biisistä yksi ainokainen lause: "Om jag skulle dö nu..."

Kaksikolmasosaa tiepätkästä oli ilahduttavasti uutta tienparannussepeliä, joten Kolin puoleen väliin nouseva ja takaisin tielle laskeva loppua ounasteleva "pikkukiusaus" tuntui vain hyvältä. Olin saanut seurakseni naisihmisen, jonka kanssa tuo polkuosuus ja sitä seurannut lyhyt tienapsaus sujui mukavasti rupatellessa. Jalat toimivat jo ihan kiitettävästi aiempaan verrattuna. Varsinainen Kolille (n. 320m) nousu oli minulle odotettua helpompi (joskin juoksuaskeleita otettiin vain tasaisella) ja saavutin minut edellisellä tiellä ohittaneet pari miestä hyvissä ajoin ennen maalia. Juttelimme siinä kaikesta mukavasta, kuten pitkistä juoksutapahtumista, ja kannustin heitä osallistumaan myös Mammuttimarssiin. Miehet pitivät ehdotusta oikein hyvänä. Loppuviitoituksella jaksoin vielä venyä juoksuun ja ylitin maalilinjan ajassa 5.41.40.

(Kuva Tomi Mäkelä: http://picasaweb.google.fi/niilosmc/VaarojenMaraton2010?authkey=Gv1sRgCIG4lpGXvPXqHw#5526848122864116434)

Anne tupsahti maaliterassille parisen minuuttia myöhemmin ja otimme yhteistuumin hyvin paistuneet pötköt juoksijan vihannesta. Pienen valokuvaus-/rupattelu-/patsastelusession jälkeen keräilimme kamat kassin ja Ryläyksen ruoskiman Marjan mukaamme ja siirryimme Icepowerin katkuisen pukuhuoneen kautta saunan hellittäviksi. Oikean jalan varpaista löytyi pari kunnon rakkoa, vasemman jalan rakot huomasin vasta vuorokautta myöhemmin kotona. Muita hiertymiä ei tälläkään kertaa tullut, joten selvisin vähällä.

Loppuilta sujui ensin lounasruuan ja pari tuntia sen jälkeen päivällispihvin merkeissä. Nestetasapaino saatiin myös vakautettua, reidet verryteltiin mainion bankettibändin, Suklaamunien, tahdissa. "Minä tahdon Pohjois-Karjalaan...vaihdan farkut verkkarihousuun..." Kello 23.57 Suomen kansan saagaan saatiin uusi luku, kun viisi Ryläyksen ystävien (ehkä joskus ry?) tulevaa jäsentä allekirjoittivat perustamisasiakirjan. Kuin sinettinä edelliselle, ilta huipentui juoksulle Ukko-Kolin huipulle. Tähän huolellisesti suunniteltuun spektaakkeliin osallistuivat hyvin lyhyellä varoitusajalla vastaperustetun yhdistyksemme mediapäällikkö, sihteeri (valokuvaajana) sekä noin seitsemän tulevaa jäsentä. Tulkoon tämä kirmaus yhdistyksemme yön kirkkaimmaksi tähdeksi myös tulevina vuosina!

Hyvä lenkki, parempi mieli

2010-10-06T05:45:00.000-07:00

Kun lenkkiseuralaiseni tipahtivat harmittavasti kyydistäni jo ennen lenkkiä (flunssaa ja aikatauluongelmia), päätin vaihtaa Karhusuo - Pirttimäki - Hynkänlampi -kolmiosta uusiin ja sitä kautta motivoivimpiin maisemiin. PePon lenkkipuutarhajuhlien päänäyttämönä olleen Stenbackan ympäristö oli minulle aika tuntematonta, lukuun ottamatta lyhyttä lenkkiä Klassarinkalliolla ja SM R1 -viestin kisapaikalla patsastelua parisen viikkoa sitten. Alueelta löytyi vähäisellä kaivamisella (vain ns. akuutti karttalaatikko) kolme käypää karttaa: Kattila - Tervalampi, SM-viestin kisakartta eli Sikolampi ja alueella asuvalta Jakosen Markulta (tunnetaan eräissä piireissä myös nimellä Kärppä) saamani 1:20 000-mittakaavan, vuoden 1974 priima yksilö.

Lenkki starttasi parkkipaikalta läheltä Elohovia sääolosuhteissa +10C ja auringonpaiste. Kipittelin ensin katsomaan tuota Tikankoloa, jossa siis pidetään myös tulokaspäiväni reilun viikon päästä. Siitä jatkoin viistosti kaakkoon Sikolammen kartan Holma-Saarijärvelle. Juoksupaidan alla ollut ohut craft alkoi ahistaa ja riisuinkin sen reppuun vaimentamaan erittäin vajaatäytteisen juomapussin ärsyttävää hölskettä. Kun sain juoksupaidan taas päälleni, vierestäni kuului köhimistä - kävelyretkensä tauolla oleva pappa päätti paljastaa sijaintinsa.

Jatkoin juoksua edelleen Haukkalammen eteläpuolelle, josta käännyin luoteeseen kohti Iso-Holmaa. Poikkesin kyseisen lammen kohdalta pääpolulta, käväisin katsomassa nuotiopaikaksi merkityn niemen ja jatkoin matkaa Kattilaan. Puolisen kilometriä ennen Kattilan rakennuksia käännyin metsäautotietä luoteeseen. Muistelin, että Nuuksion retkeilyoppaassa mainittiin alueella olevan siirtolohkare. Paikallisinkin sen suunnistuskartalta (uskomattoman huonon) karttamuistini avulla ja tein 300 metrin piston etelään. Ja siinähän se oli. Kohde, jolle en olisi suonut suunnistaessani tuskin ajatustakaan, mutta joka tarkemmin tutkaillen olikin aika hieno: suuri siirtolohkare oli asettunut vakaasti jumppapallon kokoisen kiven päälle keskelle avointa kalliorinnettä. Siis rasti ruutuun kohtaan "punainen 25" (Joel Ahola: Nuuksion retkeilyopas) ja kohti Ruuhilampea.

Ruuhilammella tarkastin Oravankolo-nimisen vuokramökin, joka oli valitettavasti jo varattu tulokaspäiväni ajankohtana. Mökki oli nytkin varattu, joten en mennyt koikkelehtimaan aivan pihapiiriin, vaan jatkoin matkaa Ruuhilammen lounaispäähän. Ajattelin hieman lyhentää lenkkiä oikomalla erään pikkupolkujen muodostaman kolmion, mutta päädyin puolivahingossa aiemmin suunnittelemalleni Tervalammen kartanolle vievälle uralle. Tämä ura oli merkitty parissa paikassa kyltein "kuntopolku" ja suurinpiirtein keskellä ei mitään puuhun oli köytetty metallinen postilaatikko. Postilaatikon kanteen oli ajan saatossa raaputeltu kaikenlaista, mm. " Hei hölmö, tämä laatikko ei sisällä rahaa". No pakkohan laatikkoon oli kurkistaa ja selata siellä oleva pieni ruutuvihko. Jonkinlaista lenkkipäiväkirjaa siinä tunnuttiin pitävän, tekstit kun olivat tyyliä Jaakko B2 jne. Mikä tuo B2 sitten oli, en tiedä.

Käännyin kaakkoon Saarilammelle päin ja huomasin Klassarinkallion sopivan loppureitilleni, joten mikäpä olikaan sopivampi kruunu mukavalle jolkotukselle kuin nousta muutama käyrä hienolle avokallioalueelle ja lasketella neulasten peittämää, samettista polkua alas kohti Elohovia. Tuossa alamäessä huomasin edelläni kulkevan pariskunnan. Ajattelin olla kohtelias ja varoittaa etukäteen hieman raskaammalla askeleella ja köhimisellä. Mutta kun sitten kahautin ohituskaistalle mustikanvarpuihin, taaimmaisena kulkeva mies hyppäsi pelästyksestä ilmaan ja päästi kauhistuneen huudon. Erittäin nopeasti reagoiva rouva pelästyi miehensä ääntä, katsoi taaksensa, näki minut ja pelästyi entistä enemmän. Pyytelin ohijuostessani anteeksi ja sanoin, että yritin kyllä vähän köhiä, mutta... No, hetken päästä kuulin jo helpottunutta naurua ja puheensorinaa. Olisi varmaankin pitänyt huudella aiemmin lanseeraamaani fraasia: "Täältä tulee ihminen, ei susi eikä karhu!" Pitääpä ottaa uudestaan käyttöön.

X-kaato 2010 Rajamäellä

2010-09-27T06:09:00.001-07:00

Archipelagossa vannoin, etten lähtisi X-kaatoon, mutta kun tuli tieto, että kisa olisi Rajamäellä, en voinutkaan vastustaa kiusausta. Vihdin Haimoossa asuessamme vuosina 2001 - 2007 hiihdin ja juoksin paljon lenkkejä kyseisissä maastoissa, jotka ovat siis (etenkin pyöräily-) mukavaa kangasta. Lisäksi starttiaika aamuyöstä klo 04.00 antoi kisaan hauskan lisämausteen, varsinkin kun parina olisi hyvä yösuunnistaja.

Syksyisen flunssakauden häränsilmässä hillittömän rutinoitunut tiimimme Tiukunen & Kulkunen arpoi osallistumistaan vielä kisaa edeltävänä torstaina. Kulkunen valitti ruumiinlämmön sahaamista, itse olin jo lähes menettänyt taistelun flunssaa vastaan ja salaisesti itsekseni toivoin, että reissumme peruuntuisi. Kulkunen kuitenkin kuittasi perjantaisen vointitiedusteluni tekstarilla: "Vuh. Parempi", joten eihän siinä sitten auttanut minunkaan vetäytyä. Että eikun kajakkia katolle (ja sävy sävyyn tietty).

Saavuimme Sääksin parkkipaikalle lähellä kuuluisaa viime hetkeä eli tässä tapauksessa klo 03.35 (lähtöön siirtyminen klo 03.50). Varusteet oli onneksi kasattu suht valmiiksi, joten ainoat kisaa edeltävät hommat olivat karttatelineen ja eturenkaan asentaminen Kulkusen pyörään, sekä melontaliivin pukeminen ja karttojen säätäminen telineeseen. Luonnollisesti Miryn pultti napsahti poikki sitä kiristäessäni, mutta kuin tilauksesta Kulkusen pyörässä ei pysty edes käyttämään kuin yhtä kiinnityspulttia, joten niinpä selvisimme säikähdyksellä ─ ja teipillä. Kipittelimme parkkikselta Sääksin hiekkarannalle viemään lootan ja pyörät varikolle, ja siitä lähestulkoon samantien lähtöviivalle.

Lähtökäskystä kiihdytimme kanooteille ja laskimme purret vesille. Etukäteen tiimiämme hieman mietitytti se, miten kajakkikaksikostamme noustaisiin mahdollisimman nopeasti rantaan leimaamaan ja ennen kaikkea miten purtilo pysyisi toimituksen aikana oikeinpäin (siis ns. reikäpuoli ylöspäin). Ennakkotestausta ei luonnollisesti oltu tehty, mutta hyvinhän tuo meni muutenkin. Ykkösrastilla vaihdoimme emitin lennosta omaan käteeni, koska minä lyhyempireitisenä olin ketterämpi nousemaan leimauspuuhiin. Ja siinäpä sitä saikin voimistella ja pulia yhtä lukuunottamatta joka rastilla: kajakin istuimesta tuli jo kertalaakista viileänpuoleinen istuma-amme. Melonta oli kuitenkin verrattain lyhyt ja ilma tyyni, joten paatti kulki harjoitukseen (=0) nähden ihan kiitettävästi. Tulimme vaihtoon kaikista kilpasarjoista sijalla 13. Well done.

Alaselkään asti jo kastuneena edessä oleva yösuunnistus tuli oikeaan väliin lämmittämään lihaksia ja kuivaamaan vaatteita. Jalatkin toimivat jotenkin järjellisesti, vaikka hengitys ei taudista johtuen ollutkaan ihan kuosissa. Kulkunen veti hyvin ja kellotimmekin sarjassamme parhaat osuusajat väleillä 7 - 14, miesten sarjassakin olisi vielä pötkitty sijalla 13. Keskinäiset nyrkki maassa -pisteemme olivat kisan tässä vaiheessa 1- 1.

Varikolla Kulkunen vaihtoi pyöräilykenkiin, minä jatkoin Ice Bugin nappuloilla edelleen. Vuorossa oli lyhyt, vajaan kympin mittainen maastopyöräily pääosin hyvillä baanoilla. MTB-C -rastin tienoolla oli puolisen kilometriä kapeaa pikkupolkua, jossa päästin suosiolla ja hyvän hengen vuoksi muita pareja edelleni ─ tosin välillä tuntui, että ihan turhaan. Kävelyksi näytti muillakin välillä menevän. Tultuamme pikkupolun ja leveämmän kärrytien risteykseen Kulkunen pysähtyi ja alkoi sadatella tutkiessaan karttaa. "#*%*¤*, leimasin väärällä rastilla!" Hä? Millä ihmeen väärällä rastilla? Kulkunen muisteli leimanneensa polun varrella rastilla koodinumero 118, mutta reittikirjan mukaan kyseinen koodi löytyisi vasta seuraavalta suunnistuspätkältä Märkiö-järven päästä, jossa emme todellakaan olleet käyneet. Paikalle pölähti muitakin tiimejä mölyämään ja pällistelemään, jonka seurauksena me päättelimme leimauksiemme olevan kunnossa. Tästä torikokouksesta osa lähti polkemaan kohti vaihtoa, Hiiltonaiset takaisin leimaamaan väliin jääneelle rastille ja me väärää kärrypolkua ulos kartalta. Suitsin kuitenkin Kulkusen (tuon Oittaan Orhin) varsin nopeasti ja tiukalla otteella, ja pienen kartan ääressä suoritetun puhaltelutuokion seurauksena teimme uparit ja pääsimme oikealle uralle. Heja heja.

Varikolla ryyppäsimme nestettä, kengitimme orhin uudelleen ja säntäsimme vajaan kympin yösuunnistuspätkälle. Pieniä ongelmia joillekin näytti tuottavan suunnistusrasti numero 9 laajentuneen hakkuuaukon johdosta, sekä rasti numero 11 väärän sijaintinsa johdosta (pienen lahden sivussa; ei päässä, kuten rastiympyrä osoitti). Pari kilometriä ennen varikkoa aloinkin kuulemaan Kaajan ääniä takaani ja totesimme juoksevamme samassa "letkassa" sekä rogaining.fi-tiimin että Telemark Team Örnin kanssa. Myös JytkyVenture 2 oli kaiketi hyvinkin samoissa jäljissä väliajoista päätellen. Miesten sarjassa siis sijalla 11, omassa noin 27 minuutin keulat.

Vaihdoimme taas pyöräilykenkiin, otimme vähän energiaa messiin ja hyppäsimme satulaan. Päästelimme jo tuttua reittiä suunnistuskartan reunaan ja siitä 1:40 000-kartalle mtb-osiolle. Reitti oli pääosin leppoisaa poleskelua metsäautoteitä pitkin. Köröttelyn lomassa Kulkunen huusi äkisti minua pysähtymään. Ounastelin jotain kartanlukuerhettä, mutta tarkkaavainen parini oli huomannut, että etupyöräni lukitussysteemi oli auennut ja luultavasti hetken päästä mukanamme olevien ea-välineiden (1m urheiluteippiä ja ensiside) sijaan olisi pitänyt varautua rautalapiolla ─ käytettäväksi joko kuopan kaivamiseen tai tajun poiskalauttamiseen. Suunnistuksellisia ongelmia tuotti yksi vanha kärrytien pohja rastille MTB-G mennessä. Ura oli sinällään varsin ajettavaa sorttia, mutta emme lopultakaan löytäneet siltä rastille erkanevaa, samanvahvuiseksi merkittyä polkua. Radan tässä kohtaa olimme lähes neitseellisellä maaperällä, sillä miehet olivat vetäneet kick&run -osuuden ennen tätä viimeistä pyöräilyä ja lisäksi miesten rata koukkasi Vihtijärven suuntaan kahdelle lisärastille (MTB-E ja MTB-F). Muiden jälkiä ei siis ollut ja päätimme lähteä jynkimään erittäin hyvällä tahdolla jonkinlaiseksi uraksi tulkittavaa painaumaa, joka sitten kohta jo katosikin kokonaan. Taluttelimme kuusikossa kohti pohjoista, josta uskoimme osuvamme aikanaan metsäautotielle. Ennen tätä maasto muuttui hieman soistuvapohjaiseksi puskavitikoksi, jota vielä maustoivat pari tukkoisen ojan ylitystä ja vanha hakkuun tynkä. Pyörä jäi kiinni pariin otteeseen ja rumien sanojen määrä triplaantui. Hirvitornin nähdessäni aavistin onnettaren jälleen saavuttaneen meidät, ja kohta kuuluikin jo Kulkusen huutelu "tie on täällä!" Ja eikun naputtelemaan loput mtb-leimat plakkariin ja kohti kickbike-pätkää.

Kickbike-osuus oli hyvin yksinkertainen, joten Kulkuselle jäi aikaa tekniikanopetustehtäviinkin. Oppilas ei tosin ollut hapottavine tukijalkoineen kovin vastaanottavainen, mutta pisti kaiken korvan taakse tulevaisuutta ajatellen. Osuuden aluksi annoimme muille tasoitusta kääntymällä hakemaan unohtuneet pyöräilykypärämme varikolta melkein puolen kilometriä ajettuamme. Maalissa loppusijoituksemme siis sekasarjan (ja myös saman radan käyneiden naisten) ykkönen, eroa "sekakakkosiin" 41 minuuttia.

Kisasta jäi oikein hyvä mieli näin kauden päätteeksi. Ennakkoajatukset reitin sopivuudesta meille natsasivat ja Rajamäen maastot sopivat näiden kekkereiden näyttämöksi erittäin hyvin. Varikkotoiminta oli taas erinomaisen ripeää ja fiilis kohillaan koko kisan ajan. Kaiken kruunasi vielä Kulkusen siivellä nautittu lounas Oittaan navetalla ja ansaittu lepotauko kartanon residenssissä. Jalat ylhäällä, Ishestar-sukat jalassa, sopi unelmoida vaikka mahdollisesta Laugavegurista sitten joskus tulevaisuudessa... ja merkillisesti yltyneen flunssan paranemisesta mahdollisimman nopeasti...

Syksy

2010-09-13T09:47:00.000-07:00

Lenkki pidentyi lokakuun koitoksia ennakoiden laakista lähelle kolmeakymppiä, reittinä Salmi - Kattila - Haukkalampi - Solvalla - Karhusuo, seurana Suinulan Teräsmies, Huikon Kuriiri ja Visa.

Seuraavana iltana ohjelmassa oli palauttavaa perheliikuntaa Hakjärveltä Hiidenluolalle. Kolasin samalla naapurin poijjaat mukaan.

Ja varmana syksyn merkkinä oravat rapistelevat katolla ja pöllyttelevät villoja...

SnowFlakes Seikkailu 2010

2010-09-07T04:32:00.000-07:00

Kyllähän se on pakko lähteä, jos viikonlopulle tarjoillaan pitkää treeniä vajaan viiden minuutin päästä kotiovelta. Parinhakukohteeksi otin tähtäimeeni Dominan, joka ensin vastusteli muodon vuoksi, mutta jo seuraavassa tekstarissa oli täysin pehmeä.

Järjestäjien taholta lähetetyistä moninaisista ohjeista kävi hyvin selville, että meistä pidettäisiin todella hyvää huolta: huoltonyssäkkää olisi voinut pakata useampaankin paikkaan, energiaa tarjoiltaisiin syötävässä ja juotavassa muodossa varikoilla ja uimapatjailu oli lyhennetty puolesta tunnista 150 metriin!

Kisa alkoi melonnalla. Saimme hyvän lähdön ja sukelsimme suht umpimähkään ykkösrastin kaislikkoon Team Sherpan kannoilla. Tuota rastipisteenä ollutta kaivoa siten etsittiin yhtenä lössinä edestakaisin rantaviivaa. Yritin pinnistellä muistiani, mutta en ollut mielestäni koskaan nähnyt kaivoa rantaa kulkevan pikkupolun vieressä ja ihmettelin myös miksi sellainen olisi aikanaan siihen edes tehty. No, kyse ei ollutkaan mistään vanhasta juomavesikaivosta, vaan ihan jostain muusta, ja niinhän tuo suurehko betonimöhkäle viimein löytyikin. Pääsimme kanooteille kolmantena ja meloimme kakkosen kautta kolmosrastin questille.

Tehtävänä oli suoriutua eräänlaisesta trapetsiradasta, joka oli viritetty puiden väliin. Domina antoi jalomielisesti minulle mahdollisuuden näyttää (piilevät) kykyni. Ihan näpsästihän se sitten meni ─ mitä nyt välillä killuin horisontaaliakselilla ihmettelemässä, jotta miten tästä pitäisi oikein jatkaa.

Matka jatkui meloen kohti nelosta, joka leimattiin nopeasti. Viimeisellä melontarastilla ihmettelimme, että minnehän kaksi edellä kulkevaa paria olivat jo menneet, koska rannassakaan ei ollut näkynyt mitään liikettä. Vastaus tarjoiltiin meille karulla tavalla: Team Sherpan Tuomas valisti meitä ystävällisesti vastaan meloessaan, että olimme leimanneet väärällä nelosella. Oikea rasti olisi paljon kauempana. Great. Rehtiä kisamieltä osoittaen meloimme siis oikealle neloselle, sieltä uudestaan takaisin viitoselle ja viimein vaihtoon.

Seuraava legi oli helppo suunnistus Oittaan purtsilla. Nilkasta alaspäin puolitunnottomilla jaloillani juoksu ei ollut varmasti häävin näköistä, mutta saavutimme kuitenkin muutaman parin. Kahdeksannella rastilla oli taas quest, joka oli eräänlainen metsäinen parkouring. Kalliolle oli viritelty muovinaruilla kaista, joka kulki ylös ja alas rinnettä. Apuna sai käyttää pariaan ja parissa kohtaa järjestäjien virittämää köyttä. Tehtävä oli älyttömän hauska ja ruovin apinana aivan liekeissä!

Ysirastille teimme muista poikkeavan reitinvalinnan kiertäen hiihtoladun pohjaa oikealta ja voitimme siinä selvästi. Kymppirastin jälkeen suuntasimme taas varikolle ja vaihdoimme kulkupeliä.

Pyöräilypätkä alkoi polkaisulla Kehä III:n Röykän risteykseen, jossa hetken pyörimme rastilippua etsien. Matka jatkui Kauniaisten koululle ihmettelemään varikon herkkutarjontaa: kahta eri suklaata, irtonamuja, rusinoita, banaania, juomia... Emme viitsineet vaihtaa repuista lenkkareita, vaan jatkoimme kolmen rastin suunnistuksen pyöräilykengillä juosten (ja vanhasta tottumuksesta kypärät päässä). Domina onnistui vetämään kunnon lipat pikkupolulla, mutta muuten lenkki sujui ongelmitta. Vaihdoimme Kauniaisten varikolla taas pyörille ja lähdimme kaartelemaan hiljalleen kohti Solvallaa. Kasavuoren ohitukseen otimme tosinaisten reitinvalinnan vasemmalta (enemmän ja vähemmän kivikkoinen pikkupolku pururadan sijaan).

Rastilla numero 20 saavutimme soolona kulkevan nuoren miehen, joka teki Solvallan parkkipaikan kohdalla eri reitinvalinnan jatkaessaan viistosti oikealle autotien kautta. Me kaarsimme hissunkissun suorempaa reittiä parkkipaikan oikeasta kulmasta suoraan ylös rastin suuntaan. Nuuksion pikku mäennyppylät alkoivat raastaa reittä ja pohjetta, joten päätimme oikein ottaa omaa evästä repuista juuri ennen saapumista rastille 23. Kruunuksi tälle luksushetkelle revin vielä pyöräni tangosta irti siihen kolmisen viikkoa sitten teipatun pähkinäpatukan ja napostelin sen ajaessani. Sieltä löimme Hynkänlammen kautta (tietoinen, alamäkivoittoinen valinta) kohti Kellonummen rastia numero 24. Tältä rastilta lähti oikealla suunnistuskartalla oleva suunnistus, joka kiersi aika tarkkaan yleisimmin käyttämiäni lenkkipolkuja. Olisin voinut juosta radan vaikka ilman karttaa, joskaan siinä ei muutenkaan ollut mitään suuria suunnistustaitoa vaativia elementtejä. Kellotimme kuitenkin sarjamme parhaan ajan tälle erikoiskokeelle.

Pyöräiltyämme takaisin Oittaan varikolle jäljellä oli enää yksi quest ja packrafting. Questinä oli hauska pihasprintti, jossa rastit piti ensin sijoittaa ruudutetulle kartalle (esim. C3, pylväs). Hetken tonkimisen jälkeen Domina paikallisti onneksi kynänkin repustaan, mikä helpotti tehtävän suorittamista merkittävästi. Tuon pikkukipaisun jälkeen nappasimme patjat kainaloon ja vesijuoksuhanskat käsiin ja juoksimme ns. koirien uimarannalle lahden toiselle puolelle.

Vesi ei tuntunut edes kylmältä, joten oli sääli jättää uimapatjailu tuohon 150 metriin. Maali kuitenkin kutsui ja kello kilahti melko tarkkaan kuuden tunnin kohdalla (6.00.27). Siirryimme siis naatiskelemaan hyvin vietetystä päivästä saunanlauteille ja sieltä edelleen lohisopalle. Ja tietenkin seliseliseli...

Tulokset kertoivat meidän tulleen tässä pro-sarjassa (hehheh) neljänneksi team Sherpan viedessä voiton himpun verran alle viiden ja puolen tunnin ajalla. Soolona kilpaillut Seniili hävisi voiton niukasti neljällä minuutilla, me tipuimme pronssilta yhdeksällä minuutilla (kiitos itselleni melontamokasta...).

Kiitokset Hiutaleille hyvästä kisasta!

(Päivätyt kuvat http://www.teamsnowflakes.com/index.php?p=4&year=2010, muut kuvat Terho Lahtinen)

Archipelago Adventure 2010 ─ mättöä ja taktikointia

2010-08-25T03:17:00.000-07:00

Tiimimme Tiukunen & Kulkunen starttasi kisaan tuona kauniina elokuisena aamuna maltillisesti ryhmän hänniltä. Varsinaista prologia ei tässä kisassa ollut, tosin sellaiseksi voisi laskea perinteisen parin tunnin varusteiden säätämisen ennen kisaa. Tuosta esille nostettakoon esimerkiksi päätös ajaa lähes kaikki pyöräilyt alan kengillä ja heittää nastarit reppuun; jättää pieni patjapumppu autolle; viritellä pakolliset varusteet (vesitiiviisti pakattu känny, 1m urheiluteippiä ja yksi ensiside) mahdollisimman pieneen ja melontaliivin etutaskuun menevään muotoon sekä ihmetellä Kulkusen "isoa hätää" viimeiset 27 minuuttia ennen lähtöä. Syke nousikin hyvin lähelle varsinaisia kilpailulukemia, kun Kulkunen päätti hoitaa tuon viimeksi mainitun pois päiväjärjestyksestä noin kaksi minuuttia ennen yhteislähtöä. Mutta ei oltu ensimmäistä kertaa pappia kyydissä ─ aikaa jäi silti tähteeksi noin 30 sekuntia!

Oma dieselini ei kovin kummoisiin kierroksiin yltynyt tuolla ensimmäisellä pyöräilyosuudella. Kulkunen oli tuupannut viime hetkellä neljä baria renkaisiin ja alun pieni hiekkatien pätkä menikin nuppi tutisten ja pyörä rämisten hieman eri malliin kuin normaalisti (en siis olekaan ennen moisilla rengaspaineilla polkenut). Kun jossain kympin kohdalla aloin hamuta juomapulloa pyörästä, kourasin pari kertaa tyhjää. Poissa oli. Ällistelin tilannetta hetken, mutta puute ei aiheuttanut suurta paniikkia, koska selässä olevassa juomapussissa oli litran verran nestettä. Pullo oli siis tipahtanut heti ensimmäisten satojen metrien aikana tielle, josta järjestäjät olivat huomaavaisesti poimineet sen (tai oikeastaan ne, en ollut siis ainoa) hoteisiinsa.

Parin kympin väännön jälkeen tulimme ensimmäiselle pysäkille, josta lähdimme kenkien vaihdon jälkeen coastaleering/"parkour" -osuudelle Porkkalan niemen upeille rantakallioille. Jalat eivät olleet varsinaisen tuoreet ja oma menoni oli kuin vanhan koiran kankeakoipista köpöttelyä. Rastit löytyivät suht joutuisaan, huolimatta rastiympyröinä olleista laajahkoista soikioista. Pulimaankin pääsi jo lähes rinnuksiaan myöten, kun yksi rasti oli viety pieneen saareen. Kulkunen otti koko rahalla ja puli kaulaansa myöten ─ tosin ei tarkoituksella. Nastarit olivat hyvä valinta kallioille ja etenkin liukkaille ja leväisille rantakiville. Vaihdossa survoin jo repussa muussaantuneen banaanin kitusiini ja yritin kiristellä jo lähtövalmiina korskuvan Kulkusen (tunnetaan myös Oittaan Orhina) suitsia.

Tälle välille kenkiä ei suotta vaihdettu: TA2-rastille siirtymä oli vain vajaa viisi kilometriä. Perillä meitä odotti quest ja packrafting rasteilla 7─9. Questina ei tällä kertaa ollut (onneksi) lautanrakentamista tai hiekan siirtämistä, vaan yhden rastin hakeminen soutuveneellä. Questin kartta oli veneessä kiinni ja Kulkunen katsoi rastin olevan sama kuin ison karttamme ysi. Ja mitäs järkeä siinä sitten olisi, ja sitä paitsi rastithan pitäisi kiertää numerojärjestyksessä? Hetken zoomailun jälkeen totesimme quest-rastin olevan kauemmalla saarella kuin varsinaiset patjailurastit ja purtemme lähti kokka kohisten vesille. Kulkusen paahtaessa airoissa minä huutelin törmäysvaaroista ja puhalsin patjojamme täyteen. Oma täyttyikin kokolailla ihanneajassa (1.50), mutta, huolimatta pikaisesta takaiskuventtiilin sorkkimisesta, Kulkusen patjan kanssa meinasi olla ongelmia.

Patjat siis viimeisteltiin rannassa ja hypättiin aalloille. Omani kulki normaalisti eli ihan mukavaa vauhtia, etenkin kun olin laittanut avantouintihanskat käsiini, Kulkusella oli ehkä pieniä ongelmia. Ensimmäiseltä rastilta lähdettyämme asettauduin ehkä hieman huolimattomasti patjalle ja korjasin tasapainoani liian hätäisellä jalan liikkeellä sillä seurauksella, että nastarin nasta osui patjaan. "Psssssshhhhhh" ja patja olikin sitten sillä selvä. Runttasin lähes tyhjän raadon kaksinkerroin kainaloitteni alle ja lähdin uimaan eteenpäin yrittäen käyttää kaikki luodot ja matalammat, kahlattavat kohdat hyväkseni. Viimeiselle patjailurastille mennessämme vaihdoimme osia siten, että minä olin patjalla ja Kulkunen roikkui hinauksessa. Luulen kyllä, että hinaustyyli on kaikista vaihtoehdoista se hitain, eteneminen oli järkyttävän verkkaista.

Rantaan kömpimisen jälkeen otimme nopean varikon kengänvaihtoineen ja suuntasimme yhden läpiajorastin kautta kohti TA3-rastia, joka oli myös melonnan alku ja loppu. Dieselini oli "jo" pikkuhiljaa käynnistynyt ja pyöräilimmekin (minulle) ihan kiitettävää vauhtia. Alkumatkasta ohi suhati tosin toinen sekapari, jonka naispuolisko oli hinauksessa. Kulkunen katsoi menoa silmät kiiluen.

Melonnan lähdössä sininen kajakkikaksikkomme odotteli jo peräsin tanassa ja lähtövalmiina kohti uusia seikkailuja. Radan seurusteluosuus saattoi siis alkaa. Kajakki kulki mukavasti ja sanoinkin sen valinnan olleen Kulkusen elämän yksi parhaimmista päätöksistä. Matkalla ensimmäiselle melontarastille kävimme myös valaisevan keskustelun loppuradan taktikoinnista suhteessa ihanne- ja maksimiaikaan. Käsityksemme edellä mainituista ajoista olivat hieman erilaiset: aikojen vaihteluväli oli 1,5 tuntia. Harmittelin jo, etten kysellyt asiasta ohittamaltamme miesparilta, mutta sainkin varsinaisen älynväläyksen ─ kaivoin reittikirjan melontaliivini etutaskusta! Kulkunen oli ollut aikojen suhteen oikeassa, maali pitäisi siis saavuttaa viimeistään klo 16.30, jonka jälkeen virhepisteet alkaisivat juosta kuin Usain Bolt. Taktinen ratkaisu olisi leivottava heti toisen välin alkupuolella, jättääkö siis kauimmainen melontarasti käymättä ja kurvata suoraan rastille 13. Kas siinäpä pulma. Päätimme käydä kaikki melonnan rastit, mikä osoittautui myöhemmin virheeksi, tosin erittäin pienellä marginaalilla suhteessa koko kilpailun kestoon. Kajakin kulku oli ihan kohtuullista (ohitimme muutaman miesparin), vaikka Kulkunen julisti myötätuuleen meloessaan, että hän on tukehtumassa tukkaansa. Tyly vastakommenttini oli: "Nyt ei kuule aleta laittaa tukkaa". Jonkinasteisesta väsymyksestä kertovat myös ne puolipakolliset melavitsit...

Melonta oli totta vie pitkä, etenkin kun sitä ei normaalisti juurikaan harrasta. Onneksi kajakista pääsi muutamien askeleiden päästä pyörän selkään, juoksutouhu olisi ollut jäykistyneille polvilleni todellista tuskaa. Ajoimme Långvikiin ja totesimme aikaa olevan jäljellä vajaan vartin kolmen uintirastin suorittamiseen... Nopea kuoriutuminen repuista, kengistä ja kypäristä, ja juoksu laiturille. Minä polskautin suorilta vesille (patjaa kun ei enää ollut), Kulkunen jäi laiturille puhkimaan patjaansa. Odottelin Kulkusta uinnin ykkösrastilla ja totesimme, että on pakko lähteä heti takaisin, jotta sakkoa ei ala kertyä. Tilanne söi naista ja miestä rotan lailla: rastit näkyvissä ja suht lähellä, mutta niille ei voi enää mennä. Aika menikin tiukille, loppuleimaus lävähti ajassa 6.29.09.

Kisa oli meiltä kokonaisuudessaan onnistunut. Vaihtopisteissä olimme nopeita toisiamme tarvittaessa avittaen ja matkalla ei juuri tullut suunnistusvirheitä. Kulkusen himoitsema hinaaminen pyöräilyssä olisi ollut hyvä valinta etenkin nyt, kun pyöräily kulki kokonaan teillä, mutta sitä olisi todellakin pitänyt harjoitella etukäteen. Päivä ei kulun suhteen ollut mikään helmi minulle, terveen ja flunssaisen rajamailla pyöriskely muutaman kisaa edeltävän päivän ajan vaikutti ilmeisesti jonkin verran. Onneksi kuitenkin tuurilla ja ahkeralla lääkitsemisellä sain suuremman taudin pidetyksi poissa. Varusteet olivat ok, vesijuoksuhanskat lisäisivät vauhtia patjailuissa, joten ne on hankittava tulevia koitoksia varten. Energiatuotteet riittivät (Kulkunen veti sämpylöillä ja geeleillä, minä parilla energia- ja pähkinäpatukalla), nestettä jäi taas yli. Positiivisinta oli kuitenkin se, että fiilis oli todella hyvä koko reissun ajan ja homma toimi kitkattomasti. Joutuukohan sitä hinausta siis vielä joskus treenaamaan?

Pulipuli...

2010-08-12T02:33:00.000-07:00

Kaikenlaista hupia oli tarjolla Alpon järkkäämissä uimapatjailutreeneissä Meikossa.

Matkalla ekalle rastille letka juoksi maa-ampiaispesästä (omalle sinipatjatiimilleni yhteensä viisi osumaa). Rasti oli syvällä bunkkerin kätköissä, tuli ihan rauniokoira-ajat mieleen. Tokalla välillä parin patja osui kuivaan oksaan ja paukahti, joten eikun kipinkapin lähdön kautta ja uusi patja pakasta. Onneksi oli se pumppukin tullut raahattua lähtöön. Pumppasin samalla hieman lisää omaankin patjaani.

Kun sitten kakkosta kohti mennessämme loiskautimme veteen niemen kärjestä, huomasin, että patjani pitää kovin omituista pihinää... Nopea tilannekatsaus kertoi sen, että tiimimme molemmat patjat vuotivat. Ilmeisesti auto ei sovellu patjojen (ei uusien eikä vanhojen) säilytykseen, ainakaan ulkolämpötilan ollessa viikosta toiseen hellelukemissa. Jos tilanteesta hakee positiivisia puolia, niin 2/3 tyhjenneen patjan kanssa on kyllä helpompi juosta. Onneksi väli 3 - 4 oli hyvin juoksupainotteinen. Jotta kohtalomme olisi sinetöity, parini puhkoi patjansa totaalisesti veden alla oleviin keppeihin Långträskiin mulskahduksen yhteydessä.

Loppurata mentiin kuivanmaan reitinvalintoja käyttäen - minä 2 cm:n patjalla meloen vesi selän päällä, parini täysin uiden. Ja sitten tietysti ledini sanoi sopimuksen irti muistaakseni hieman ennen seiskaa: hieman välkyntää ja täysi pimeys.

Väänsimme ns. lyhyen radan loppuun (=oiko kasilta maaliin) olosuhteisiin nähden hyvillä fiiliksillä ja pääsimme Alpon väsäämän nuotion ääreen lämmittelemään ja nauttimaan antimista. Nuotion loimussa kyseltiin myös halukkuutta "hieman pidempään" uimapatjailuun. Ehdotusta seurasi täysi, odottava hiljaisuus. "Niin, sellanen joku 20 tuntia". Jep.

gubbemila 2010

2010-08-10T00:21:00.000-07:00

Hillitöntä gloriaa...

(lisää Antin kuvia )

Patjailut polskittu

2010-08-04T23:39:00.000-07:00

Kirjava määrä reitinvalintoja ja -toteutuksia, paljon iloisia ilmeitä, hullu potkupyöräilijä, hajonneita kelluntavirityksiä, jopa yhdet narubikinit... Ensi viikolla uudestaan Meikossa!

Muutama kuva lisää.

Packrafting-rastit paikoillaan

2010-08-04T03:00:00.000-07:00

Ukkosmyrsky osui onneksi yön pimeille tunneille, aamu siis valkeni luvatun puolipilvisenä ja lämpimänä.

Tässä esimakua illan kekkereistä!

Hiilto Adventure: Osa II, Aivotontaaa menoaaa

2010-08-01T01:25:00.000-07:00

"Hyvää matkaa!" tai jotain sellaista toivotettiin lähtölaukauksen asemasta. Matka alkoikin hyvin. Prologi oli helppo, muutaman rastin suunnistus, jossa kävimme laskettelurinteen päällä. Alhaalla hyppäsimme pyörien selkään ja lähdimme matkaan. Tässä aivottomuus näyttäytyi asteikolla 1 - 10 vasta noin kolmosen verran. Olin mielestäni katsonut, että heinikon läpi ei mene polkua ja näin kiersimme huoltorakennusten välistä tietä pitkin. No, totta kai se polkukin olisi ollut. Paikalla ollut 73-vuotias fanimme rypisteli otsaansa huolestuneena.

Edessä oli pari pyöräilyrastia ennen melontavarikkoa, josta siis olisi kipaisu packrafting-osuudelle. Matkalla ekalle rastille Nuoli huomasi, että pumppu oli tipahtanut. Emme palanneet haeskelemaan, vaan jatkoimme matkaa. Minulla pumppu oli teipattu pyörään kiinni, joten yhden pumpun katoamisen johdosta ei ollut odotettavissa suurempaa katastrofia. Saavuttuamme kaupunkialueelle aivottomuuskäyräni nousi huomattaviin lukemiin: Kiitettävä, jopa lähellä erinomaista eli 9.5. Jostain syystä olin ymmärtävinäni, että polkisimme suoraan melontavarikolle. Ihmettelin, että minkähän takia olin piirtänyt rastiväliviivan kulkemaan "kulmikkaasti" eli koukaten urheilukentän luoteispuolen kautta. Hösötys nosti rumaa päätään, koska olimme menossa muka hieman väärään suuntaan - olisihan Kirjasniemeen ollut suorempikin reitti! Looginen selitys koko asialle oli se, että viiva oli piirretty kulkemaan rastin kautta... Tämä asia valkeni minulle hieman ennen melontavarikkoa, joten teimme kiroilun säestämät uparit ja poljimme täyttä vauhtia rastille lahden toiselle puolelle.

Varikolla hylkäsimme pyörät ja täytimme patjat fanin pyöriessä ja höpöttäessä täysissä kilpailufiiliksissä ympärillä. Yritin koota ajatuksia järkevään muotoon juostessamme kohti packraftingin lähtöä, mutta ilmeisen heikoksi tuo yritys jäi. Aivottomuuspisteet nousivat taas lähelle kiitettävää (9-), kun aloin pällistellä, että mistä Apianlahden ylittävät kävelysillat menevät. Tässä vaiheessa olimme luonnollisesti jo juosseet niiden ohi. Älyttömän pörräyksen jälkeen pääsimme oikealle uralle (ohitimme kävellen liikkeellä olevan fanin...), mutta aivottomuuskäyrä ei kääntynyt laskuun vaan nousi maksimiin. Vastoin ennakkokäsityksiä asiasta, pulahdimme vahingossa patjoille jälkimmäisen packrafting-rastin luota, emme suinkaan ensimmäisen, kuten maalaisjärki (ja Nuoli) ehdotteli. Tämän vuoksi 800 metrin patjailun sijaan molskimme 1,6 km. Onneksi Nuolen perhosveto oli kohillaan ja pääsin takaisin tullessa hinaukseen. Tästä huolimatta teimme naisten sarjan toiseksi parhaan patjailuajan yksittäisellä välillä... Aivottomuuspisteet tällä pätkällä maksimissa eli täysi kymppi. Fani viittilöi rannassa sopivaa rantautumispaikkaa, piti jo vähän äristä.

Patjailusta juoksimme kävelysillalle questiin, joka käsitti kasilla laskeutumisen ja pudottautumisen veteen, josta oli lyhyt uinti rantaan. Ensimmäiset valjaat olivat minulle liian isot (ts. kiristysmahdollisuutta ei ollut tarpeeksi), joten jouduin vaihtamaan ne toisiin. Laskeutuminen meni ihan livakasti, uintia haittasi hieman selässä oleva reppu (aivottomuuspisteitä 2).

Questin jälkeen oli helppo sprinttisuunnistus pienellä maastopläntillä matkalla Kirjasniemeen. Ei kummempaa kerrottavaa.

Tämän jälkeen lähdimme pisimmälle pyöräilyosuudelle pohjoiseen, jonka kuitenkin katkaisisi lyhyt ja yllättävänkin vaativa suunnistus. Pyöräiltävät polut olivat väliin kapeampia ja hankalampia kuin alussa ja korkeuserotkin paikka paikoin riittäviä. Myös angervo-nokkonen-horsma-heinä-yhdistelmää oli jopa yli oman tarpeen. Näistä seikoista huolimatta ehdottelin Nuolelle hiekkatieltä poikkeavaa reitinvalintaa, tosin naamioin ehdotuksen "sä saat valita" -muotoon. Johdattelin ja perustelin kuitenkin suoraan kulkevaa polkuvalintaa niinkin uskottavasti, että Nuoli antoi minulle valtuudet päättää. Virhe. Oikaisupolku lähti hillittömään aluskasvillisuusviidakkoon, josta oli kuitenkin jo ajanut muutama tiimi ennen meitä. Kannustin Nuolta sanomalla, että polku luultavimmin levenee ja paranee ihan kohta. No näinpä ei toen perrään käynyt. Polku muuttui suorastaan veemäiseksi ja heinittyneelle avohakkuulle (jota ei siinä kohtaa olisi kartan mukaan pitänyt olla) saavuttuamme mieleeni alkoi jo hiipiä pelottava ajatus, että tämä ei edes ole oikea polku. En kuitenkaan tuonut tätä yleisesti julki. Homma meni siis pyörän tunkkaamiseksi, mutta onneksi seuraavan rastin lähettyvillä oleva voimalinjakin alkoi häämöttää. Kiitin mielessäni koko maailmankaikkeutta kun pääsimme vihdoin suunnistuksen lähtöön kolmen miljoonan paarman purtaviksi. Oikaisun aivottomuudesta pisteitä kertyi 8.5.

Suunnistus kulki todella hienolla avokallioalueella ja rastipisteet olivat ihan "kunnollisia" eli suunnistuskokemusta (jopa -taitoa) oli hyvä omata. Kaikki menikin rastin ns. tuplamerkkauksineen (hehheh) hyvin siihen saakka, kun oli aika tulla viimeiseltä rastilta maaliin. Ilmeisesti tarvitsisin sen ohjaavan krepityksen näihinkin kekkereihin, koska kaarsin muka kompassisuunnassa 70 astetta vasemmalle ihmettelemään tiheikköä, ajolinjaa ja hakkuuaukkoa. Maaliinkin lopulta päästiin, mutta aivottomuuspisteitä kertyi tuon lopputunaroinnin vuoksi 9. Päätin siirtyä peukkukompassin käyttäjäksi, jolloin siis pakotan itseni myös kartanlukuun...

Suunnistusta seurasi pyöräilypätkä melontavarikolle. Tuosta ei ole muuta erikoista mainittavaa kuin ne nyt jo ehkä viisi miljoonaa paarmaa, jotka tunkivat repun viilekkeiden alle ja kypärän aukoista päänahkaan. Onnistuin myös ajamaan erään miespuolisen kisaajan pyörän persauksiin. Tämä ei johtunut sataprosenttisesti minusta, vaan ehkä enemmänkin toisen osapuolen reisien kramppaamisesta ja sitä seuranneesta äkkipysähdyksestä (ja myöhemmin kyljelleen kaatumisesta) heti meidät ohitettuaan.

Melontavarikolla meitä odotteli kärsivällinen fani, joka pysyi kuitenkin jo hieman etäämmällä. Nappasimme kylpyammerivistöstä yhden purtilon ja lähdimme vesille. Tajusin hetkessä, että tästä matkasta tulee todella pitkä ja raskas. Purkki reagoi myös edessä olevan melontaan todella herkästi. Niinpä tyyliksi oli pakko valita ns. tahditettu meno eli viisi vetoa per puoli ja yhtä aikaa Nuolen kanssa. Melontarastien lähettyvillä veden alla olevat kivet olivat saaneet sateenkaaren värejä pintaansa ja taisimme mekin ottaa hieman kosketusta jossain kohtaa. Matka tuntui järkyttävän pitkältä, aivan kuin olisi melonut liimassa. Juttelimme niitä näitä pitääksemme päät kasassa ja fiiliksen siedettävänä. Rantaan päästyämme fanikin totesi: "Taisi olla raskas reissu".

Melonnasta oli enää lyhyt pyöräily maaliin, joten minunkin piti ihan tosissaan yrittää, jotta sain vedetyksi lipat. Sekin jäi kevyeksi nyrkki maahan -sipaisuksi eräässä ylämäessä, kun aloin sudittaa takapyörää seisaallani.

Se oli sitten siinä. Oikeat leimat olivat plakkarissa, aikaa oli vierähtänyt parisen tuntia yli etukäteisarvion. Fani oli lähtenyt kotiin jo melontavarikolta, eikä suuria lehdistölausuntoja pitänyt muutenkaan antaa. Suuntasimme autoille, pesulle ja murkinalle. Kiitos Nuolelle hyvästä ja kärsivällisestä seurasta, toivottavasti otamme joskus uusiksi!

Kesäistä puuhastelua

2010-07-28T11:24:00.000-07:00

Ennen seuraavaa Hiilto Adventure -tekstiä tarjoan kevyttä välipalaa. Eikös sitä hienommilla aterioillakin ole tapana nauttia joku suun puhdistaja ennen seuraavaa ruokalajia, jotta kaikki makunyanssit pääsevät oikeuksiinsa?

Hauskan ja erittäin helteisen päivän ratoksi oli tarjolla melontaa Kulkusen kanssa Bodomilla ja illalla Alpon järkkäilemä patjailutreeni Westendissä. Melonta kulki hyvin, joten Archipelagoa ei pidä odottaman kovin suurella kauhulla. Patjailu oli kovin hauskaa ja osallistujamäärä jopa yllättävä! Radan lähtö oli Toppelundin uimarannalla, josta lähdimme heti vesille kohti Varsasaarta. Patja kulki hyvin (Jysk 2,95), eikä ongelmia ollut muutenkaan. Rata meni noin suurinpiirtein sanottuna Tvijälpin yli ja Småholmin rantoja pitkin, jonka jälkeen rantauduimme Lyökkiniemeen. Siitä oli kevyttä korttelisuunnistusta maaliin.

Varsasaaren mökkeilijät olivat kovin ystävällisiä ja kannustivat merkillisiä uimapatjan ja kartan kanssa juoksevia (aikuisia) ihmisiä. Suurinta hupia oli kuitenkin rantautuminen Lyökkiniemen hienostoasuinalueelle ja juokseminen vettä valuen ja patjaa kantaen pitkin jalkakäytäviä ja kävelyteitä. Harmi ettei katsojia löytynyt, kun karautin heti erään tontin rajan jälkeen vattupuska kohisten viimeiseen rastimäkeen.

Kyllä nyt taas jaksaa köpötellä vähän sitä treilraningiakin...

Hiilto Adventure, osa I

2010-07-21T02:29:00.000-07:00

Olen kärsinyt kaksi viikkoa Hiilto Adventuren jälkeisistä post-traumaattisista oireista, joihin kuuluvat muun muassa hetkittäiset, voimakkaat pyörrytyksen ja häpeän tunteet kisan väliaikoja tutkittaessa sekä syvät itsetutkiskelun kaudet ja eksistentiaaliset pohdiskelut tyyliin: "Onko minäni rakentunut levykompassin varaan vai olenko kuitenkin pohjimmiltani peukalokompassilla suunnistaja?" Lukemalla tämän syväluotaavan, moniosaisen proosan (josta tässä siis ensimmäinen osa), herkimmät pystyvät varmasti samaistumaan tilanteeseeni. Paatuneimmille se tarjoaa huvituksen hetkiä ja ylemmyyden tunnetta.

"Lähestyn nyt ovelasti takavasemmalta"

Näin alkoi ensimmäinen meilini Nuuksion Nuolelle. Emme siis seikkailuparini kanssa tunteneet toisiamme ennalta, ainoat ennakkotiedot olivat Nuolen osalta luettavissa Peräkylän Ponnistuksen kotisivuilta. Näiden tietojen pohjalta ei tarvinnut omata työkokemusta CIA:ssa tai NYPD:ssä, kun sai muodostettua riittävän henkilöprofiilin: Teini-iän nippanappa ohittanut nainen, melkolailla hurahtanut kestävyysurheiluun, tuskan ja väsymyksen raastaessa puree todennäköisimmin hammasta ja jatkaa - vaikka seuraavat 45 tuntia. Vastausmeili alkoikin lupaavasti : "Mielenkiintoinen kysymys - periaatteessa kiinnostaa", ja niinpä viikon säätämis- ja miettimisajan jälkeen ilmoitin joukkueemme kisaan.

"Varustehankintojen suhteen saat olla aika kekseliäs!"

Joopa, kaikenlaista urheiluryönäähän sitä on nurkkiin kertynyt, eikä loppua näy. Tätä kisaa varten piti hankkia uimapatja (Clas Ohlson, 6,95), pyörän sisäkumi ja pumppu, edellisiä versioita isompi juoksureppu (Ospray), rullalle käärittävä iso vesipussi sekä täydentää energiamömmövarastoa. Hiiltomiesten sivuille ilmestyi varsin yksityiskohtaista tietoa kisan kulusta, jonka vuoksi arvioimme pyöräilykengät kantavan repun olevan tarpeen, etenkin kun mukaan piti vielä mahduttaa juomapussi Pekka Poudan lupaillessa kisaviikonlopuksi yli +25 asteen hellettä. Nuoli tilasi netistä vesijuoksuhanskat, jolla packrafting-osuuden piti sujua nuolennopeudella. Aika suppeilla ja perusteluilla (niin aina...) hankinnoilla siis selvisimme.

"Eikös se packrafting ole sitä että..."

Etukäteen suurinta hupia tuotti packrafting, tuo ilmapatjapulikointi, joka on naamioitu aikuismaiseen ja hyväksyttävään asuun antamalla sille tehokkaalta ja urheilulliselta kuulostava nimi. Ensimmäisen harjoituksen kuvaus löytyy blogistani otsikolla "Joutilaalla jottain": Lausahdus on äitini käyttämä, eri yhteyksiin sopiva, sanonta, joka vaikkapa tamperelaisittain olisi muotoiltavissa lauseeksi "Jossei sulla ny torellakaan oo muuta hommaa".

Hellekelien jatkuessa kävin patjailemassa toistamiseenkin. Juoksin kotoa patja pienimpään juoksureppuun sullottuna Sorlammelle, puhalsin patjan (vain viiden minuutin koitos) ja uiskentelin lammen toiselle rannalle, josta jatkoin Pikku Sorlammelle. Tehtyäni kierroksen lammen ympäri juoksin Lajalammelle, mutta totesin sen etelärannan olevan niin ruovikkoinen, että jatkoin kipitystäni Hakjärvelle, josta rantauduin Nupurin puoleisessa päässä. Juoksennellessani kotiin vaatteet märkinä, uimapatja kainalossa, Karhuniityntien päässä olevien työmiesten ilmeet olivat jotakuinkin yhtä isoa kysymysmerkkiä. He olivat todistaneet myös lähtöni puolisentoista tuntia aikaisemmin, jolloin uimapatja oli siis vielä repun suojissa.

Näiden harjoitusten jälkeen kustomoin vielä uimapatjaani siten, että rikoin takaiskuventtiilin erittäin huolellisesti ja leikkasin erikseen puhallettavan "päätyynyn" pois. Patjan kantavuuden tai liukkauden suhteen en huomannut mitään ongelmaa.

"On se kumma miten kesä on kiireisempää kuin talvi"

Yhteisen melontatreenin sovittaminen kahden perheellisen naisen aikatauluihin on lähes mission impossible, mutta muutaman sähköpostiviestin ja vain yhden perumisen ja uudelleen säätämisen jälkeen tiemme kohtasivat Oittaan navetan välinevuokraamolla. Vaihdoimme pyöräilykamat melontaan sopiviksi ja astelimme paateille. Päivä oli jokseenkin tuulinen, ristiaallokko tuntui etenkin Bodomin keskellä, mutta saimme inkkarin kulkemaan jopa hämmästyttävän hyvin eteenpäin. Niinpä huitelimmekin 2.5 tuntia samaan syssyyn, kun kerran oli tullut lähdettyä. Samalla saimme myös hieman tutustuttua toisiimme, sillä tämä olisi ensimmäinen ja viimeinen tapaamisemme ennen kisaa.

"Päivitin siis spekuloinnin"

Kuten jo aiemmin kirjoitin, Hiiltomiesten saiteille valunut tieto ennen kisaa mahdollisti reitin etukäteissuunnittelemisen aika tarkkaan. Etukäteen arvelin systeemin toimivan näin (tummennetut osiot omaa spekulointia):

•prologi 17', 2km suunnistus palakartalla

•pyöräily 22', 6km pyöräillään "parkkiin"

•juoksu 13', 1,9km -> siitä melontaliivit päälle ja juoksu seuraavan lähtöön

•packrafting 19', 0,8km

•suunnistus 17', 2km edellisen maalista suunnistus melonnan lähtöön = "parkkiin", tämän jälkeen patjat ja liivit pois

•quest 12' melonnan parkista juoksu sillalle -> laskeutuminen

•pyöräily 50', 15km

•suunnistus 25', 2,5km

•pyöräily 48', 14km

•melonta 55', 6,4km palataan parkkiin, jossa melonnan lähtö ja maali

•pyöräily 20', 6km

Ja näin homma kulki myös todellisuudessa, lukuun ottamatta prologin suunnistusta, jossa ei ollut palakarttaa. Koska pidemmät pyöräilypätkät sijoittuivat radan loppuun, varustelistaan lisättiin myös pyöräilykengät, jotka kulkisivat alkumatkan repussa. Kisaa edeltävällä viikolla saiteille tuli myös tieto, että kisa etenisi suoraviivaisesti (ei legeinä), jolloin varsinaista varikkopistettä ei olisi. Melontapaikalle olisi mahdollista viedä juomaa tms., mutta kaikki sinne viedyt tavarat pitäisi kuljettaa sieltä melonnan jälkeen mukanaan pois. Onneksi säätilaksi luvattiin poutaa, jolloin esimerkiksi vaihtovaatetta ei tarvittaisi.

"Suunnistus on kyllä hanskassa"

Etukäteen arveltuna suunnistus olisi vahvuutemme, packrafting sujuisi todennäköisimmin joutuisasti, melonta olisi vähintäänkin haasteellista, pyöräilyt menisivät siinä sivussa.

Kaikenlaisia hypoteeseja sitä pieni ihminen pikku päässään kehitteleekin.

Miry & minä

2010-07-14T04:42:00.000-07:00

Vain kahden turhan yrityksen jälkeen sain Miryn vihdoin postista ulos. Kyseessä on siis ns. suolistusteline pyörän ohjaustankoon asennettavaksi. Näin voi maksimoida kivun ja rääkkäämisen tunteen maastopyöräilyn aikana. Sopii käytettäväksi etenkin tangon yli lennettäessä.

Mai neim is Tiukunen, aim ö treil ranö!

2010-07-08T10:21:00.000-07:00

Asiat ovat nyt sillälailla, että kaiken body pumpin, circuitin, multisportin, packraftingin ja coastaleeringin jälkeen olen aivan viime aikoina ymmärtänyt sotkeutuneeni vielä trail runningiin. Ja mikäs siinä onkaan ollut sotkeutuessa, koska termi taipuu niinkin mahtavasti suomen kielelle: "Harrastan treil raningia", "pyöräilyn jälkeen lähden vielä pienelle treil raningille", "treil raningien osuus on aika suuri mun lenkeistäni" ja niin edelleen.

Ystäväni Jyväskylästä lähestyi minua parisen viikkoa sitten tekstiviestillä, jossa hän kertoi törmänneensä vallan mahdottoman hauskaan artikkeliin Kauneus ja terveys -lehden (8/2010) ilmaisnumerossa. Jo pelkästään luettuaan tämän "Hyppää tieltä!" -otsikoidun sivun mittaisen tietoiskun ystäväni - treil ranö hänkin - oli saanut niin valtavasti positiivista energiaa, että olivat treil ranö -miehensä kanssa nauraneet oikein kunnon selkäkeikkanaurut!

Ja kyllä, tätä "kesän kuuminta juoksutrendiä" oli onnistuttu kuvailemaan niinkin mystifioidus-humoristisesti, että kunnon naurut irtosivat suht helpostikin! Artikkelin kirkkaimpia helmiä olivat muun muassa:

"Millainen tossu? (- -) Kuraantuminen ei haittaa, sillä tossun voi huuhdella lenkin jälkeen."

"Juokse itsellesi sopivaa vauhtia."

"On jopa pieni ihme, ettei maastossa juokseminen ole Suomessa suositumpaa. Sen sijaan esimerkiksi Keski-Euroopassa järjestetään ahkerasti trail running -tapahtumia ja aiheen ympärille on perustettu omia lehtiäkin." Tähän on pakko heti kommentoida, että on jopa pieni ihme, ettei käyttämissäni maastoissa ole ketään kirjaamassa treil raning -suorituksiani eikä luultavimmin muidenkaan samaisia suorituksia tehdäkseen niistä luotettavaa tutkimusta!

"Jos et tunne maastoa entuudestaan, voit juosta saman polun edestakaisin. Polku näyttää ja tuntuu aivan erilaiselta, kun kohtaat esteet eri suunnasta."

Tuosta lähes kaiken kattavasta jutusta puuttui mielestäni yksi asia, jonka täten tähän jaan vinkiksi muillekin:

Jos treil raning kaikessa vaihtelevaisuudessaankin alkaa joskus puuduttaa (siis vaikka juoksisit jo kahtakin polkua edestakaisin), niin mieltä ja kehoa aktivoivaa lisuketta saa helposti ottamalla mukaansa lenkille yhden käden viikatteen. Lihashermotus ja kaikkien aistien vireystaso paranevat huomattavasti, kun näkökentän alalaidassa, rytmikkäästi juoksuaskeleen tahdissa, liikkuu auringon kanssa kilpaa sädehtivä käyrähkö terä.

Ja mainittakoon, että tämän harjoituksen konkreettiset tulokset näkyvät välittömästi - ainakin oman aamulenkkini jälkeen sen horsmaa, mesiangervoa, vattua ja nokkosta kasvavan polun varrella välillä Kellonummi - Karhusuo!

Latokaski PySu

2010-07-06T02:20:00.000-07:00

"No emmää ny tiärä... tollanen pintanaarmu."

"Joutilaalla jottain"

2010-07-05T02:36:00.000-07:00

Viikonlopun helteisten kisojen jälkeen tuumin, että pitäähän sitä ihmisellä olla jotain hauskaakin ajanvietteekseen alituisen metsärämpimisen ja rastin pummimisen sijaan. Niinpä palkatun lastenhoitajan saavuttua aamulla klo 9 hyppäsin pyörän satulaan tykötarpeet repussani ja ajoin Hynkänlammen rantaan askartelemaan uuden uimapatjani kanssa. Olin ollut rikkovinani patjan takaiskuventtiilin jo kotona, mutta kehnonpuoleiseksi oli veitsellä sorkkimiseni jäänyt, koska ilman saaminen patjaan oli todella kovan työn ja ajoittaisen pyörrytyksen takana. Vajaan vartin tunaroinnin jälkeen kyllästyin ja päätin patjan olevan riittävän täysi (pääosa täysin puhaltamatta), lukitsin pyörän reppuineen puuhun, piilotin kännyn ja avaimet kannon alle ja kipitin patja kainalossa jyrkkää kalliota alas rantaan (tässä kohtaa on mainostettava, että kylläpä on Inov8 Mudroc -tossuissani pitoa!).

Heitin patjan veteen ja mittailin katsellaani niin patjaa kuin ympäristöänikin. Pieni ääni - ei toistaiseksi kovin yleinen - naukui päässäni "lunatic, lunatic", mutta siitä piittaamatta kahlasin polviani myöten veteen ja hyppäsin patjani päälle. Ja kylläpä oli ihanaa! Minä, kylmyyttä ja kylmää vettä normaalielämässäni kammoava (avantouinnit, Mammuttimarssi jne. ovat sitten eri juttu) nautin sydämeni kyllyydestä touhusta kauhoessani avantouintihanskoillani lähes tyynen lammen pintaa rantautuen pienen lenkin jälkeen toiselle puolelle rahkasammalikkoon.

Pieni vilkaisu kaulassani roikkuvaan vedenpitävään (testing testing) karttapussiin ja kipitys Sultingsträskille. Mieli oli maailman murheista vapaa kun pulahdin patjani kanssa uudelle uinnille. Tulipa mieleeni, että joku nykytaitelija voisi maalata uuden, päivitetyn version Gallen-Kallelan Aino-triptyykistä: Tiukunen mulimassa uimapatjallaan metsälammen lumpeikossa suu hullun virneessä. Väinämöinen tosin uupui. Mutta modernisointiahan sekin olisi.

Rantautumiseen keksin olosuhteiden pakosta näppärän tyylin: En juurin hidastanut rantatöyrästä lähestyessäni, vaan kurotin käteni eteenpäin ja kiskoin itseni yhdellä vedolla patjoineen päivineen puoliksi kuiville. Rannat syvenevät näillä lammilla nopeasti (ts. heti), joten pohjan kautta on turha suunnitella jalkautuvansa. Juoksentelin vielä Lintulammelle, pulikoin hetken ja suuntasin sitten tuloreittiä pitkin takaisin, uinteineen päivineen. Näin siis.

Mieli paloi vielä Sorlammen suuntaan, mutta kello oli sitä mieltä, että kotiin olisi syytä palata jopa suhteellisen nopeasti ja suoraa tietä päästämään hoitajatyttö muihin rientoihin. Ilman saaminen patjasta pois oli tuskallisen hidasta ja päätös puukon ottamisesta mukaan ensi lauantain seikkailukisaan varmistui. Lopulta runttasin 2/3 -tyhjän patjan roikkumaan juoksureppuni kuminauhoihin ja hurjastelin kotiin (vain yksi jalkakosketus viimeisellä mutapolulla, jee!).

Tällä tyylillä voisin aloittaa muutkin elämäni aamut - ainakin syyskuuhun asti.

Toukokuu 2010: Peda Sport Experience, Vaajakoski

2010-07-02T04:01:00.000-07:00

Suurin motiivi lähteä "oikeaan" seikkailukisaan oli hauskan puuhastelun löytäminen suunnistuksen ohelle - onhan metsissä rymytty jo kolmisenkymmentä vuotta kilpailumielessäkin. En siis laittanut hanttiin, kun Jattaa kertoi löytäneensä netistä Jyväskylässä järjestettävät kekkerit, joissa taivallettaisiin ihan kohtuu reilu matka eri tyyleillä. Ja mikä parasta, ei rullaluistimilla tai skikeillä...

Joukkueemme piti olla kolmihenkinen, johon Jatalla oli jo ehdokas valmiina: melontakyvykäs Ulla. Muistin Ullan jo aiemmista kertomuksista, joissa Santiago de Compostellat oli kävelty yksin kolmessa viikossa, täys-Pirkka hiihdetty "kylmiltään" vapaalla ja niin edelleen. Kandidaatti läpäisi siis kirkkaasti karsinnan, jossa kriteereinä kohtuullisen kunnon lisäksi oli varmuus siitä, että henkilö vikisee ja ruikuttaa voi vasta siiten, kun sattuu oikeasti ja kovaa. Ainoa epävarmuustekijä oli Ullan kolme viikkoinen "korkeanpaikan leiri" juuri ennen kisaa eli vaellusreissu Annapurnalle. Se kun olisi ollut oiva paikka kolata esimerkiksi ärhäkkä vatsatauti itselleen. Ulla kuitenkin kotiutui hyvissä sielun ja ruumiin voimissa, joten vapun jälkeen naputtelin osallistumismaksun sisään.

Ennakkospekulaatio oli suhteellisen hillittyä, koska käsityksemme seikkailukisoista oli vain huhupuheiden ja yksittäisten nettikirjoitusten varassa. Suurimman hymyn kasvoilleni ennen kisaa nosti oivallus siitä, että saan kiikuttaa kisan "varikolle" sen himoitsemani lootan eli muovilaatikon omia rojuja varten. Jatta ja Ulla panostivat kisaan omalta osaltaan hommaamalla lainaksi huipputason maastopyörät, itse kävin huollattamassa oman kekkulitason fillarini, jotta tässä kisassa olisi käytettävissä enemmänkin kuin kolme vaihdetta...

Siirryin Jyväskylään hyvissä ajoin edellisenä päivänä, koska kisakanslia aukeaisi jo klo 6.00 aamulla startin pamahtaessa klo 8. Hotellitason majoitus Kahelinin residenssissä ansaitsi tähtensä. Anne kokkaili grillissä ulkofileet tankoparsan ja hollandaise-kastikkeen kera, jotta meikäläiselläkin olisi mitä kuluttaa seuraavana päivänä. Kun perikunta oli saatu puolen yön aikaan rauhoittumaan unilleen ummistin minäkin silmäni muutamaksi tunniksi heräten viideltä aamulla pakkailemaan autoa ja valmistautumaan kisaan tämäyttämällä tuoreet kahvit koneeseen (antikofeinistille se on aika kova juttu). Puoli kuuden aikoihin lähdin ulos siirtääkseni pyöräni auton telineeseen. Laitoin avaimen pyöräni U-lukkoon ja kiersin. Ei kierry. Uusi yritys. Ei. Mitä hittoa? Väännän kevyesti, väännän painamalla avainta, rassaan avainta edestakaisin. Ei mitään. Lukko pysyy kiinni. Otin tähtäimeeni baarista palaavan (selvänoloisen) nuorukaisen ja pyysin kokeilemaan. Eipä onnistunut häneltäkään. Aloin tutkia avainta ja huomasin, että avaimen lieriömäisestä kärkiosasta on murtunut pala pois. Shit! Nuorukaisen paikallistuntemus ei yltänyt ympäri vuorokauden avoinna oleviin bensa-asemiin, ja niinpä päästin polon pälkähästä. Anne oli kuullut puheeni sisälle (mainittakoon, että avoimesta ikkunasta) ja ilmestyi ulko-ovelle tarjoamaan ratkaisua: Ota Jonesin huonompi maastopyörä. No, kiitos kyllä! Eikun pyörä tarakalle ja kohti Vaajakosken stadionia. Unenrippeet olivat tässä kohtaa kaikonneet lopullisesti!

Kisapaikalla kävin hoitamassa pakolliset jutut kansliassa ja palasin autolle odottamaan Ullaa ja Jattaa. Ilma alkoi olla jo linnunmaitoa eli lähennellä +20 astetta, joten pakkailin laatikkooni myös lyhythihaista ja useampia juomapulloja. Tiimin ollessa kasassa Jatta lähti kapteenien palaveriin ja minä ja Ulla tutkailimme reittikirjaa sekä karttoja. Homma näytti aika selkeältä ja suunnistukset helpoilta. Viereisen auton poikiin tutustuimme muutamaan otteeseen meisselintarpeessa - karttatelineissämme kun ei ollut pikalukituksia eikä meillä työkalupakkia autoissa. Puoli tuntia ennen lähtöä aloimme roudata kamaa katsomon varikkoalueelle, säädimme karttoja telineisiin, juomareppuja selkään ja niin edelleen.

Lähtöä varten ryhmityimme urheilukentälle ja lähtölaukauksen kajahtaessa käänsimme esiin "tuntemattoman" kartan eli ensimmäisen tehtävän, niin sanotun prologin. Kyseessä oli viipalekartta ja siinä sinällään helppo suunnistus aivan urheilukentän viereisessä maastossa. Jatta otti homman ohjaimiinsa, oma roolini oli olla se ulvahteleva ajokoira, joka päästettiin (kuvitteellisista) kahleistaan aina sata metriä ennen rastia hakemaan koodina ollut kirjain ja palaamaan tieto käpälissään muun joukkueen luokse. Työnjako oli toimiva ja sain päästettyä suurimman hösötyksen ulos jo heti alkuvaiheessa. Tästä tehtävästä selvisimme hyvissä asemissa noin kolmantena, mutta gps-seurannasta voi päätellä, että varikolla nutasimme senkin edestä. Älkää kysykö, että mitä... Pyörän satulaa nyt oli ainakin säädettävä ja käytettävä se seitsemän sekuntia vessassa. Esimerkiksi samaan aikaan varikolle tullut Team Heeki sai etumatkaa kilometrin verran meihin nähden. Huh.

Lähdimme laskettelemaan pyörillä kohti Kanavuorta, jossa edessä oli pyöräilyosuus teillä. rastin jälkeen tulimme kanoottipysäkille, jossa Ulla ehti vaihtaa tuoreet kuulumiset rastimiehen kanssa. Mittailtuamme sopivat melat kipitimme rantaan ja hyppäsimme kanootin kyytiin. Ulla meloi ainoana osaavana takana, Jatan ja minun sohiessa keskellä ja edessä. Saimme hyviä ohjeita puutteellisen (olemattoman) tekniikan parantamiseksi, mutta niistä huolimatta touhuun jäi edelleen erinäisiä puutteita. Ehkä siveinä tyttöinä häkellyimme "mela pystyssä" -ohjeesta sen verran että muut kaikuivat kuuroille korville... Muistelin jostain Retki-lehden jutusta lukeneeni, kuinka kanootti lipuu ääneti pitkin tyyntä joen pintaa ainoastaan linnun siiven läiskähdyksen rikkoessa hiljaisuuden. Meidän kanoottikuntamme kärkikaksikon tauoton melojen pauke kanootin kylkeen karkotti kaikki karhua pienemmät nisäkkäät rantapusikoista ja sai aikaan kollektiivista pakokauhua kaislikkojen pesivissä vesilinnuissa. Mutta yritys oli kova, ja kiitos Ullan, gps-viivamme kulki optimaalisesti rastilta toiselle! Noin tunnin kestäneen melonnan jälkeen rantauduimme ja kannoimme kanoottimme parkkiin sekä puhdistimme sen annetuilla sienillä, ehkä vähän turhankin tarkkaan ja aikaavievästi. Tämän jälkeen karautimme pyörillä muutaman rastin kautta takaisin varikolle. Seurannasta on hyvin nähtävissä, että oikealta radan kautta reitinvalintamme oli hitaampi kuin tuttu, vasemmalta kiertävä reitti. Tässä kohtaa Sportian tytöt pääsivät meistä ohi, mutta hämmästyttävää kyllä, nopsan varikkotoimintamme ansiosta saimme hyvän etumatkan.

Seuraavan pyörälenkin päässä oli tehtävärasti, jossa Jatta räiski lasertrappia olan takaa. Sakkoina osumattomuudesta oli punnerruksia, jotka sai jakaa kaikille jäsenille. Vaikka meille sakkoa kertyikin, niin silti tuollaiset nimelliset sakot ovat aika höpönpöpöä, kun tilalla voisi olla jotain hieman enemmänkin aikaa vievää, jolla olisi oikeasti merkitystä kisasijoitusta ratkottaessa. Toinen tehtävä rastilla oli solmun tekeminen mallin mukaan, jonka minä kävin esittämässä rastimiehelle. Tästä jatkoimme ilman pyöriä suunnistustehtävän parissa.

Työnjako oli samanlainen kuin aikaisemminkin eli ajokoira irtaantui sääntöjen salliman sadan metrin hajuraon päähän leimaamaan ja palasi hajuaistilla takaisin kartan luokse. Jatan pyöräilystä rasittuneet jalat kokivat taas odotetunlaisen ihmetoipumisen suunnistuksen aikana, eikä TCC:n kaltaisista kramppitouhuista ollut puhettakaan. Suunnistuksen aikana saimme mykäistyä selvän kaulan Sportiaan, "pampula" lähti kuin tykin suusta metsämaastoon tultaessa! Tämän rastin jälkeen palasimme taas päävarikolle tutuksi tulleesta suunnasta. Katupyöräilyosuudet olisivat voineet olla hieman "haastavampia" tai ainakin lähteä joka kerran eri suuntiin, nyt Vaajakoski Cityn liikenneympyrä ja alas laskeva tie alkoi olla vähän turhankin tuttu ja jopa kyllästyttävä.

Viimeisellä varikkopysähdyksellä otimme lisää nestettä mukaan viettäen touhuillessa muutenkin aikaa ihan reippaanlaisesti (yli viisi minuuttia) ja lähdimme jälleen laskettamaan kohti Kanavuorta. Jätimme pyörät niille varattuun vartioituun parkkiin vuoren juurelle ja lähdimme nousemaan huipulle jyrkkää luontopolkua pitkin. Yhden läpijuoksurastin ja sitä seuranneen polkutunaroinnin jälkeen oli vuorossa quest eli laskeutuminen kallioseinää pitkin. Sain itse kunnian suoriutua tästä ja se menikin ilman kummempia naatiskeluita takana tulevan Sportian huohottaessa niskaan. Alas tullessani muut joukkueen jäsenet eivät olleet vielä pyöräparkkiin saapuneet, joten aloin roudata pyöriä tienvarteen valmiiksi. Jatta ja Ulla pistivät juoksuksi nähtyään minut, joten pikapikaa hyppäsimme pyörien selkiin Jatan sihistessä :"Oon lukenut seuraavan välin muistiin, seuratkaa mua!" Hyvin oli Jatta lukenutkin, koska oivan, oikealta kiertävän alun ansiosta saimme taas etumatkaa Sportiaan nähden.

Edessä oli kisan (onneksi) ainoa teknisempi pyöräilyosuus, joka siis piti myös suunnistaa. Tämän pätkän kartta oli oman pyöräni telineessä, joka viimehetken teippivirittelyn ansiosta pysyi kasassa, mutta nousi aina tärinässä tai vastatuulessa pystyyn. Kun tähän lisätään tekninen tunarityyli yhdistettynä yltiövarovaisuuteen, voidaan todeta, että ei ihan ollut "mun juttu". Suunnistus oli vähän tökkivää, joskaan mitään varsinaista virhettä ei kuitenkaan saatu aikaiseksi. Jostain käsittämättömästä syystä myös kirjainkoodien muistiin merkitseminen käsittämättömässä paikassa vetskarillisessa perstaskussa olevaan paperiin samassa paikassa olevalla kynällä oli minun heiniäni. Kumma kyllä tämä tuli mieleen vasta jälkikäteen, sillä olisihan kisan aikana ollut mahdollisuus muuttaa tehtävänjakoa! Teknisen osuuden toisella rastilla takaamme alkoi kuulua kauheaa mäikäämistä, kun kannoillamme ollut Sportia lähestyi meitä hurmoksellisessa kilpailuhengessä. Meistä ei kuitenkaan ollut vastaanpyristelijöiksi pyörän satulasta mutaisilla ja kuoppaisilla pikkupoluilla (itse uskalsin tässä vaiheessa pyöräillä enää yhdellä vaihteella eliminoidakseni pyörän totaalisen toimimattomuustilan), joten ilman suurempia kiristyksiä annoimme heidän mennä menojaan välin pyöräilyrastien 2 - 3 jälkeen. Tosin seurannasta on nähtävissä, että olemme olleet useassa paikassa vain noin 100 metrin päässä toisistamme!

Tämän viimeisen legin kirjaimista piti muodostaa jotain järkevää ja ilmoittaa se lopussa rastimiehelle. Logiikkataiturimme Jatta ratkaisi "ylämäki flow" -arvoituksen jo reilusti ennen viimeistä rastia, joten pääsimme kahden viimeisen tehtävän kimppuun heti suorilta. Ensin piti sytyttää annettu paperinpala tuleen omilla tulentekovälineillä (pointtina liene oli tarkistaa, olivatko pakolliseksi määrätyt välineet mukana) ja toisena tehtävänä ampua puhallusputkella nuolia tauluun, kaksi per kilpailija. Ulla osui yhdellä, Jatta menetti molemmat ehkä millillä ja minä tuikkasin molemmat tauluun. Niinpä jouduimme juoksemaan yhden sakkokierroksen tartanilla, jonka päätteeksi totesimme kisan tulleen päätöspisteeseensä ajalla 6.08,30.

Yllättävän hyvävoimaisina ja odotetun hyväntuulisina keräilimme tavarat katsomosta ja lähdimme Jatan toivomuksesta heti syömään. "Tukka hyvin, kaikki hyvin" ei tällä kertaa ollut ihan kärkimottomme. Kaikki muu oli hyvin, paitsi tukka. Massut pastaa pullollaan köpsimme Vaajakosken uimahalliin, joka suht karusta ulkoasustaan huolimatta oli oikein viihtyisä kokemus. Lopuksi keräsimme pyörät autoihin ja (muka) jaoimme roinat lootasta oikeisiin osoitteisiin.

Ja mitä tästä kaikesta opimme:

Välineiden säätämiseen (kuten karttatelineet ja pyörät ylipäänsä) kannattaa varata aikaa reilusti ja jopa testata ne kertaalleen jo kotona.
Työnjakoa on syytä miettiä etukäteen, samoin muistiinpanovälineiden ja emitin sijoittelua.
Melontaa ja maastopyöräilyä voi yrittää harrastaa nollaa enemmän.
Suunnistustehtävissä kannattaa iskeä kipinät käpälissä ja saada siten vielä enemmän etua itselleen.
Valmiit juomakanisterit ja/tai -sekoitukset on hyvä olla valmiina varikolla, niin ei tarvitse etsiä hanoja tai lorotella kauheasti pullosta a pulloon b.
Never give up. Edessä oleva joukkue voi olla vain yhden kuusipuskan päässä täysin tavoitettavissa!

Kertaus on opintojen äiti, joten seuraavaa kertaa kiihkeästi odotellen!

Huhtikuu 2010: Team City Challenge Tampere

2010-07-02T03:49:00.000-07:00

Tässä (äitiys)lomaillessani surffailin netissä ja törmäsin hauskalta kuulostavaan, kevyen luokan seikkailunomaiseen kisaan. Nopea soitto Jatalle ja tiimi oli kasassa, mitäpä näitä turhia pohdiskelemaan. Lähinnähän osallistumiset tämän tyyppisiin juttuihin ovat enemmän kiinni järjesteltävissä olevan vapaa-ajan määrästä kuin halusta ja motivaatiosta.

Kisahurmos lähti jyrkkään nousukiitoon jo ensi metreillä ja ennakkospekulaation määrä oli vaikuttava. Puhelin pirisi puolin ja toisin lähes mihin vuorokaudenaikaan tahansa ja soittofrekvenssi sen kun kasvoi, mitä lähempänä kisalauantai oli. Keskusteluissa useimmiten vatkatut aihealueet koskivat rastien sijaintia ("keskusta, Hervanta, Nekalan Kiipeilykeskus, Kauppi, Kalevan uintikeskus ja tuskin kauemmaksi länteen kuin Pispalaan"), rastien määrää ja suoritusjärjestystä sekä tärkeintä kaikista eli strategiaa. Strategian kulmakivet olivat seuraavat:

- tarkistetaan AINA, että kilpailukortti on repussa

- noudatetaan liikennesääntöjä

- Jatta ui ja sukeltaa, Tiuku ehkä hyppää vitosesta, jos on tarvis

- Tiuku kiipeilee Nekalassa

Strategiasta toteutui melko tarkkaan 50%:a, joten eipä tullut suotta mietittyä.

Huimia varusteita ja kamahifistelyä ei sinällään näin lyhyeen ja köykäiseen kisaan tarvita, mutta siitä huolimatta totesimme Smartin ja Berlingon olevan täytön suhteen lähellä maksimivetoisuutta. Smartiin kun piti mahduttaa ajajan ja kassin lisäksi polkupyörä; Berlingoon syöttötuoli, lastenvaunut, polkupyörä, kaksi lasta ja kuski, sekä muut peruspakaasit. Suuren maailman tyyliin lisättäköön tähän kuitenkin esimerkki Tiukusen varusteluettelosta:

asuksi TuKis-takki (WOL), trikoot (Noname), juoksusukat (WOL), windstopper-kerraston paita (Craft), lyhythihainen ikiklassikko eli valkoinen Reima-paita vuodelta 1982, katkaistu "buff" (Noname), lenkkarit Niken air zoom elite, windstopper-hanskat (Everest) ja alle juoksuhanskat (Adidas), waterproof mascara (Maybelline)
Juomareppu 2 l (Deuter)
2 kpl myslipatukka (Alpen)
Pyörä Nishiki
Juomapullo (Squeeze, juomana tosin vain vettä)
2 kpl Dexalin vuosikertageelejä (tarkkaa vuotta en uskaltanut tutkia), joita löytyi urheilukaapin sälälaatikosta
Samaisesta sälälaatikosta Ibumax-laatta
uikkarit ja lasit (Speedo)
vauvan harso pyyhkeeksi (Name it)
Kännykkä (Nokia)
ruutupaperia ja kynä (HB) teroitettuna molemmista päistä
Tampereen turistikartta vuodelta 1998, jota on täydennetty omakätisesti kaikenlaisella Tampere-aiheisella knoppitiedolla (kuten Kuru-laivan uppoamispäivämäärä, Hervannan vesitornin korkeus jne.)

Säätiedotuksia seurattiin koko viikko erityisellä huolellisuudella. Vielä keskiviikkona Hesari ja Pekka Pouta lupailivat Tampereelle reipasta vesisadetta ja muutamaa lämpöastetta. Tekstattuani tämän Jatalle sain ytimekkään vastauksen: "Meidän keli." Tarkemmin ajateltuna se olisi myös pitänyt paikkansa ja ollut meille enemmän etu kuin haitta suhteessa kanssakilpailijoihin. Onhan sitä märän ja kylmän sietoa harjoiteltu jo pelkästään suunnistuskisoissa rapiat 30 vuotta!

Kisapäivä valkeni kuitenkin aurinkoisena. Koulukadun kentällä alkoi olla jo kisafiilistä, kun porukkaa alkoi valua pyörineen paikalle ja musiikki pauhasi kajareista lähiasukkaiden aamuriemuksi. Fiilis kasvoi entisestään, kun kisamateriaalikassista löytyi t-paidat, joiden etumus oli yhteistyökumppaneiden logoja täynnä, ja etenkin, kun huomasimme paidan värien sopivan kiitettävästi kisalookiimme.

Lähtöä varten jokaisen joukkueen yksi jäsen siirtyi kaukalon sisälle keskiviivalle:

Lähtölaskennan edettyä nollaan joukkueiden edustajat syöksyivät etsimään maassa olevista kirjekuorista omansa ja sen löydettyään parinsa/joukkueensa luokse kokoamaan kuoresta löytyvistä pahvin paloista kirjainta. Palojen piti sopia täsmälleen toisiinsa, joten kirjainvaihtoehtoja oli tasan yksi. Adrenaliinitasot olivat tässä kohtaa sillä korkeudella, että palat putoilivat tärisevistä käsistä. Kummallakin. Homma meinasi mennä todella tyrimisen puolelle, kun mitään järkevää ei saatu aikaiseksi sitten millään. Joukkueita alkoi siirtyä pikkuhiljaa pyörille ja se tietysti lisäsi paniikkia entisestään. Loppujen lopuksi saimme muodostettu t-kirjaimen, joka oli siis ratkaisu tehtävään. Tuota tietoa vastaan saimme laminoidun kilpailukortin suorituspisteineen, joista kisan tässä vaiheessa piti suorittaa kolme pakollista ja haluttu määrä vapaaehtoisia. Tämän ensimmäisen ringin jälkeen oli siis tulossa vielä toinen setti ja rastien kokonaismäärän piti olla kisan loputtua 10. Nopea silmäily karttaan paljasti, että reitinvalinta oli aika helppo: Ensin Nekalaan kiipeilemään, sen jälkeen Pirkkahalli - Hervanta - Kaleva - Kauppi - Lapinniemi - Onkiniemi - kartanvaihto Koulukadun kentällä.

Jo ennen Ratinan siltaa huomasin, että huolimatta torstain pyörähuollosta, eturatas ei vaihtanut ollenkaan. Ennen huoltoa ei toiminut takaratas, mutta sentään ne kolme vaihdetta edestä. Että ihan mahtava huolto! (Seuraavalla viikolla vietyäni pyöräni samaan paikkaan asian johdosta, liikkeessä todettiin, että säädöille heillä ei ole takuuta, ainoastaan huollolle. Sehän onkin muuten näpsäkkää rahastusta: Kiristää summamutikassa jotain mutteria ja periä siitä parikymppiä. Ihan sama, tekeekö säätö pyörän paremmaksi vai lähes käyttökelvottomaksi. Pistäkää siis mieleen pieni pyöräliike kauppakeskus Sellon naapurissa - ja boikotoikaa loppuikänne!)

Kiipeilykeskuksen eteen kaarrettuamme syöksyimme sisään, heitimme kengät, kypärät ja reput kanveesiin ja eikun toimintaa! Ennakkospekulaatioossa oli itsestään selvää, että tehtävänä olisi yläköysikiipeily. Mutta ei. Sen sijaan pitikin boulderoida viisimetrisen tatin päälle - ilman kiipeilykenkiä. Boulderointikokemus oli molemmilla silkka nolla, joten taktiikkaamme noudattaen siirryin suorituspaikalle ilman sen suurempia palavereita ja pällistelyitä. Ja hyvinhän se sujui. Suurin yllätys keikkuessani ylimmällä jalkaotteella oli se, että tatin laella ei ollut minkään valtakunnan otetta, josta hilata loppuruhonsa turvaan. Ylhäällä odotti vielä järjestäjä tehtävänannon kanssa: "Tee köydestä "kasi" tuossa olevan mallin mukaan." Kasi oli valmiina noin sanan "mallin" kohdalla, ulkomuistista vedin siis. Alas menon otin nössösti tikkaita pitkin. Jatta oli sillä välin tutkinut karttoja ja hionut taktiikkaa entisestään. Syöksyimme pyörille ja lähdimme viilettämään kohti Pirkkahallia. Noin kilometrin päässä suustani alkoi lähes kontrolloimattomasti virrata erittäin rumia ja painokelvottomia sanoja. Asiapitoinen pointti oli se, että lähtiessämme Kiipeilykeskukselta aivottomassa tuhannen tohinassa olin jättänyt oman reppuni eteisen lattialle. Siis uparit ja älytöntä vauhtia takaisin. Ja siinähän reppu kameroineen lepäsi lattialla. Hämmästyttävää tässä oli se, että en ollut kompastunut siihen lähtiessämme...

Pirkkahallilla tarkempi päämäärä oli voimistelun yläsali. Porhalsimme pyörillä "voimistelu"-viittoja seuraten ja hot rod -messuilijoita väistellen erään hallin takaovelle. Kyseessä oli ilmiselvästi voimistelun alasali, jossa alakouluikäiset tyttöset venyttelivät sääret korvissa - siis lähestulkoon yhtä notkeina kuin minä! Puhdasoppiseen Amazing Race -tyyliin juoksentelimme salin reunoilla ja huutelimme "Missä on yläsali? Yläsali?!" Kukaan ei tiennyt. Kukaan ei tiennyt kyseisestä salista myöskään rappukäytävissä, eikä myöskään messuhallin laitamilla. Yritimme osoitella kisapaitojamme, josko joku olisi nähnyt vilauksen sellaisista, mutta ei. Asiakaspalveluhenkisen järjestysmiehen kommentti oli "En oo nähny. Ja miks olis pitäny?" Just just. Aikamme ravattuamme löysimme oikeat ylös menevät portaat ja näin myös oikean salin. Tehtävä oli helppo: Suoritettavalla radalla oli patjoja, puomi, nojapuut ja renkaat, joita pitkin piti liikkua koskettamatta lattiaan. Perheenäitikielellä siis temppurata. Nokka ei kauaa tuhissut ja lähdimme kohti Hervantaa. Salista poistumisreittinä oli rakennuksen katto, jota pitkin olisi ilmeisesti pitänyt tullakin, sillä katolle johtavien metallisten kierreportaiden juurella liehui AR-tyyliin mustakeltainen lippu. Noo, tekevälle sattuu.

Rumien sanojen määrä karttui mittavasti tällä välillä johtuen pääosin jalankulkuvalojen punaisesta aallosta. Saattaa myös olla, että aivan epähuomiossamme kilpailuhurmion sumentaessa näkömme, moraalimme ja kaikinpuolisen arvostelukykymme saatoimme ajaa punaisia päin tai oikoa viistosti ajokaistojen yli. Täyttä varmuutta tästä ei kuitenkaan ole - todistajien puuttuessa.

Loiva nousu Hallilan kautta Hervantaan söi reittä rotan lailla, mutta hyvävoimaisina otimme seuraavankin tehtävän vastaan. Meidän tuli pyörittää traktorin rengasta neljä kertaa lappeelta toiselle ja toistaa sama takaisinpäin. Jatta mainitsi jotain pohkeen kramppaamisoireesta, mutta homma oli sen verran nopeasti hoidettu, että pohkeista keskustelu jäi lyhyeen. Lähdimme rullaamaan Hervannan korkeakoulualueelta kohti Kalevan uintikeskusta, minä "etukakkosella" ja "takanelosella"...

Uimahallissa selvisi, että vain toinen suoritti tämän tehtävän, eikä siihen sisältynyt hyppäämistä korkealta. Valinta oli siis selvä: Suomen maan ehkä nopein vaatteiden riisuja tai ainakin pukeutuja, Jatta, hoitaisi homman kotiin. Tehtävänä oli sukeltaa syvässä hyppyaltaassa kolmen upoksissa olevan renkaan läpi (lisävaikeutena vielä riittävän voimakas vastavirta), sen jälkeen hakea neljän metrin syvyydestä kiekko ja lopuksi vielä sukeltaa pohjaan lukemaan lapulle kirjoitettu lause. Jatta hoiti sukeltamiset mainiosti nappiin nokkeluuttaan käyttäen, joten tuota pikaa olimme takaisin pukuhuoneessa. Saatuani kamerani koteloon ja lenkkarit jalkaan huomasin Jatan jo olevan täysissä pukeissa ja lähtövalmiina. Turhaan ei siis ole mainetta saatu pukemishommassa! Bonuspalkintona hyvästä suorituksestaan Jatta pääsi ajamaan märällä tukalla kohti seuraavaa, Kaupin, rastia.

Kaupin kohde sijaitsi jousiammuntaradalla ja piti sisällään värikuula-ammuntaa. Tästä olisi voinut saada jotain lystikästäkin aikaiseksi, mutta tehtävä oli käsittämättömästi helpotettu siten, että räiskiminen 4-5 kertaa per taulu oli riittävä määrä, osua ei tarvinnut. Tietysti aikuisjärjellä ajateltuna tämänkaltaisessa leikkimielisessä kisassa jokaisella on aikaa hauskuuttaa itseään ja yrittää todella osua, mutta minkäs teet, kun on saanut kisakiihkon päälle ja haluaa suoriutua mahdollisimman nopeasti? No, se oli todellista räiskimistä. Mahtoiko yksikään osua...

Seuraavana vuorossa ollut Lapinniemen rasti oli hauska. Tarkoituksena oli laskeutua kylpylän 30 metrisestä tornista köydellä sen ulkoseinää pitkin. Jatta päätti pitää breikkiä (ja viksuna tyttönä tiedusteli keskustassa olevien rastien sisältöä kanssakilpailijoilta), joten minä pääsin hauskuuttamaan itseäni. Ainoa kohta, missä hermo ei meinannut pitää, oli pitkähkö oman vuoron odottelu. Sain lähes istua käsieni päällä, jotta en olisi sännännyt riisumaan kiipeilyvaljaita jo laskeutuneiden kanssakilpailijoiden päältä, saati tuupannut aristelevia tyyppejä alas köyden varaan. "Roikota vaan pe*****tä niin hyvin se menee (ja ala nyt jo painua!!!)" oli ainoa mikä lipsahti! Voin siis olla itsestäni ylpeä. Spiderwomanina liu'uin alas ja säntäsimme taas matkaan - ja tarkistimme 10 metrin päässä kilpailukortin olemassaolon Jatan repusta. Tämä rituaali oli toistettu jo aikaisemmillakin rasteilla, jostain syystä...

Seuraava pyöräilyosuus kulki Rantaraittia kohti Näsinneulaa ja Onkiniemeä. Onkinimessä Jatta huomasi A4-kokoisia lisäopasteita, joita seuraamalla pääsimme rastille. Teemana oli fyysinen kikkailu. Kuva kertonee enemmän ja paremmin kuin sanat:

Tehtävänä oli saada kaksi kiipeämisessä apuvälineenä käytettävää kapulaa ylimmäisen parrun ylimmäisiin reikiin. Varmistaja ei saanut ojennella kapuloita tai auttaa millään muullakaan tavoin. Itse en voi tämän tyyppisellä ketteryydellä kehuskella, joten Jatta sai kunnian yrittää. Ensimmäinen kirosana kiipeäjältä pärähti siinä vaiheessa, kun ihka ensimmäinen kapula piti saada hyppysiin ylemmällä keikkuen. Jatta selvitti tehtävän kuitenkin kunniamaininnan arvoisesti, trikoiden pienellä repeämisellä ja sisäreisimustelmilla. Itse yritin varmistajana avittaa etenkin parrujen vaihdoskohdassa.

Tämän jälkeen seitsemän rastia oli plakkarissa ja hurautimme takaisin Koulukadulle saamaan lisärasteja. Vaihtopaikassa oli tarjolla myös jotain tankkausnaposteltavaa, mutta kellä on aikaa alkaa syömään näinkin lyhyessä kisassa? Ei meillä ainakaan, vaikka ruoka muuten ja muunlaisessa tilanteessa onkin mukava ja nautinnollinen asia.

Tässä vaiheessa kisaa tarjoiltiin vihdoin myös ensimmäinen vihjerasti. "Vuonna 1908 on rakennettu jotain ainoalaatuista". Epäilin haulitornia ja sallitun kännykkäinfon takana ollut MJ varmisti hetken päästä näin olevan. Tuo kohde ei kuitenkaan suunnitellullemme reitille osunut, vaan valitsimme Go-Go:n (Hämeenpuisto), kalamarkkinat Laukontorilla ja viimeiseksi lentopallotouhuilun Rosendahlin rannassa. GoGo oli helppo nakki jonkun uutuusnaruvempaimen varassa tehtävien yhdenjalankyykkyjen ja punnerrusten muodossa, tästä merkintä allekirjoittaneelle.

Laukontorilla etsiskelimme hetken oikeaa kojua pujotellen kyynerpäät edellä väkijoukon seassa, Jatta sai jopa aikaiseksi särkyvän lasin helinää. Markkinahumun keskeltä löysimme kuitenkin kohteemme ja siellä olevat hilpeät kisajärkkärit. Onnenpyörän pyöritys toi syötäväksi ehtaa ruotsalaista herkkua, hapansilakkaa peltipurkista. Epäilen, että jokainen pyöritys olisi tuonut saman lopputuloksen. Järjestäjät tunaroivat muovihaarukkansa kanssa siihen malliin, että tuli miltei taannoinen Jukolan/Tvåmilan vaihtopuomiräyhähdykseni mieleen (kartan osoittaja ei mielestäni liikahtanut sivuun riittävän nopeasti). Sieppasin sillin muovipöydältä omaan piikkiini ja eikun syömään. Vaikka en mitään sen kummempaa patrioottitaustaa omaakaan, niin on kyllä sanottava, että mämmit ja muut suomalaiskansalliset herkut ovat todella herkkuja tähän antiin verrattuna! Jos arvoisat lukijat haluavat kokeilla itse, niin samaan lopputulokseen pääsee hautomalla muutaman päivän silakkaa vesitilkassa huoneenlämmössä ja sitten lisäämällä siihen kolme ruokalusikallista merisuolaa. Ensimmäisen puraisun jälkeen tuli odotettu "haitarireaktio" eli miltei oksu, mutta vähän skarppaamalla sain kalasen nielaistua ja pääsimme kipittämään kohti viimeistä rastia.

Minä ja pallo olemme yksi maailmankaikkeuden huonoimmista yhdistelmistä, joten tämä viimeinen rastimme olisi parini heiniä. Jatan reidet osoittivat kramppaamisen oireita jo Satamakadun mäkeä juostessa, eikä laskeutuminen "Ruusikselle" kauheasti helpottanut asiaa. Väliin kävelemällä saimme jalat kuitenkin pysymään toimintakykyisinä rastille saakka. Tehtävänä oli saada lentopallosyöttö uppoamaan verkon toisella puolella olevaan ruutuun. Päättäväisenä tyttönä Jatta huuteli uponneiden syöttöjen määrää, vaikka muutama saattoi olla hieman "harmaalla alueella". Viimeisten pallojen kohdalla siirryin palauttamisen lisäksi nostamaan pallon syöttäjäsiskoni käsiin, jotta reidet saatiin pidettyä kuosissa paluumatkaa varten.

Hyvällä fiiliksellä nousimme Pyrsän testilenkin viimeistä mäkeä ylös kohti maalialuetta. Torvisoittokuntaa ei näkynyt eikä fanfaareja kuulunut, ja syykin selvisi iskettyämme kilpailukortin tiskiin: "Tupakkiaron Kilpasiskot...tulitte toiseksi." Sylkäisin suustani karvaan spontaanin kommentin: "Toiseksi?!!" En ehkä niinkään muita joukkueita aliarvioidakseni, vaan nähtyäni sieluni silmin voittajille tarkoitetun Ilveksen VIP-saunan katoavan ulottumattomiini - ainakin tänä kyseisenä viikonloppuna. Keräilimme siis varusteemme ja toteutimme vaihtoehto been.

Löysimme itsemme Koulukadun kentän rusty look & vintage -suihkutilojen sijaan Lapinniemen kylpylän höyrysaunasta ja poreammeesta. Pukukopeissa iltalookiin siirtyminen vei noin 6,5 minuuttia sisältäen laukkujen täydellisen purkamisen ja pakkaamisen. Nopeahko suoritus ei tietenkään ole ihme, kun puhutaan näinkin luonnonkauniista yksilöistä kuin me (joita koko päivän lietsottu nälkä ajoi vaatteisiin kuin nahkainen, solmupäinen härkäpiiska). Hoipertelimme koroillamme ravintola Sahaan ja kuola valuen avasimme tarjotut ruokalistat. Itse päädyin painonvartijoiden vaihtoehtoon: Alkupaloiksi voissa ja valkosipulissa lilluvat etanat juustokuorrutuksella, pääruoaksi ribbsit (300g) lohkoperunoilla, jälkkäriksi tuhti suklaakakun pala kermavaahdolla ja jäätelöllä. Näillä eväillä paino on turvassa kuin kivilinnassa, jota ympäröi krokotiileja vilisevä vallihauta ja muureilla vartioi satapäinen, haarniskoitu, hampaisiin saakka aseistautunut ritarijoukko. Ja se on hyvä.

Liekö järjestäjätoimikunnalla ollut vakooja vieruspöydässä, kun palkinnoksi sitten pläjähti pussillinen Dietmix-jauhetta ja sheikkeri? Jatan oli ihan pakko (suureen) ääneen ihmetellä, että millähän perusteella meille tuollaisia tuupattiin? Päätimme kuitenkin luottaa jatkossakin muuhun kuin jauhemaiseen ravintoon.

Jatan ja allekirjoittaneen multisport-ura saanee jatkoa (tai oikeastaan alkunsa) Jyväskylän Pedasportissa, jossa olemme luvanneet juoda enemmän kuin kolme kulausta vettä ja syödä enemmän kuin kaksi myslipatukkaa kisan aikana. Just in case.

Mutta ny, s'om moro!